Huolehtimalla luonnosta huolehdin myös itsestäni?

Kun luin Helsingin Sanomien (14.3.) uutista Mikromuovit voivat lisätä sydäninfarktin, aivohalvauksen ja kuoleman riskiä – ”Merkittävä tulos” (Vasama 2024), lävitseni kulki kavahdus. Heitin samalta istumalta juomapullonani toimineen vanhan limsapullon muovinkeräykseen pienten muovipartikkelien irtoamisen pelossa. Hetkeä myöhemmin kuitenkin harmistuin, sillä vaikka jutussa esitellyt tieteelliset tulokset antoivat ensimmäistä kertaa näyttöä ihmisten terveyden ja mikromuovin elimistöön kertymisen yhteyksistä, ne eivät olleet yllättäviä vaan pikemminkin varsin odotettuja.  

Merien ja muiden vesialueiden korkeat mikromuovipitoisuudet ja niiden kertyminen merenelävien elimistöön on varsin hyvin tiedossa. Shirel Kahane-Rapport ja kumppanit (2022, 3) ovat esimerkiksi arvioineet sinivalaiden syövän 2,5 kilogrammasta 43,6 kilogrammaan mikromuovia päivässä. Valaiden tavoin myös me ihmiset syömme mikromuovia sekä lisäksi myös hengitämme sitä. Vuodessa amerikkalaista ruokavaliota noudattavan henkilön elimistöön päätyy arviolta 74 000− 121 000 partikkelia mikromuovia. (Cox ym. 2019, 7071.)

Opiskelen ympäristöpolitiikkaa, joten olen todennäköisesti keskimääräistä enemmän tekemisissä maailman muoviongelmista kertovan tiedon kanssa ja olen varsin tietoinen ympäristössä vaikuttavista lukuisista pienenpienistä hyvin hitaasti hajoavista partikkeleista. Miksi kuitenkin vasta pelko sairastumisesta sai minut havahtumaan tietoon muovin  päätymisestä myös oman elimistöni sisälle?

Uskon, että vastaus tähän piilee antroposentrisestä tavasta hahmottaa maailmaa ja nostaa ihminen muun luonnon yläpuolelle (kts. esim. Nurmio 2000). Länsimaisessa ajattelussa ihminen on pitkään pyritty erotettamaan muusta luonnosta. 1600-luvulla elänyt, monesta ajatteluun edelleen vaikuttavasta kahtia jaottelusta vastannut filosofi Rene Descartes erotti järkeä käyttävän ihmisen muista eläimistä, jotka hänen mukaansa toimivat koneiden tavoin mekaanisesti (Roinila 2018). Jo 300-luvulla eaa. Aristoteles korosti ihmisen ainutlaatuisena ominaispiirteenä juuri järjen käyttöä (Sihvola 2006). Ihminen suunnittele toimintaansa ja tavoittelee päämääriä, kun taas muun luonnon nähdään toimivan ulkoisten voimien tai korkeintaan vaistojen ohjaamana. Ihmisen järkevyys näyttäytyykin usein juuri suhteessa luontoon ja sen hyödyntämiseen. Esimerkkinä tästä toimii hyvin suomalaisten erityinen luontosuhde, jossa metsien ja soiden tehokkaasta käytöstä tunnetaan ylpeyttä.

Saumaton luonto

Käsitteellisesti eronteko luonnon ja ihmisen välillä näkyy esimerkiksi eläimistä puhuttaessa. Siinä missä ihminen on raskaana, eläin on tiineenä. Kahtiajakoa ja luonnosta erillisyyttä vahvistaa kulttuuri, jossa luonnolliset prosessit kuten ruuantuotanto, jätehuolto, syntymä, sairaus ja kuolema on piilotettu ihmisten elämästä. Myös jyrkkä jaottelu rakennetun ja luonnontilaisen ympäristön ja sisä- ja ulkotilojen välillä on omiaan pitämään yllä käsitystä ihmisestä luonnosta irrallisena tai vähintään irrottautuneena toimijana. Sisätiloissa kaikki elävä, mitä sinne ei ole itse tuonut, näyttäytyy helposti inhottavana ja kotiin kuulumattomana.

