Toisiolaki – erinomaisista tavoitteista syrjiviin tiedepoliittisiin linjauksiin?
Sosiaali- ja terveystietojen toissijaista käyttöä koskeva laki (552/2019, niin sanottu toisiolaki) tuli voimaan toukokuussa 2019. Sen toimeenpano on edennyt vaiheittain ja huhtikuun 2020 alusta lähtien kansallinen tietolupaviranomainen Findata on ainoa toimivaltainen luvanmyöntäjä, kun yhdistetään toisiolain alaisuuteen kuuluvia aineistoja usealta rekisterinpitäjältä. Näitä luvanvaraisia aineistoja ei enää varsinaisesti luovuteta tutkijoille vaan niihin annetaan määräaikainen käyttöoikeus Findatan tietoturvallisessa etäkäyttöympäristössä.
Lailla erinomaiset tavoitteet
Lain tavoitteet ovat sinänsä erinomaiset tutkijoiden kannalta. Sillä helpotetaan lupaprosessia ja nopeutetaan datojen käyttöön saamista keskittämällä toiminnot yhdelle luukulle. Samalla varmistetaan aineistojen tietoturvallinen käyttö puoliautomaattisesti niin, ettei tutkijoiden tarvitse erikseen käyttää aikaa ja energiaa asiasta huolehtimiseen. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, vai mitä?
Viimeistään toisiolain toimeenpanovaiheessa onkin tullut ilmi paljon tärkeitä erikoistapauksia, joissa laki ja sen tulkinnat selvästi vaikeuttavat tai vähintäänkin monimutkaistavat tutkimuksen tekemistä verrattuna aikaisemmin hyviin toimiviin käytäntöihin. Annetaan niiden tässä yhteydessä kuitenkin olla, otetaan positiivinen asenne ja uskotaan asioiden jollain tavalla vielä järjestyvän parhain päin. Kyllähän Strömsössäkin nettiyhteyksien kanssa voi olla ongelmia, kunnes saadaan tukiasemaverkosto kuntoon puhumattakaan siitä, että varsinaisten valokuituyhteyksien vetäminen saaristoon voi olla haastavaa ja ottaa hiukan aikaa.
Milloin toisiolaki toimii tavoitteidensa mukaisesti?
Keskitytään ongelmien sijaan lakia valmistellessa ydintoiminnaksi katsottuun osaseen, jossa tehdään puhdasta rekisteritutkimusta vain toisiolain alaisuuteen kuuluvilla aineistoilla. Rajoitutaan lisäksi käyttämään vain valtakunnallisia rekisteriaineistoja, joiden osalta lupiin ja aineistopoimintoihin tarvittavat prosessit ovat jo olemassa.
Tässä vaiheessa ei vielä ole käytettävissä tietoja siitä, miten sujuvasti ja näppärästi kaikki käytännön asiat todellisuudessa hoituvat, mutta jos ei ole tehty pahoja mokia, niin periaatteessa kaiken pitäisi sujua toisiolain tavoitteiden mukaisesti. Vaikuttaa niin upealta, että alkaa epäilyttämään. Onko tässä kuitenkin joku ketunhäntä kainalossa?
Ja onhan siinä. Ei ketunhäntä, mutta oravanhanka. Siis raha.
Pakolliset tutkijoille kohdistuvat maksut kohtuuttomia
Lienee kiistatta selvää, että toisiokäytön lain toimeenpano ja siihen liittyvien palveluiden pyörittäminen maksaa. On kuitenkin toinen kysymys, että minkä tahon nämä kulut pitäisi maksaa.
Tarkastellaan tilannetta tutkijan kannalta. Findatan sivuilta löytyvästä hinnastosta käy ilmi, että uuden lupahakemuksen käsittely – riippumatta siitä, kuinka monen rekisterinpitäjän datoja tarvitaan – maksaa 1 000 euroa. Tämän päälle tulee tietoturvallisen käyttöympäristön maksu, joka on minimissään 2 250 euroa vuodessa. Näiden lisäksi sitten vielä aineistojen poimintakulut ja Findatan tekemä psedonymisointityö, jotka ovat pääsääntöisesti tuntityönä laskutettavaa. Vaikuttaa siis siltä, että pienimuotoisenkin rekisteritutkimuksen aineistoon liittyvät pakolliset kulut tulevat olemaan ainakin 5 000 euroa.
