Uraohjaajana kasvaminen
Kirjoittaja Anna Pulkkinen on kasvatustieteen maisteri (KM) ja lukion opinto-ohjaaja. Hän on työskennellyt vuodesta 2007 lähtien psykologian ja uskonnon aineenopettajana. Anna valmistuttui opinto-ohjaajaksi Jyväskylän yliopistosta 2012, jonka jälkeen hän on työskennellyt opinto-ohjaajana. Keväällä 2023 Anna aloitti opinnot Itä-Suomen yliopiston uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa ja on nyt koulutuksen loppuvaiheessa pysähtynyt pohtimaan ja reflektoimaan koulutuksen antia ja omaa ammatillista kasvuaan uraohjaajana.
Ohjattu pienryhmä opintopolun tukena
Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa työskentely on edennyt vahvasti oman pienryhmän kanssa. Koen että pienryhmäni on ollut tsemppaava, kannustava, eteenpäin tuuppiva, auttava ja erilaisia näkökulmia esiintuova. Pienryhmäämme kuvastaa vahvasti koulukonteksti (yläkoulu, lukio, ammatillinen koulutus ja korkeakoulu) eli työskentelemme kaikki koulumaailmassa. Pienryhmässä työskentely on ollut antoisaa, mutta oma uraohjaajana kasvaminen ja asiantuntijuus on saanut kulkea omaa rataa ja koenkin, että se on ollut jokaisella oma itsenäinen prosessi. On ollut antoisaa oppia ryhmässä toimimisesta ja ennen kaikkea omasta matkasta uraohjaajana. Ajattelen, että moninaiset pysähtymiset ja kouluttautumiset ovat tärkeitä risteyskohtia omassa ammatillisessa kehittymisessä.
Kuka olen uraohjaajana?
Tätä asiaa pohtiessa vilisee niin monet käsitteet, termit, artikkelit, tehdyt työt sekä urateoriat omassa ajatuksen virrassa. Olemassa olevat teoriat ovat meissä usein tiedostamattomassa ja teoriat ovat hankalia nostettavaksi ajattelumuistin alueelle. Teoriat ovat implisiittistä käyttöteoriaa, mitä on hankala tehdä näkyväksi. Ohjaajalle teoriatuntemuksesta muodostuu niin kutsuttu käyttöteoria, josta edelleen muodostuu tiedostamaton ohjausjärjestelmä. Tämä on usein hiljaista tietoa. Ohjauskirjallisuuden mukaan opinto-ohjauksessa ei ole syytä pitäytyä yhdessä teoriassa tai teoriasuuntauksessa, sillä ongelmat ovat moninaisia ja niitä olisi hyvä tarkastella useammasta viitekehyksestä käsin ja niistä nousevia työtapoja yhdistellen tapauskohtaisesti.
Olen tehnyt ohjaustyötä koulumaailmassa jo yli 10 vuoden ajan (opetustyötä yli 15 ajan) ja viimeisinä vuosina ajatuksiini ja siten työotteeseeni on laskeutunut rauha. Ensinnäkin ajattelen, että toimintaani uraohjaajana viitoittaa teoreettinen jäsentely. Vaikka siellä arjessa en ajattelisi esimerkiksi CIP-mallia tai Krumboltzin suunnitellun sattuman teoriaa sellaisenaan, uskon vahvasti, että teoriat ja käsitteet ovat minun käyttöteoriaa, ohjauspraktiikkaa. Tämän koulutuksen käyminen on vielä vahvistanut tätä tunnetta. Uskallan myös oman taustani pohjalta väittää, että tämä koulutus tuli minulle aivan huikean hyvään ajankohtaan. Opinto-ohjaajakoulutuksestani on yli kymmenen vuotta aikaa, ja myös kokemukseni on vankkaa. Kuinka mahtavaa on ollut sukeltaa tällä kokemuksella uudestaan urateorioiden maailmaan, laajentaa katsantokantaa yhteiskuntaan ja makrotasolle, siirtyä vuorovaikutuksen tarkasteluun ja viimeisenä tutkailla käytännön uraohjausmenetelmiä. Minulle tämä koulutus on tuonut paljon syventymistä, pysähtymistä ja kirkastumista oman ohjaustyöni äärellä. Oman kokemuksen peilaaminen uudelleen teoriaan oli todellakin parasta antia. Täydennyskoulutuksena tämä kokonaisuus on ollut hieno.