Todellisuudessa luontoa ei kuitenkaan pääse pakoon, vaan luonto jatkuu saumattomasti ihmiskehon rajojen molemmin puolin. Luonto on ihmisen ympärillä ja sisällä. eikä iho tai rakennettu kaupunki rajaa luontoa ulkopuolelleen. Lopulta luonnon ja ihmisen kahtiajako näyttääkin kuvaavan vain ihmisen omaa sosiaalista todellisuutta. Sosiaalinen todellisuus määrittää kuitenkin vahvasti ihmisen käyttäytymistä. Ei  siten ole kovinkaan ihmeellistä, että luontoon kertyvä ja kasautuva mikromuovi ei näyttäydy ihmisille terveyden tai hyvinvoinnin ongelmana, ennen kuin tutkimuksissa osoitetaan ja uutisissa toistetaan mikromuovin todella päätyvän ihmisen sisään ja aiheuttavan siellä ongelmia.

Kun ihminen on biologisesti kiinteä osa luontoa, ei mikromuovin aiheuttamiin terveysongelmiin riitä ratkaisuksi hysteerinen muoviastioiden välttely ja ihmiskehojen muu suojaaminen. Mikroskooppisia ravinnossa, vedessä ja ilmassa liikkuvia muovipartikkeleita on mahdoton paeta. Mikromuovia on löydetty jopa aiemmin koskemattomina pidetyistä arkeologisista esiintymistä maakerroksissa, jotka ovat kasautuneet useita satoja vuosia ennen muovin keksimistä (Rotchell 2024). Ainoa riittävän laaja kohde suojeltavaksi on luonto kokonaisuudessaan.

Mutta kuinka sisäistäisimme, että saastuttamalla ympäristömme todella saastutamme myös itsemme? Tässä kohtaa palaisin takaisin ajatukseen järjestä ihmisen luonnosta erottavana tekijänä. Aiemmin on ajateltu, että järki nosti ihmisen muun luonnon yläpuolelle, mutta, viimeistään 1960-luvulta alkaen tieteen myötävaikutuksella on nähty, että ihminen on erottamaton osa luontoa.

 Erilaiset ympäristökriisit ovat osoittaneet, etteivät niiden vaikutukset jää vain paikallisiksi, vaan esimerkiksi vedessä ja ilmassa saasteet ja myrkyt kulkevat kauas. (Kts. esim. Ruuskanen ym. 2021.) Mikromuovi on vain yksi monista ympäristön ja siihen kuuluvan ihmisen kohtaamista haasteista. Positiivista on, että joihinkin aiemmin havaittuihin ympäristöongelmiin on sopimuksin onnistuttu saamaan aikaan positiivista muutosta  rajoittamalla ympäristölle haitallisten aineiden käyttöä (Ilmatieteenlaitos 2024). Samalla tavoin mikromuoviongelman ratkaisua voidaan etsiä muovin käytön rajoittamisesta tai muusta säätelystä.

Mikä motivoi toimimaan?

Tieteen avulla on kyseenalaistettu väite ihmisen korostuneesta erilaisuudesta suhteessa muuhun eläinkuntaan erityisesti järjenkäytön osalta. Vaikuttaakin siltä, että muiden eläinten tavoin tunteet ovat vahvasti ihmistä motivoiva ja päätöksentekoa ohjaava voima (esim. Lerner ym. 2015; George ym. 2016; Sołtys ym. 2017). Ympäristöpäätöksenteossa tunteiden huomiotta jättäminen voi johtaa sitkeisiin konflikteihin (Korjonen-Kuusipuro & Jantunen 2015, 27). Eläinfilosofi Elisa Aaltola (esim. 2019) on puhunut esimerkiksi syyllisyyden tunteen hyödyllisyydestä. Vaikka negatiivisiin tunteisiin suhtaudutaankin ajassamme huonoina ja vältettävinä asioina, saa esimerkiksi syyllisyys meidät peilaamaan omaa toimintaamme. Jos oma toimintamme on aiheuttanut vahinkoa muille ihmisille tai muulle luonnolle, syyllisyys siitä motivoi meitä muuttamaan toimintaamme.