Summa ei kuulosta ison ja hyvin rahoitusta saaneen tutkimushankkeen kannalta kovin isolta, mutta on aivan kohtuuttoman iso, kun ajatellaan pieniä selvitystyyppisiä tarkasteluja. Esimerkiksi graduntekijöitä ei voi laittaa tekemään rekisteritutkimusta, ellei heille keksitä tekemistä jonkun isomman datan kustannuksista jo huolehtineen projektin sisällä. Sama pätee myös muihin tutkijoihin. Jos syntynyttä alustavaa tutkimusideaa ei voi kokeilla jollain muun projektin puitteissa valmiiksi kootulla datalla, sellainen jää helposti tekemättä isojen kustannusten takia. Hinnoittelu siis suosii isoja projekteja, joissa on monia osallistuvia tahoja. Tällöin kustannukset yhtä tutkijaa kohden jäävät verrattain pieniksi, kun pakolliset maksut voidaan jakaa kaikkien kesken. Yksittäinen tutkija oman alustavan ideansa kanssa maksaa samat pakolliset maksut itse.
Otetaan esimerkiksi koronaepidemian ympärille vauhdilla noussut ”pop-up” tutkimustoiminta. Varmasti ainakin kymmenillä tai jopa sadoilla tutkimusryhmillä on herännyt idea katsoa koronaan ja sen vaikutuksiin liittyviä asioita rekisteriaineistojen perusteella. Jos vaikka sata tutkimusryhmää hakee erikseen lupia ja luultavasti aika samankaltaisia aineistoja, niin pakolliset kustannukset ovat yhteensä puoli miljoonaa. Jos tutkimusryhmät olisivat kuitenkin muodostaneet ison yhteenliittymän ja laatineet yhteisen lupahakemuksen ja aineistopohjan, niin pakolliset kustannukset olisivat jääneet parhaimmillaan alle kymppitonniin. Aika huima ero.
Toisiokäytön nykyinen toimeenpano luo syrjivän maksumuurin
Toisiokäytön laki on velvoittava eli tutkijoille ei jää valinnanvaraa sen suhteen, pitääkö heidän käyttää Findatan palveluita silloin, kun yhdistetään usean rekisterinpitäjän toisiokäytön lain alaisia aineistoja. Näin siis luodaan pakollinen maksumuuri näiden aineistojen tutkimuskäytölle ja laitetaan tutkijat maksamaan siitä, että heidän on pakko käyttää (monopoli)palvelua. Lisäkontrastia asiaan tuo se, että tietoturvallinen etäkäyttöympäristö on toteutettu CSC:n ePouta -ympäristön yhteyteen eli samaan ympäristöön, jossa muita kuin toisiokäytön lain alaisia datoja käsittelevät tutkijat voivat käyttää teholaskentaresursseja ilmaiseksi opetus- ja kulttuuriministeriön subventointia hyödyntäen.
On siis erikoista, että valtavan potentiaalin omaavia sosiaali- ja terveysaineistoja käyttäviä tutkijoita, etenkin jos heillä on paljon pienimuotoisia – mutta silti tärkeitä – tutkimusideoita, suorastaan syrjitään vaikeasti ylitettävän maksumuurin muodossa. Ilmeisesti kansanterveyttä tai vaikkapa palvelujärjestelmän toiminnan vaikuttavuutta edistävän tutkimuksen tekemistä halutaan siis tehdyllä tutkimuspoliittisella linjauksella ajaa alas, vaikka yksittäinen pienikin tutkimus voi esimerkiksi pelastaa ihmishenkiä, ennaltaehkäistä kroonisten sairauksien puhkeamista tai tehostaa palvelujärjestelmän toimintaa erittäin merkittävällä tavalla niin meillä kuin muuallakin maailmassa.
Uusi tutkimuspoliittinen linjaus?
Kannattaako todella ottaa riski, että yksikin tutkimus jää tekemättä toisiolain toimeenpanon mukaisen tutkimuspoliittisen linjauksen seurauksena sen takia, että kansallisessa mittakaavassa hyötyyn nähden täysin olemattomat kustannukset vyörytetään tutkijoiden maksettavaksi, vaikka heille se realisoituu ylittämättömänä maksumuurina?
Kysymys ei siis ole siitä, etteikö toisiolaista ja siihen liittyvistä palveluista syntyisi kustannuksia. Olisiko kuitenkin parempi tehdä tutkimus- ja välillisesti myös terveyspoliittinen linjaus, jolla oikeasti tuettaisiin eikä rankaistaisi toisiolain alaisten aineistojen tutkimuskäyttöä?
Reijo Sund
Rekisteritutkimuksen professori
Terveystieteiden tiedekunta,
Itä-Suomen yliopisto