Akateemisen mentoroinnin hiljaista tietoa
Mentoroinnilla on paljon merkitystä yliopistossa, ja sitä on ruvettu tunnustamaan viime vuosina enemmän. Kuitenkin siitä saatava käytännöllinen hyöty karkaa käsitteellistämiseltä. Suuri osa mentoroinnin työstä menee ja tulee hiljaisena tietona, ja massiivisia määriä tätä tietoa eläköityy jokaisena vuotena. Hiljaisen tiedon korvaamiseen tarvitaan vuosien kehitystä, että tiedollisia aukkoja saadaan katettua.
Akateeminen mentoroinnin vaikutus tiivistyy graduissa ja väitöskirjoissa. Yliopistotasoisia opintoesseitä puoliprofessionaalisesti kirjoittavia opiskelijoita yhdistää teemassa yksi tärkeä asia: teoreettisen viitekehyksen tarve yleistieteellisessä mitassa ja tieteenalalähtöisesti. Näitä asioita ei voi korvata kovin helposti, ja tämä laajemman ymmärryksen tarve korostuu graduissa ja väitöskirjoissa.
Aloitin ensimmäisiä kertoja yksityisen mentoroinnin vuonna 2009. Vuoteen 2016 saakka olin yksityisesti mentoroinut noin 130 ihmisen kandi-, gradu- ja väitösprosesseja eri aloilta. Näiden kokemusten pohjalta kirjoitin kirjan Akateeminen rekonstruktio (2024) joka on ollut ehkä melkein riittävä korvike sille, että minulla ei ole aikaa niin laajamittaiselle mentorointitoiminnalle. Toisaalta olen vuosien jälkeen ryhtynyt miettimään, että näitä asioita olisi hyvä saada kirjoihin ja kansiin niin, että pedagoginen hyöty jatkuisi myös tulevaisuudessa.
Koko tämän työn tuloksena tehty kirja on siitä harvinainen, että se käsittelee yhdessä kirjassa hankalan epäsuorasti opittavia asioita pääsykokeista väitöskirjaan. Näistä haastavampia ovat pitkäaikaisten akateemisten taipumusten ja kykyjen kehittäminen sekä teoreettisen raamin rakentuminen eri muodoissa yleistieteellisessä mitassa. Kirja ei tosin korvaa tieteenalakohtaista viitekehystä tai sitä, että osa seminaarien vetäjistä ja ohjaajista omaa erinomaisia kykyjä eri aiheissa ja osaa mentoroida ihmisiä hyvin pitkällä tähtäimellä parhaimmillaan vuosikymmenien kokemuksella.
Varsinainen hiljainen tieto piilee sinä, että esimerkiksi gradua varten tulee ottaa huomioon noin satakunta tieteen tekemisen kannalta olennaista asiaa. Nämä asiat koostavat koko tieteen tekemisen taivaan, matriisin tai viitekehyksen pisteinä tai tähtinä, aihekohtaisina muodostelmina. Mitä enemmän näitä pisteitä ja aihealueita henkilö hallitsee, sitä parempia opinnäytetöitä ja väitöskirjoja yliopistossa pystytään tekemään.
Tutkimus- ja graduseminaarien pitäjille sekä opinnäytetöiden ja väitöskirjojen ohjaajille olisi hyväksi haastaa keskustelumielessä ohjattavien aiheita. Tarkoitus ei ole teilata alkuperäisiä ideoita tai käsiohjata väkisin tiettyyn aiheeseen, vaan kyse on siitä, että pohditaan yhdessä, millaisia kiinnostuksia, henkilökohtaisia vahvuuksia ja heikkouksia ohjattavalla on, ja miten ne otetaan huomioon jo seminaarien ja opinnäytetöiden alkuvaiheessa. Tämä on kirkkaasti ykköstekijä menestyksekkäässä akateemisessa mentoroinnissa: ohjata yksilö vahvuuksiensa äärelle ja tilkitä heikkouksia vahvistamalla taipumuksia ja osaamista yksityiskohtaisemmalla keskustelulla aiheista. Osa opiskelijoista on parempia tekemään filosofista holistista tutkielmaa, toisilla pragmatismi ja arkistot toimivat paremmin, ja osalla on erittäin hyviä ideoita koejärjestelyistä tai kyselyistä ja haastatteluista.
Erilaisia menetelmiä on paljon enemmän kuin yleisesti käytetään. Olisi hyvä nyrkkisääntö ensin miettiä tiedetty menetelmä ja lähteä etsimään sen jälkeen omaan aiheeseen ja lähestymistapaan parempaa menetelmää aiheen kannalta. Miksi tehdä tilastotutkimusta perusprosenttilaskuilla, jos voi toteuttaa monimuuttuja-analyysin ja saada neljä kertaa enemmän informaatiota irti samasta datasta? Joskus tieteelliset ongelmat ovat hankalampia, ja sisällönanalyysi ei vain riitä. Tarvitaan tieteelliseltä raamiltaan ja kriteereiltään tukevampia sisällönanalyysin menetelmiä.
Vaikka osa voi kokea tämän etsimisen ja toteuttamisen aluksi vaikeampana, tilanne helpottuu analyysissä. Samasta datasta saadaan paljon enemmän irti paremmalla teoreettisella viitekehyksellä, mietityllä tulokulmalla ja kohdennetummilla menetelmillä. Tällä kokonaisuudella on myös helpompaa tehdä laadukasta analyysiä, kun on paljon spesifimpiä tuloksia, mistä kirjoittaa. Tulokulman lisäksi voi valita tarkemmin tieteenfilosofisen perspektiivin, jonka linssin läpi voi parhaimmillaan havaita klassisessakin aiheessa uusia, aiemmin ohitettuja näkökulmia tai aiheen kohdalla tutkimuksellisia puutteita. Näistä huomioista tulee pitkälti opinnäytetöiden helmiä.
Ehkä väheksytyin asia yliopistossa on epäonnistuminen. Sitä voi yllättävää kyllä hyödyntää, ja sille kannattaa antaa aikaa noin 20 prosenttia jokaiseen projektiin suunnitellusta ajasta. Yliopistossa kannattaa yrittää ja välillä epäonnistua – siitä tietää että on yrittämässä tarpeeksi. Epäonnistumiset ovat hyvä henkilökohtaisen harjaantumisen mittari. Myös yliopisto itsessään on opiskelijalle hyvä paikka epäonnistua ja saavuttaa paljon syvällisempi tieto ja osaaminen kaiken tämän työn jälkeen. Näin hyödyllistä epäonnistumisen mahdollisuutta ei saa työelämässä. Kämmejä joskus tulee, mutta yleisesti asiantuntijan pitäisi tietää ja osata.