Luopuminen järjen roolin korostamisessa inhimillisessä päätöksenteossa, ja yritys keskittyä ymmärtämään tunteiden vaikutusta ihmisen toimintaan voisi auttaa ympäristökriisien ratkaisussa. Samalla voisimme kuroa umpeen rakentamaamme käsitystä ihmisistä luonnosta erillisinä toimijoina. Kysynkin itseltäni, kuinka voisin saada huolen omasta terveydestäni laajenemaan useammin koskemaan koko elollista yhteisöä ja samalla fyysisesti tuntea, että pitämällä huolta ympäristöstäni huolehdin myös itsestäni. Järjellä tiedän tämän jo, mutta tunne motivoi minua toimimaan.

Maiju Laine

Kirjoittaja on opiskelija Itä-Suomen yliopistossa. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Kuva: Luke Porter/Unsplash

Lähteet

Aaltola, E. (2019) Häpeä ja rakkaus: ihmiseläinluonto. Into. Helsinki.

Cox, K.D., Covernton, G.A., Davies, H.L., Dower, J.F., Juanes, F. & Dudas S.E. (2019) Human Consumption of Microplastics. Environmental Science & Technology 53(12), 7068-7074. https://doi.org/10.1021/acs.est.9b01517

George, J. M., & Dane, E. (2016) Affect, emotion, and decision making. Organizational Behavior and Human Decision Processes 136, 47–55. https://doi.org/10.1016/j.obhdp.2016.06.004

Kahane-Rapport, S.R., Czapanskiy, M.F., Fahlbusch, J.A., Friedlaender, A.S., Calambokidis, J., Hazen, E.L., Goldbogen, J.A. & Savoca M.S. (2022) Field measurements reveal exposure risk to microplastic ingestion by filter-feeding megafauna. Nature Communication 13, 6327. https://doi.org/10.1038/s41467-022-33334-5

Korjonen-Kuusipuro, K. and Jantunen, S. (2015) Tyyntä ja myrskyä. Tunteet osana tuulivoiman sosiaalista hyväksyttävyyttä. Alue ja Ympäristö 44(2), 15–29.

Lerner, J. S., Li, Y., Valdesolo, P., & Kassam, K. S. (2015). Emotion and Decision Making. Annual Review of Psychology, 66(1), 799–823. https://doi.org/10.1146/annurev-psych-010213-115043

Nurmio, H. (2000) Luonnon itseisarvon ja välinearvon dilemma. Niin & Näin. 3, 1-18.

Rotchell, J.M., Mendrik, F., Chapman, E., Flintoft, P., Panter, I., Gallio, G., McDonnell, C., Liddle, C.R., Jennings, D. & Schofield, J. (2024) The contamination of in situ archaeological remains: A pilot analysis of microplastics in sediment samples using μFTIR, Science of The Total Environment 914, 169941. https://doi.org/10.1016/j.scitotenv.2024.169941.

Roinila, M. (2018) Varhaismoderni filosofia: tieto, mieli ja metafysiikka. Ensyklopedia Logos. 26.4.2018. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/varhaismoderni-filosofia-tieto-mieli-ja-metafysiikka. 7.4.2024.

Ruuskanen, E., Schönach, P., Väyrynen, K., Enbuske, M., Kaarkoski, M., Kylli, R. & Valkonen, J. (2021). Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan. Vastapaino. Tampere.

Sihvola, J. (2006) Hyvän elämän eväät. Lääketieteellinen aikakausikirja Duodesim. 122(23):2863-9. https://www.duodecimlehti.fi/duo96181. 7.4.2024.

Sołtys, A., Sowińska-Gługiewicz, I., Chęć, M., Tyburski, E. (2017). Emotions in Decision Making. In: Nermend, K., Łatuszyńska, M. (eds) Neuroeconomic and Behavioral Aspects of Decision Making. Springer Proceedings in Business and Economics. Springer, Cham. https://doi.org/10.1007/978-3-319-62938-4_3

Vasama, T. (2024) Mikromuovit voivat lisätä sydäninfarktin, aivohalvauksen ja kuoleman riskiä – ”Merkittävä tulos”. Helsingin Sanomat 14.3.2024. Tiede, Terveys.