Uraohjaajana kasvaminen
Ajattelen uraohjaajana kasvamisen ja kehittymisen olevan elinikäistä oppimista – oman uran muotoilua, johon liitän tiivistyksenomaisesti seuraavia asioita: Ohjaus on toimijuuden tukemista ja vahvistamista, niin että toimijuus nähdään vahvasti kontekstisidonnaisena, jolloin yksilöllä on aina toimijuutta ja siten myös toivoa. Ohjaus on lisäksi osallisuustajun herättämistä ja vahvistamista. Ohjaajan tulisi puhua avoimesti myös segregaatiosta ja etnisyydestä. Ohjaus on parhaimmillaan kannattelevaa – ohjattavan tietyn kokemuksen tai tunnetilan kannattelua, olotilaa, jossa asetutaan läsnä olevaksi. Ohjauksen periaatteena on ohjattavan merkitysten tavoittaminen ja ohjattavan suhtautumisen ymmärtäminen. Ohjauksessa on tärkeä pohtia, ketkä ovat ohjausprosessin osapuolia, ja annetaanko ohjaustilanteissa ääni myös perheenjäsenille tai muille läheisille. Tai sitä, miten havaitaan ohjauksessa esiin nousevat, ohjauksen etenemistä vaikeuttavat/haittaavat ajatukset, kuten esim. työllisyysnäkymät, taloustilanne ja läheisten toiveet. Onko minun agendani ohjaukseen ensisijainen vai määräytyykö ohjauskeskustelu aidosti opiskelijan agendasta käsin ja onko se todella edes mahdollista? Entä kuinka edistän opiskelijan autonomiaa, ilman, että hän kokee jäävänsä päätösten kanssa yksin ja uskaltaa rohkeasti suunnitella omaa elämäänsä? Kuinka löydän tasapainon opiskelijan kuulemisen ja vanhempien huomioonottamisen suhteen? Ohjaajan olisi hyvä tunnistaa ja tunnustaa, ettei voi tietää kaikkea, oltava toisen tasolla ja karisteltava itsestään vahvan tietäjän rooli. Myös humanistinen psykologia kiteyttää, että ohjaajan tulisi auttaa yksilöä löytämään omia merkityksiään. Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa ja kuinka paljon ohjattavaa voi ”tuupata”, ja mikä olisi paras tapa ”tuuppaukseen”? Toisin sanoen, kuinka konstruoida yhdessä, jos kuitenkin vastuu asioiden ratkaisusta ja vaihtoehtojen valinnasta on ohjattavan hallussa.
Kuten totesin, uraohjaajuuteeni on laskeutunut tyyneys ja rauhallisuus. Ajattelen, että ohjaustyö on pohjimmiltaan kohtaamista ja vuorovaikutusta parhaimmillaan. Itselleni kolahti koulutuksessa eniten Vuorovaikutusosaaminen asiakastyössä -opintojakson anti. Ohjaajana oleminen ja kasvaminen edellyttää kohtaamistaitoja, mikä tarkoittaa ihmisenä ihmiselle olemista, kannattelua, läsnäoloa, kuuntelemista, kuuntelua, toisen maailman ymmärtämistä, tasavertaisuutta, oikeudenmukaisuutta, yhdenvertaisuutta, yhdessä tulkitsemista, kumppanuutta, aitoutta, keskeneräisyyttä, potentiaalin ja osaamisen tunnistamista sekä sen tukemista, uudelleen ajattelua ja kehittymistä. Vuorovaikutusosaamiseen tiivistyy mielestäni teoriaperustainen osaaminen, jonka soveltaminen käytäntöön näkyy siinä, miten ohjaaja vuorovaikutuksessa peilaa oppimaansa sekä teoria- ja tutkimustaustaansa ohjattavaan.
Ohjaustyön tueksi on tarjolla paljon erilaisia sivustoja, välineitä ja menetelmiä, mutta niiden teoreettiset perusteet ja lähtökohdat sekä pedagogiset periaatteet voivat jäädä käyttäjälle epäselviksi – “haljuiksi”. Ajattelenkin, ettei ohjausmenetelmien tulisi viedä liikaa tilaa ohjaustyössä, jossa merkityksellisintä tulisi olla uraohjaajan tieto- ja taitopohja, joka luodaan monipuolisella teoria- ja tutkimusosaamisella, jota eri ohjausmenetelmät ohjaustyössä tukevat. Uraohjaajan tulisikin kyetä perustelemaan sekä itselleen että ohjattavalle, mitä ohjattavan yksilöllisiä prosesseja kulloinkin valitulla ohjausmenetelmällä tuetaan ja vahvistetaan. Itse ajattelen, että uraohjaajalta edellytetään rohkeutta olla menemättä runsaaseen menetelmävirtaan ja että keskustelu on yksi parhaimmista ohjauksen työmenetelmistä. Käytän omassa ohjaustyössäni eri ohjausmenetelmiä, mutta uskaltaisin sanoa, että tavallisen keskustelun valtavan iso merkitys unohdetaan. Erilaiset ohjausmenetelmät ovat helppoja ottaa käyttöön, mutta aiempaan viitaten rohkenen todeta, että vaatii ammattitaitoa ja ohjauskokemusta valita kulloiseenkin ohjaustilanteeseen oikeat ja tarpeelliset ohjausmenetelmät. Uraohjaajana olisi olennaista keskittyä vuorovaikutusosaamiseen, teoriaperustaan ja vasta sen jälkeen erilaisiin ohjausmenetelmiin. Uraohjaajana kasvamiseen liittyy reflektiivisyys ja ymmärrys siitä, että ohjaus on tutkimusperustaista pedagogista toimintaa, jossa teoreettinen ymmärrys antaa kestävän pohjan ohjattavalähtöiselle ohjausprosessille.
