Miksi hoitajat vaihtavat alaa – palkka ei ole ainoa syy
Kevan tuoreen ennusteen mukaan hyvinvointialuilta jää seuraavan kymmenen vuoden aikana eläkkeelle noin joka kolmas työntekijä. Lukumääräisesti eniten eläköityvät lähi- ja sairaanhoitajat. Eläköitymisen lisäksi hoitoalan työvoimapulaa vaikeuttavat hoitajien alanvaihtoaikeet.
Hoitoalan haasteiksi on julkisessa keskustelussa tunnistettu:
- henkilökunnan vähyydestä johtuva kiire,
- henkinen ja fyysinen kuormitus,
- johtamisen ongelmat,
- työpaikkojen sisäiset ristiriidat ja
- palkka.
Samoista syistä myös tutkimuksen mukaan hoitajat jättävät työt hoitoalalla ja siirtyvät muihin tehtäviin.
Kuka rikkoi psykologisen sopimuksen?
Alan vaihdon syynä on pettymys, joka liittyy hoitajien työlleen asettamille odotuksille ja vaatimuksille. Puhutaan psykologisen sopimuksen rikkoutumisesta.
Psykologista sopimusta pidetään yhtenä parhaista käsitteistä, jolla voidaan kuvata työntekijän ja työnantajan välistä vastavuoroista suhdetta. Kyse virallisen työsopimuksen oheen rakentuvasta puhumattomasta sopimuksesta, joka pitää sisällään työntekijän organisaatioon kohdistamia epävirallisia ja puhumattomia odotuksia – siis niitä odotuksia, joista ei sovita virallisessa työsopimuksessa.
Psykologisen sopimuksen mukaan hoitajan antaessa työpanoksensa ja osaamisensa työnantajan käyttöön odottaa hän saavansa tästä vastineeksi kohtuulliseksi kokemansa palkkion. Odotus palkkiosta ei liity ainoastaan aineelliseen korvaukseen kuten palkkaan. Siihen liittyy myös muita odotuksia kuten mahdollisuus toteuttaa itseään ja omaa asiantuntijuuttaan hoitajana sekä mahdollisuus osallistua asiantuntijana organisaation toiminnan kehittämiseen.
Kun työntekijöille annetaan mahdollisuuksia toimia odotustensa suuntaisesti, heidän tiedetään sitoutuvan työhönsä ja suoriutuvat siitä paremmin.
”Hoitajat antavat, työnantajat ottavat”
Työolot sotessa eivät mahdollista alalta lähteneiden hoitajien työhön kohdistamien odotusten täyttymistä. Vastavuoroisuus työntekijän ja työnantajan välillä on murtunut.
Haastavat työolot ja johtamisen ongelmat johtavat arvottomuuden kokemukseen. Työntekijän ja työnantajan välinen suhde on muuttunut hoitajien näkökulmasta yksipuoliseksi ja epäreiluksi: hoitajat antavat ja työnantajat ottavat.
Hoitaja ei saa enää työlleen antamasta panoksesta vastineeksi kohtuulliseksi kokemaansa palkkiota. Palkkiolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta vain rahallista palkkiota – joka eittämättä on hoitajilla huono työn vastuullisuuteen nähden.
Alalta lähteneet hoitajat kuvaavat, ettei heidän ole mahdollista tehdä työtään asiantuntijuuden ja ammatillisten velvollisuuksien vaatimalla tavalla.
Ihmisten hoitamisesta on tullut nopeaa tehtävien suorittamista ja arjesta selviytymistä, joka kasvattaa hoitajilla muun muassa pelkoa virheiden tekemisestä. Tehty virhe voi pahimmillaan koitua potilaalle kohtalokkaaksi.
Ammatilliset velvollisuuden ulottuvat myös konkreettisten hoitotoimenpiteiden yli ja ohi. Hoitajien eettiset arvot ovat koetuksella, kun aikaa asiakkaan kohtaamiseen ei ole tarpeeksi.
”Asiakastyö on liukuhihnamaista suorittamista”
Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että hoitohenkilöstö ja johtajat eivät enää jaa samoja arvoja ja käsityksiä työn lähtökohdista. Asiakastyöstä on tullut liukuhihnamaista suorittamista.
Johtamisesta sote-alalla on tullut entistä hierarkkisempaa ja kontrolloivampaa. Hoitajien oma-aloitteinen työn kehittäminen ei ole mahdollista. Johtajat edellyttävät hoitajilta joustamista organisaation tarpeiden mukaan tilanteessa. Organisaatioiden johto puolestaan ummistaa silmät hoitajien tarpeilta ja hädältä.
Organisaatioiden työntekijöinä hoitajat kokevat menettäneensä yksilöllisyytensä. Heistä on tullut organisaation koneen osa arvotonta, kasvotonta massaa, joka on siirrettävissä tehtävästä toiseen organisaation tarpeiden mukaan.
Johdon näkökulmasta tehtäväsiirrot ovat ymmärrettävä yritys ratkaista hoitajapulaa. Siirrettäessä käsipareja paikasta ja tehtävästä toiseen ohitetaan kuitenkin hoitajien omaama yksikkökohtainen erityisosaaminen eikä tunnisteta hoitajan työssä vaadittavaa pitkälle edennyttä erityisosaamista. Tämä vahvistaa hoitajien kokemusta ohitetuksi tulemisesta oman alansa arvostettuna ammattilaisena.
Kolme ratkaisuehdotusta
Mitä sitten pitäisi tehdä?
- Hoitajien psykologinen sopimus tulisi ottaa tosissaan. Hoitajilla on organisaatioon kohdistuvia subjektiivisia ja puhumattomia odotuksia, jotka saavat jäämään alalle tai lähtemään siltä. Enää ei riitä, että työnantaja huolehtii vain lakisääteisistä velvollisuuksistaan.
- Hoitajat tulisi nähdä aidosti oman alansa asiantuntijoina, jotka haluavat kehittää alaa, kehittyä hoitajina ja olla mukana rakentamassa parempaa sotea. Hoitajat tulee ottaa mukaan tasavertaisina toimijoina alan kehittämisessä, kehittäminen ei ole vain johtajien ”etuoikeus”.
- Työntekijät odottavat organisaatioilta ja niiden johtajilta inhimillistä ja arvostavaa henkilökohtaista vuorovaikutusta. Sanelupolitiikan aika on ohi.
Marjo Ring
Vieraileva tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
Minna Kaarakainen
Yliopistonlehtori, sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto
TKI-asiantuntija, Savonia-ammattikorkeakoulu
Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkomediassa.