Poukkoileva politiikka ei juurruta varhaiskasvatusta osaksi koulutusjärjestelmää

Kiinnostus varhaiskasvatuksen kehittämiseen on ollut suurta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin koko 2000-luvun. Vuonna 2013 tapahtuneen hallinnonalan muutoksen myötä varhaiskasvatuksen roolia on pyritty vahvistamaan osana suomalaista koulutusjärjestelmää varhaiskasvatuksen muodostaessa lapsen ensimmäisen opinpolun sekä eheän jatkumon perusopetukseen ja muuhun myöhempään oppimiseen. Samanaikaisesti varhaiskasvatus on ollut kunnissa monenlaisten tehostamistoimenpiteiden kohteena, jotka ovat paikoin vaikeuttaneet toivottua pedagogiikan laadun nostoa. Vaje kelpoisista opettajista ei ole edesauttanut tavoitteeseen pääsyä.

Nämä kaikki tulevat selkeästi esiin johtamani Osaava varhaiskasvatus -hankkeen varhaiskasvatuksen opettajien ja lastenhoitajien haastatteluissa, päiväkodin johtajien kyselyssä sekä kuntien varhaiskasvatusjohtajien tai tätä tehtävää hoitavien kyselyssä. Viesti on selvä: kelpoisia ja sitoutuneita opettajia ja muuta henkilöstöä tarvitaan kipeästi, työolot on laitettava kuntoon ja resursseja työn tekemiseen tulee lisätä. Lisäksi opettajalla tulee olla mahdollisuus keskittyä tehtäväänsä ja toteuttaa koulutustaan vastaavaa työtään tiimin kanssa. Erityisopettajien saatavuus ja päiväkodin johtajan tuki pedagogisen toiminnan toteuttamiseen ja henkilöstön hyvinvoinnista huolehtimiseen ovat niin ikään avainasemassa alan veto- ja pitovoiman parantamisessa.

Varhaiskasvatuslakiin asetetut tavoitteet näyttävät juurtuvan hitaasti varhaiskasvatuksen toteuttamiseen. Varhaiskasvatuksella on edelleen omalaatuinen asema perustuslaissa säänneltyjen lapsen sivistyksellisten perusoikeuksien sekä koulutus- ja sosiaalipalveluja koskevan oikeuden kanssa. Ymmärtämättömyys ja erimielisyys siitä, kenelle ja miksi varhaiskasvatusta tarjotaan ja tulisi tarjota, on tullut näkyväksi varhaiskasvatusta koskevassa julkisessa keskustelussa erityisesti nyt, kun lain kirjauksiin on esitetty muutosehdotuksia. Varhaiskasvatus onkin useiden eri toimijoiden intressien ristivedossa eikä ala tunnu saavan kaipaamaansa työrauhaa kehittyäkseen pedagogisesti painottuneeksi hoivan, kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuudeksi.

Yksityistämisen vaikutuksia eriarvoisuudelle on arvioitava

Yksi esimerkki varhaiskasvatuksen kehittämisen poukkoilevuudesta on yksityisen varhaiskasvatuksen asema. Nykyinen hallitusohjelma pyrkii tavoitteellisesti yksityisen varhaiskasvatuksen osuuden lisäämiseen muuttamalla luvanvaraisuuden jälleen ilmoitusmenettelyksi, nostamalla yksityisen hoidon tuen piirissä olevien lasten osuutta ja uudistamalla palveluseteleitä koskevaa lainsäädäntöä. Varhaiskasvatuksen laatu ja valvonnan merkitys nähdään edelleen merkityksellisenä, ja väljennystä ehtoihin perusteellaan muun muassa hallinnollisen työn vähentämisellä.

Paikoin sääntelyyn onkin hyvä suhtautua kriittisesti. Samanaikaisesti on kuitenkin hyvä tarkastella sääntelyn vähentämisen perusteita: onko taustalla yhteiskunnan tehostaminen, taloudelliset säästöt ja tuottavuuden parantaminen ja miten pyrkimykset suhteutuvat varhaiskasvatuslain painottamaan lapsen etuun ja pedagogiikkaan. Pyrkimys lisätä yksityistä varhaiskasvatusta ja tavoite lapsen edun yhtäläisestä toteutumisesta, oppimiserojen tasoittamisesta ja segregaation ehkäisystä asettuvat tutkimuksen valossa jännitteiseen suhteeseen. Koulutuksen markkinoitumista onkin ehdotettu tarkasteltavan kriittisesti juuri eriarvoisuuden näkökulmasta. On syytä pitää mielessä, ettei yksityistämisen lisäämisellä kyetä välttämättä saavuttamaan palvelun laatua, tehokkuutta ja palveluiden oikeudenmukaista jakautumista. Sen sijaan valinnanvapaus voi johtaa perheiden eriarvoistumiseen ja lapsen edun vaihtelevaan toteutumiseen.

Kelpoisuudet, laadukas pedagogiikka ja lapsen etu

Toiseksi julkista keskustelua on herättänyt hallitusohjelman kirjaus varhaiskasvatuksen johtajan tehtävässä toimimisen mahdollisuudesta varhaiskasvatuksen sosionomi YAMK-tutkinnon suorittaneille. Toteutetut kansalliset arvioinnit ovat päätyneet yhdenmukaisesti siihen, että varhaiskasvatuksen johtamisen tulee perustua kasvatustieteellisen koulutuksen tuottamaan osaamiseen, ja että yliopistot vastaavat tässä tehtävässä vaadittavan tietämyksen ja osaamisen kerryttämiseen hyvin. Pitkään valmistellun lain ja siinä esitetyn kelpoisuuden purkamisen vaade on ristiriidassa hallitusohjelmaan kirjatun sitoumuksen kanssa, jonka mukaan lapsella on oikeus pedagogisesti johdettuun ja toteutettuun varhaiskasvatukseen.

Varhaiskasvatuksen asemoituessa osaksi koulutusjärjestelmää, kasvatustieteellisen koulutuksen suorittaneiden ja pedagogiikan johtamisesta vastaavien päiväkodin johtajien ja varhaiskasvatuksen opettajien asema on turvattava, jotta heidän ammattiosaamisensa kohdentuu niin varhaiskasvatuksen yksiköissä kuin lapsiryhmissä laadukkaan pedagogisen varhaiskasvatuksen toteuttamiseen. Varhaiskasvatuksen opettajien ja päiväkodin johtajien arvon tunnustaminen osana varhaisinta koulutusjärjestelmää ei tarkoita sitä, etteikö varhaiskasvatuksen muut ammattiryhmät ja heidän koulutuksensa tuottama osaaminen olisi tärkeää – päinvastoin. Koulutusten samankaltaisuus on kuitenkin estänyt kunkin koulutuksen tuottaman eriytyneen osaamisen tunnistamista ja ammattiroolien vastuiden selkeyttämistä ja siten, kuten jo vuosikymmeniä sitten on esitetty, ehkäissyt alan kehittämistä.

Alan kehittäminen koulutusjärjestelmän osana tarkoittaa lain painottaman lapsen edun ja laadukkaan pedagogiikan toteutumisen mahdollistamista. Tämä edellyttää pitkäjänteisyyttä ja yhteistä tahtotilaa toimia lasten parhaaksi. On kyettävä tekemään sellaisia tietoon perustuvia päätöksiä, jotka edistävät lapsen oikeutta oppia ja vahvistavat ihmisyyteen kasvua. Lain viitoittama henkilöstörakenne raamittaa tätä tukevaa päätöksentekoa. Se myös tarjoaa mahdollisuuksia hyödyntää kunkin varhaiskasvatuksen koulutuksen tuottamaa osaamista, jolloin lasten ja myös heidän perheidensä kanssa tehtävässä työssä vastuut ja velvoitteet kohdentuvat ammatillisen osaamisen mukaisesti.

Kirjoittaja