Urasuunnittelutaidot ja ohjaussuhteen luominen
Uraohjaajan tulee tukea yksilöiden elinikäisiä urasuunnittelutaitoja. Näiden taitojen tukemisen kautta ohjattava oppii hakemaan, etsimään ja käyttämään eteen tulevia tietoja. Ajatukseen liittyy myös keskeisesti kysymykset siitä, miten ohjauksessa näkyy tulevaisuuden suunnitelmat, millaista on tulevaisuusdialogi ja miten edistää tulevaisuususkoa? Vai onko ohjaus elämään ohjaamista, syrjäytymisen ehkäisyä ja tavallisten arkisten asioiden opettelua? Ohjaaja nähdään ”muutosagenttina”, joka auttaa näkemään asioita uudella tavalla, uudesta näkökulmasta.
Ohjauksessa ei voi myöskään korostaa liikaa ohjattavan autonomisuutta. Ohjauksessa ohjaajan tulee olla halukas kulkemaan ohjattavan rinnalla, ilman tarvetta kontrollointiin ja niin, että ohjattavan vastuu ja toimijuus kasvaa. Ilman ohjattavan yhteistyötä ei voi saada suuria aikaan. Ohjaustilanteet ovat erilaisia ja ehkäpä lohdullinen ajatus onkin se, että jotkut eivät kerta kaikkiaan ole valmiita ohjaukseen ja ohjaus ei siten voi johtaa johonkin tiettyyn lopputulemaan. Esimerkiksi ulkoinen pakko ei ole ohjaukselle hedelmällinen lähtökohta. Käytännössä ohjattavan on joskus pakko tulla ohjaukseen, hänet on lähetetty tai ohjaaja on kutsunut hänet ohjaukseen. Erityisesti näissä tilanteissa ohjaajan on tärkeä muistaa kysyä ohjattavalta millaisia ajatuksia ja tunteita se hänessä herättää – antaa ohjattavan tuulettaa tunteitaan ja tarjota siten ohjattavalle vapautta päättää, miten ohjauksessa edetään. Voidaan myös kysyä, ”mitä tutkitaan yhdessä, kun nyt tässä yhdessä ollaan”. Neuvon antamisestakin voi jutella ja kysyä: ”mitä ajattelit ja tunsit neuvosta?”
Ohjaajana näen ohjauksessa tärkeänä uskalluksen ottaa asioita puheeksi. Oman kehittymiseni näkökulmasta haluan lisätä ohjaukseeni läpinäkyvyyttä, metapuhetta, tavoitteista puhumista, prosessin sanallistamista ja ohjattavan sisäisen toimijuuden esteen tunnistamista ja ”hyödyntämistä” niin, että tunnistamisen kautta ohjattavan toimijuus voi muuttua. Ohjausprosessissa allianssin eli ohjaussuhteen näkyväksi tekeminen ja tavoitteista keskustelu on tärkeää, kuin myös huomioida yksilöä ympäröivä yhteisö. Lisäksi rauhaa ja toivoa luovana ymmärryksenä se, että kaiken ei tarvitse olla kristallinkirkasta ja selkeää esim. päätöksentekoprosessin näkökulmasta, vaan ensimmäisen askeleen hahmottaminen riittää. Ohjaaja ohjaa omalla persoonallaan, omien kokemustensa ja käyttöteorian kautta. Ohjaajan persoonallinen työote luo ohjaukselle aidosti toista ymmärtävän läsnä olevan tilan: ”olemme ihmisiä molemmat” ja ”mä oon tässä mä”. Ohjaajan tulee löytää polku ohjattavan elämään, etsiä hänen ”perspektiiviä” ja häneen tapaansa käsitteellistää maailmaa. Ohjaajan ja ohjattavan välinen dialogi vaatii pedagogista tilannetajua, jolloin eletään ja edetään ohjattavan ehdoilla. Ohjaajalta se edellyttää ponnistusta toisen ymmärtämiseen, halua osallistua ohjattavan ohjausprosessiin ja haastaa toinen ajattelemaan itseään. Ohjaus nähdään ikään kuin ”paarmana” olemisena (vrt. Sokrates): saada ohjattava ajattelemaan itse, pohtimaan eri näkökantoja ja olemaan kriittinen.
Lopuksi
Minulle uraohjauksen erikoistumiskoulutuksen suurin anti on ollut oman käyttöteorian pohtiminen, laajentaminen, kirkastaminen ja oman keskeneräisyyden hyväksyminen. Ajattelen, että ohjattavan lailla myös ohjaajan tulee suostua ammatillisen kasvun prosessiin, joka mahdollistaa uusiin tilanteisiin tarttumisen ja heittäytymisen tässä innostavassa ja melko vaativassakin ohjaustyössä. Ohjaustyössä saan kokea iloa, arvokkuutta ja merkittäviä kohtaamisia.