Akateemisen urapolun mallia Australiasta

Australialainen yliopistonlehtorina työskennellyt ystäväni kertoi muutamia vuosia sitten ilouutisen: hänestä oli tullut apulaisprofessori. Viime vuonna oli jälleen syytä juhlaan, sillä dekaani nimitti hänet professoriksi. Kummallakin kerralla kyse oli normaalista etenemisestä yliopiston sisällä. Voisiko tällainen uramalli olla mahdollinen Suomessa?

Viime vuosina on keskusteltu yliopistojen uramalleista ja erityisesti yliopistonlehtoreiden asemasta, joka on näyttäytynyt akateemisena umpikujana (Wass 2019). Ongelmaa on yritetty ratkaista luomalla uusia uria, jotka antavat mahdollisuuden saada tunnustusta pedagogisena osaajana (Tamminen 2022). Tällainen urapolku johtaa vahvasti opettajuuden jalostamiseen, mutta ei sinällään tarjoa reittejä professoripolulle.

Apulaisprofessorin tai professorin erikseen haettavana olevia paikkoja on auki myös Australiassa, mutta yliopiston sisällä on mahdollista edetä tasolta A eli tutor opettajan paikalta aina tasolle E eli professoriksi. Helppoa ei sekään toki ole, mutta olennaista on se, että uranousu tapahtuu kilvoittelemalla itsensä eikä toisten kanssa. Professorien määrää ei ole kiintiöity ja koska eläkeikä on yksilön omasta päätöksestä kiinni, yliopistot joutuvat toisinaan siivoamaan kalliita professoreita pois palkkalistoilta anteliailla eläkepaketeilla. Professorius takaa paremman palkan ja julkilausutun mahdollisuuden keskittyä johonkin tutkimusalaan sekä kehittää siihen liittyvää opetusta. Periaatteessa yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on kuitenkin samanlainen opetusvelvollisuus.

Ylennyksen hakeminen on pitkä prosessi, joka ainakin ystäväni yliopistossa alkoi helmikuussa hakemuksen jättämisestä ja päättyi marraskuussa päätösten julkistamiseen. Hakukriteerit ovat moninaiset ja yliopistossa työskenteleville ne ovat tulleet tutuksi vuosittaisten toimintaraporttien laatimisen myötä. Australialaisessa systeemissä raportoinnilla ja monitoroinnilla on kaiken kaikkiaan paljon suurempi rooli kuin suomalaisissa yliopistoissa. Ei kuitenkaan ole tarpeellista, että hakija on kaikilla kriteereillä huippuosaaja, vaan hakemuksessa voi painottaa omaa erityisosaamistaan. Joku on erikoistunut akateemisen tutkimuksen tekemiseen, toisen vahvuus on soveltava tutkimus ja selvitysten tekeminen yksityisellä rahoituksella (industrial partnerships). Toki joitakin aukkopaikkoja on syytä täydentää. Kun yliopistolla on säännöllisin väliajoin jaossa koordinointitehtäviä, jotka eivät sisältönsä puolesta ole kovin haluttuja, niihin tarttuvat ne, joilla on tyhjä kohta CV:ssään johtamiskokemuksen kohdalla. Joskus tehtäviin tartutaan pitkin hampain, jolloin rekrytointien lopputulos ei ole paras mahdollinen koordinoitavien tai johdettavien näkökulmasta. Toisaalta, ehkei Suomessakaan johtotehtäviin hakeuduta aina hallinnollisesta intohimosta, vaan halusta saada arvokasta johtamiskokemusta.

Hakemuksen olennainen osa on kirje, jossa hakijan on kymmenessä sivussa perusteltava, miksi hän ansaitsee ylennyksen. Hakukirjeissä on tietty rakenne, ja hyvät aloitus- ja loppulauseet kierrätetään kollegalta toiselle, mutta esitellyt vahvuudet voivat lopulta olla hyvin erilaisia. Liitteeksi laitetaan CV ja julkaisuluettelo, johon merkitään kansainvälisestä Scimago-järjestelmästä poimitut journaalien tasoluokitukset. Toisin kuin Suomessa, tasoluokituksia siis käytetään yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Väitöskirjaohjaajien myös odotetaan laittavan oma nimensä kaikkiin ohjattaviensa artikkeleihin, mikä auttaa julkaisuluettelon kasvattamisessa. Suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tämä ei ole ollut automaattinen käytäntö, vaan erikseen sovittavissa. Hakemuksen arvioi kuusi professoria, joista hakija pääsee vaikuttamaan kolmen nimeämiseen ja toiset kolme anonyymiksi jäävää arvioijaa valitsee tiedekunta. Hakija ei näe missään vaiheessa arvioita ja saa niistä tietoa vasta prosessin päätyttyä suullisesti dekaanilta. Kaikki hakemukset eivät mene läpi. Palautesysteemin valuvirheestä kertoo se, että kuulin yli 70-vuotiaasta apulaisprofessorista, jonka professuurihakemus oli hylätty jo seitsemännen kerran. Ennuste oli, että uusi hakemus on jo tekeillä.

Järjestelmän hyvänä puolena on se, että se motivoi kehittämään itseään monipuolisesti ja omaan tahtiin. Itsensä kanssa kilvoittelu ei ehkä ole yhtä repivää kuin silloin, kun kilpaillaan läheisten kollegojen kanssa yhdestä paikasta. Toisaalta koko ajan läsnä oleva suoritusten mittaaminen läpäisee työn arkea ja ohjaa tekemistä vielä vahvemmin kuin Suomessa. Suomeen verrattuna juhlavia nimittämistraditioita on vähemmän: ylennyksistä ilmoitetaan yliopiston sisäisessä tiedotuksessa sähköpostilla. Ystäväni professorijuhliksi riitti maljojen nostaminen ja pubiruoka pienessä piirissä ja ilman dekaania.

Sanna Aaltonen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:
Wass, Hanna (2019) Yliopistonlehtorit turhautuneet akateemiseen umpikujaan. Acatiimi 5/2019.
Tamminen, Tuomo (2022) Opettajien uudet uramallit. Acatiimi 2/2022.