Varjoista ja valosta eli kaikesta huolimatta

Siitä on noin vuosi, kun kävi käsky kerätä kimpsut, kampsut ja vetäytyä kotikonttoreiden suojiin. Alkutohinan jälkeen tuntui hetken aikaa, että kaikki pysähtyi: ihmiset ympäriltä katosivat tai tulivat enää särisevinä ääninä, värisevinä kuvina ja katkeilevina yhteyksinä siihen intiimitilaan, jota kodiksi kutsutaan. Niin katosi myös aika ja taju siitä. Tila ympärillä tuntui kutistuvan, kun tekemisen määrä moninkertaistui yhtäkkiä: sähköposti, Yammer, mitä niitä on -laitteet alkoivat laulaa yhtenään viikonpäivistä ja vuorokauden ajoista piittaamatta. Päivät, viikot ja niiden loput, kuukaudet ovat täyttyneet välttämättömästä tekemisestä. Muun muassa opetuksen toteutus on pitänyt miettiä ja tehdä kokonaan uudelleen nopeasti, kokouskäytännöt uusia täysin, pääsykoejärjestelyjen kohdalla oltiin viime keväänä tuntemattoman edessä, ja epäilyjä on tästäkin keväästä. Vaikka suositusten mukaisesti rajallinen paluu kampuksen työpaikoille on jossain määrin toteutunut, on vielä paljon asioita, jotka eivät ole rutinoituneet. Epäilykset opiskelijoiden motivaation säilymisestä, ”normaalissa” opintotahdissa mukana pysymisestä ja uusien käytäntöjen omaksumisesta on varmaan jokaisen yliopistolaisen murhe. Mutta niin on huoli omasta ja työkavereiden jaksamisestakin, varsinkin kun rokotteista huolimatta tilanne näyttää juuri tällä hetkellä maailmassa pitkittyvän, jopa pahenevan.

Kaiken tämän epämääräisen, stressaavan, ehkä ahdistavan ajanjakson aikana on tapahtunut ja aikaan saatu hyviä asioita, jotka helposti hautautuvat massiivisiin varjoihin. Humanistisessa osastossa isoja asioita, sellaisia, jotka ovat ylittäneet valtakunnallisen uutiskynnyksen, ovat olleet Itä-Suomen yliopistolle myönnetyt logopedian tutkinto-oikeus ja karjalan kielen elvytystehtävä. Molempien tehtävien kohdalla on merkittävää, että niiden vaikutukset eivät jää yksin akateemisiksi saavutuksiksi, vaan niiden kautta osaston toiminta ja vaikuttavuus ulottuu suoraan ja aikaisempaa laajemmin yhteiskuntaan, varsinkin Itä-Suomen alueelle. Logopediakoulutus tulee vastaamaan merkittävään terveydenhuollolliseen kysymykseen puheterapian työvoimapulasta. Karjalan kielen elvytys puolestaan järjestetään yhteistyössä akateemisten asiantuntijoiden, kieltä vaalivien karjalajärjestöjen ja ennen muuta aktiivisten kielen taitajien kesken. Näiden alojen tutkimus kurottautuu luonnollisesti kansainväliseen maanpiiriin.

Kaikista vuoden takaisista uhkakuvista huolimatta tutkimus humanistisessa osastossa on onnistunut koronavuoden aikana hyvin. Jo ennen pandemiaa käynnistyneet tutkimushankkeet ovat tuottaneet tulosta niin, että yksikkö kokonaisuudessaan saavutti UEF-aikakautensa parhaan julkaisutuloksen erityisesti referoitujen kansainvälisten julkaisujen osalta. Uusia tutkimus- ja kehittämishankkeita on niin ikään avautunut mukavasti: osasto on mukana tutkimusinfrastruktuurien tiekartalla Fin-Clariah-konsortion kautta, laajana eurooppalaisten yleisradioiden ja tutkimuslaitosten yhteistyöhankkeena on juuri aloittanut B-Air-projekti, logopediakoulutuksen yhteistyön sekä sen opetus- ja tutkimusympäristöjen kehittämiseksi ovat käynnistyneet LogoTyö (ESR) ja LogoLab (EAKR) -hankkeet. Näkyvyyttä niin osastolle kuin yliopistolle ovat tuomassa mittavat ensi kesälle suunnitellut kansainväliset tapahtumat kuten englannin kielen tutkimuksen ISLE-konferenssi ja kansanrunouden tutkijoiden 10th Folklore Fellows’ Summer School. Kielen tutkijoiden teemana on “Evolving English and the Digital Era”, kun puolestaan folkloristit lähestyvät väkivallan vaikeaa teemaa otsikolla ”The Violence of Traditions and the Traditions of Violence”. Voidaan siis sanoa, että kaikesta huolimatta tai juuri siksi humanismin talossa valo palaa kirkkaana.

