Oppiminen tarvitsee opetusta, mutta millaista se on varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa? 

Olimme suunnittelemassa Varhaiskasvatuksen opettajan osaamista täydentävään sivuainekokonaisuuteen kuuluvaa kehittävä esiopetus -opintojaksoa, jonka tavoitteena on syventää ymmärrystä laadukkaan, lapsilähtöisen ja tutkimusperustaisen esiopetuksen suunnittelusta, toteuttamisesta ja kehittämisestä, kun uusimmat PISA-tulokset julkaistiin. Tulokset herättivät mediassa paljon keskustelua, johon myös Opetusalan Ammattijärjestö OAJ reagoi ehdottamalla toimia oppimistulosten nostamiseksi. Ehdotuksessa tunnistettiin tärkeitä oppimiseen vaikuttavia tekijöitä ja nostettiin esiin varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen merkitys. Varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen pedagogiikkaan ja leikin tutkimukseen perehtyneinä ehdotuksen muotoilu ”esiopetuksen painopisteen siirtäminen nykyistä vahvemmin opetukseen ja oppimiseen” nostatti kuitenkin hetkellisesti mieleen ajatuksen, että olemmeko suunnitelleet opintojaksoa jotenkin vääristä lähtökohdista. Ajatus kirvoitti meidät pohtimaan, mitä opetuksella ja oppimisella varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa tarkoitetaan.  

Tutkimusten mukaan alle kouluikäinen lapsi oppii tehokkaimmin leikissä, vuorovaikutuksessa, yhteisessä toiminnassa toisten lasten kanssa, tutkimalla sekä päivittäisissä perustoimintotilanteissa. Siksi keskeinen kysymys ei ole, tarvitaanko enemmän opetusta, vaan millaista opetusta tarvitaan. Jos opetuksen vahvistaminen tulkitaan koulumaisina harjoituksina ja ainoastaan opettajajohtoisena työskentelynä, vaarana on, että heikennetään niitä oppimisen edellytyksiä, joiden tiedetään tukevan lasten kehitystä parhaiten.  

Yhtenä oppimiseroja selittävänä syynä nostetaan esiin puutteet opetuskielen osaamisessa. Opetuskielen vahvistaminen monikielisillä lapsilla on tärkeä tavoite. Samalla on muistettava, että lapsen oman äidinkielen tukeminen vahvistaa myös uuden kielen oppimista. Tutkimusten mukaan varhaisvuosina kieltä opitaan luontevimmin vuorovaikutuksessa sitä rikastavien aikuisten ja vertaisten kanssa. Yhteiset leikit, tarinat, musiikki sekä muu aktiivinen toiminta toisten lasten kanssa ovat kielen oppimisen keskiössä ja samalla pedagogisen toiminnan ydintä. Kielen oppimista tukeva varhaiskasvatus ja esiopetus pyrkiikin rakentamaan mielekkäitä ja merkityksellisiä oppimiskokonaisuuksia, jotka innostavat lapsia osallistumaan ja käyttämään kieltä aktiivisesti.   

Oppimisen näkökulmasta opetus ei siis tarkoita esiopetuksen koulumaistamista, vaan laadukkaan ja lapselle mielekkään varhaispedagogiikan vahvistamista. Sille, että Suomessa siirrytään kouluun vasta seitsemänvuotiaana, on vahvat kehityspsykologiset ja pedagogiset perusteet, ja tätä lähtökohtaa meidän tulee vaalia. Jos tavoitteena on kaventaa oppimiseroja, huomio tulee suunnata pedagogiseen laatuun, henkilöstön osaamiseen, vuorovaikutukseen, leikkiin ja kielellisesti rikkaisiin oppimisympäristöihin. Juuri niiden varaan rakentuvat lasten oppiminen ja myöhempi koulumenestys. 

Kirjoittajat

Titta Kettukangas

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopisto

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Filosofinen tiedekunta

Minna Laitinen

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Filosofinen tiedekunta