Ympäristökeskustelu kaipaa ymmärrystä ja empatiaa

Kaikki HiMassa -blogi julkaisee ympäristöpolitiikan oppiaineen Ihminen ja ympäristö -kurssilla keväällä 2025 laadittuja opiskelijoiden tiedeviestinnän kirjoituksia. Nyt vuorossa on Anna Tommolan kirjoitus "Ympäristökeskustelu kaipaa ymmärrystä ja empatiaa".

Muistan lapsena pelänneeni susia. Muistan kävelleeni peloissani bussipysäkille pimeällä, ilman katuvaloja, sellaisena talvena kun susi oli tappanut kylältä jo kolme koiraa. Muistan kyläläisten keskustelut, pelon ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen. Kyläläisten mielestä oli järjetöntä, että “etelän päättäjät” saivat tehdä päätöksiä susien kaatolupien suhteen. “Tulisivat hetkeksi asumaan tänne, ei varmaan kestäisi kauaa, kunnes kaatoluvat myönnettäisiin” kylillä keskusteltiin.

Kyseinen muisto on vain yksi esimerkki jo pitkään jatkuneesta kahtiajakautumisesta kaupungin ja maaseudun välillä. Nykyinen ilmasto- ja ympäristökeskustelu on kärkästä ja lisää polarisaatiota sekä kahtiajakautumista entisestään. Ilmasto- ja ympäristökysymykset ovat tärkeitä ja ne koskettavat meistä jokaista. Tämän hetkinen aktivismi ja ympäristökeskustelu kaipaa kuitenkin rajua muutosta. Tarkoitukseni ei ole yhtään väheksyä aktivismia, on tärkeää nostaa esiin epäkohtia ja tuoda haasteita näkyväksi. Aktivismissa on tietysti tarkoituskin vedota tunteisiin ja herättää keskustelua, mutta jos se lisää syyllistämistä ja aiheuttaa vastareaktion, eikö se ikään kuin hyökkää itseään vastaan?

Ilmasto- ja ympäristökeskustelun kärjistämä polarisaatio ja kahtiajakautuminen lisääntyy entisestään, kun ihmiset kokevat tulevansa sivuutetuiksi heidän elämäänsä koskevissa päätöksenteoissa. Maaseudulla asuvat paikalliset kokevatkin helposti päättäjien tekemät päätökset (esimerkiksi kaivosprojekteissa) epäoikeudenmukaisiksi, sillä he kokevat jäävänsä ilman ääntä etelän kaupunkien sanellessa “oikeanlaisesta” luonnonvarojen käytöstä (Leino ym. 2023). Tiedotuksen puutteesta syntyvä luottamuspula ja näennäiset kuulemistilaisuudet, joissa kuntalaisten ääntä ei kuitenkaan oteta huomioon, lisäävät myös vastustusta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta (Leino ym. 2023).

Monet maaseutuyrittäjät ovat asuneet maalla pienestä pitäen. Maatilat sekä maatalous ovat peruja todennäköisesti jo useiden sukupolvien takaa. Metsienhoitoon on myös usein monien vuosikymmenien perinteet ja maatilayrittäjille maatalous on useasti muutakin kuin työpaikka. Se on osa suvun perinteiden vaalimista, kulttuuriperintöä. Se nivoutuu osaksi elämäntapaa ja identiteettiä, minkä kautta ihminen määrittelee sen mihin tuntee kuuluvansa ja minkälainen maailmankuva hänellä on (Mouhu 2001). Siihen sisältyy myös määritelmä itsestämme ja muista ihmisistä sekä maailmasta ympärillämme (Naukkarinen 2012).

Tutkimuksen mukaan maaseutuidentiteetti, joka koostuu paikan ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, historiasta sekä muistoista, onkin yksi suurimpia syitä konfliktien syntymiseen ympäristökeskusteluissa, jotka koskevat esimerkiksi maankäyttöä. Piilevissä ympäristökonflikteissa korostuukin maaseutupaikan identiteetin ja koetun luontoyhteyden merkitys (Hanaček ym. 2021).
 
Onko siis mikään ihme, että esimerkiksi maatalouteen ja metsänhoitoon kohdistuva kritiikki herättää maatalousyrittäjissä negatiivisia tunnereaktioita ja aiheuttaa suuttumusta? Jos keskustelu koetaan syyllistäväksi ja kokemus vaikuttamisen mahdollisuuksista koetaan mitättömäksi, on mielestäni ymmärrettävää, että pintaan nousee herkästi turhautumista ja harmitusta.

Nuorena aikuisena muutin maalta kaupunkiin ja elämänkatsomukseni muuttui täysin. Aloin vegaaniksi ja koin todella vahvaa tarvetta eläinten oikeuksien ajamiseen. Ajan myötä kapina sisälläni rauhoittui ja aloin ymmärtämään kolikon molempia puolia. Nykyään ajattelen, ettei susien kaatolupien myöntäminen ole se paras ratkaisu petokysymyksiin, enkä puolustaisi kyläläisiämme niin sinisilmäisesti kuin vielä kylällä asuessani. En kuitenkaan unohda sitä kyläläisten kokemaa pelkoa, huolta sekä epäoikeudenmukaisuutta ikinä.

Koen, että kokemukseni on avartanut näkökantaani ja sitä polarisoituva maailma tarvitsee lisää. Ymmärrystä ja kuulluksi tulemista, oman kuplan ulkopuolelle kurkistamista ja uteliaisuutta. Kykyä tarkastella asioita kokonaisvaltaisesti. Sitä kautta ehkä saisimme rakennettua ympäristöystävällisempää maailmaa – kaikille.

Anna Tommola

Kirjoittaja on opiskelija Itä-Suomen yliopistossa. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Kuva: Anna Tommola

Lähteet:

Hanaček, K., Langemeyer, J., Bileva, T. & Rodrígues-Labajos, B. (2021). Understanding environmental conflicts through cultural ecosystem services – the case of agroecosystems in Bulgaria. Ecological Economics. VOL 179
https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2020.106834

Leino, J., Kivinen, S., Mononen, T. & Sihvonen, J. (2023). Yhteistä ja yksityistä hyvää: kokemuksia kaivostoiminnan ympäristöoikeudenmukaisuudesta maaseuduilla. Alue ja Ympäristö. VOL 52/2 s. 5-28 https://doi.org/10.30663/ay.130927

Mouhu, H. (2001). Minäkäsitys individualistisessa ja kollektiivisessa kulttuurissa. Kasvatustieteen pro gradu- tutkielma. Jyväskylän yliopisto.
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/10328/heimouhu.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Naukkarinen, T. (2012). Roolipelaaminen nuoren identiteetin kehittäjänä. Opinnäytetyö. Humanistinen ammattikorkeakoulu.
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/51598/OPPARITanja–1-.pdf