… mutta noin 650 vuotta sitten Firenzen kaupunkia uhkasi kauhea rutto, joka käytännössä surmasi jokaisen, jota se kosketti. Tarinan mukaan joukko omaisensa taudille menettäneitä nuoria, kolme miestä seitsemän naista, vetäytyivät kaupungin ulkopuolelle omaehtoiseen karanteeniin. Kuoleman ja ahdistuksen kehässä syntyi sata ilottelevaa tarinaa ja länsimaisen kirjallisuuden keskeinen lajityyppi novelli. Näin, koska firenzeläinen renessanssirunoilija Giovanni Boccaccio kirjoitti tarinat yksiin kansiin maailman nyt hyvin tuntemaksi Decameroneksi. Noin 500 vuotta Firenzen tapahtumien jälkeen, vuonna 1883 nuori ruotsalainen lääkäri Axel Munthe matkusti vastanotoltaan Pariisista Napoliin auttamaan ruttoepidemian uhreja. Muistelmateoksessaan Huvila merenrannalla (1929) Munthe kertoo Napolin epidemiasta teoksensa luvussa Pelko. Boccaccion teoksen johdantoluvun rinnalla se on hurjimpia ja hienoimpia joukkotuhoavan sairauden edessä koetun epätoivon kuvauksia ihmiskunnan muistissa. Kolmantena kaunokirjallisena dokumentaationa tuhoavasta sairaudesta on ranskalaisen Albert Camus’n vuonna 1947 ilmestynyt Rutto.

Camus’n teoksen suljettu, karanteeniin vetäytynyt kaupunki on tulkittu usein allegoriaksi sodanaikaisesta, miehitetystä Ranskasta. Saman kaltaista rinnastusta sodanaikaiseen epätoivoon on esitetty myös koronan yhteydessä, eikä se kaukaa haettua olekaan. Vähemmän on nykyhetken yleisessä keskustelussa esitetty ratkaisuja epätoivoon, ahdistukseen ja pelkoon. Omalla tavallaan nuo klassikkoteokset esittävät sellaisia ihmisten erilaisina reaktioina ja sietämisen strategioina: Decameronen miehet ja naiset hakevat suojakilpensä niin sanotuista elämän iloista tai oikeastaan niistä kertovista tarinoista, jotka auttavat kestämään, kun tuovat kuvitteellista vaihtoehtoa vallitsevaan tilanteeseen. Samalla teos on kuitenkin eräänlainen dans macabre hymyssä suin. Munthen kuvaus Napolista on puolestaan jotenkin herooinen, kun nuori vastavalmistunut lääkäri ryntää uhmakkaasti pelkoa ja tautia vastaan kanssaihmisiä pelastaakseen. Munthen asenteessa on jotain tuttua fatalistisuutta, joka on ominaista tällekin ajalle sillä erotuksella, että Munthe saattoi lopulta tulla pois saastuneesta Napolista. Kaikkialle levittäytynyt COVID ei tätä tänään mahdollista. Camus’n päähenkilön Rieux on puolestaan tiedemies, rationalisti ja ennen muuta vastuunfilosofi, joka ymmärtää, että taudin leviäminen tai sen torjuminen on vain ihmisistä ja heidän vastuunotostaan kiinni. Rieux tietää myös sen, että mentyään ruttobasilli palaa ja yllättää ”onnellisen kaupungin” taas uudelleen. Kaikissa teoksissa selviytymisen ehtona on sietämisen välttämättömyys. Tässä sietäminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin pelkoon, ahdistukseen tai taudin pysyvään tilaan tottuminen, vaan päinvastoin, niiden läsnäolon tunnistaminen ja tunnustaminen. Camus-Rieux’lle epätoivoon tottuminen on pahempaa kuin epätoivo itse. Se on se vastuun perusprinsiippi.

Tätä kirjoituksen lopetusta miettiessäni, Camus’n teoksen lopputekstin lukeneena, menin pihalle ja katselin kylmän yötaivaan pimeyteen. Mieleen tuli ikiaikainen kysymys: onko tuolla ulkona, pimeyden keskellä mitään mielekästä? Vastaus tuli heti: Ei sen väliä, kun sisällä palaa valo.

Risto Turunen
Humanistisen osaston johtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *