Mitä ihmettä, miksi varhaiskasvatusta?

Tätä minulta on aina silloin tällöin kysytty, kun olen kertonut, että olen valmistunut erityisopettajaksi ja opiskelen nyt varhaiskasvatuksen opettajaksi. Se onkin hyvä kysymys. Valmistumiseni jälkeen ehdin työskennellä muutaman vuoden kouluympäristössä. Työni painottui vahvasti esi- ja alkuopetukseen. Erityisopettajana työskennellessäni mietin samalla, että tietämyksestäni ja ammattitaidostani puuttuu jotain. Samalla lueskelin varhaiskasvatukseen liittyvää kirjallisuutta ja ymmärsin, että mitä tietoa olen vailla. Toki ymmärtämistä siivitti oman vauvaikäisen lapsen kehityksen seuraaminen. Oli silmiä avaavaa seurata vierestä, kuinka pienen pieni ihmistaimi yhden vuoden aikana kasvaa ja kehittyy käveleväksi ja jotakuinkin puhuvaksi ihmisolennoksi. 

Kuvituskuva 1. Pixabay

Niin pääsykoe kuin ensimmäinen päivä varhaiskasvatuksen opiskelijana olivat kutkuttavan jännittäviä huolimatta siitä, että olin jo käynyt nämä vaiheet yhden kerran läpi. Opintojen alettua huomasin pian, että ne olivat juuri sitä mitä olin kaivannut. Erityisen hienoa oli myös opintojen alkaminen siinä samaisessa Educa-rakennuksessa, jossa olin jo aiemminkin talsinut viisi vuotta. Tästä muistosta on nyt hieman yli kaksi vuotta. Tammikuusta lähtien olen työskennellyt projektitutkijana ja tehnyt samalla ikiomaa väitöskirjaa. Ja minun työhuoneeni on jo rakkaaksi tulleessa Educa-rakennuksessa! Toivottavasti tämä matka saa tähänastisen loppuhuipennuksensa väitöstilaisuuden muodossa samaisen rakennuksen luentosalissa. Väitöskirjasta unelmointi on asia, jota en olisi uskonut minulle tapahtuvaksi. Erityispedagogiikan opintojen pro gradu-tutkielmaa kirjoittaessani mietin, ettei minusta ainakaan tutkijaa tule. Eipä vissiin.

Palatakseni vielä tuohon ensimmäiseen kysymykseen, voisin nyt vastata, että yritän omalla työlläni ja tutkimuksellani viedä lasten asioita eteenpäin.  Sydäntäni erityisen lähellä on lasten kuuluminen ryhmään. Omassa väitöstutkimuksessani haluan selvittää, kuinka varhaiskasvatuksen ammattilaiset voivat omalla toiminnallaan varmistaa jokaisen lapsen ryhmään kuulumisen. Ulkopuolelle jääminen satuttaa ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia lapsen hyvinvoinnille. Kaikilla lapsilla tulisi olla sellainen olo, että minä olen tärkeä juuri omana itsenäni. Kaikki lapset tarvitsevat kavereita ja kaikki lapset ovat oikeutettuja vertaissuhteisiin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Olette ehkä lukeneet Tove Janssonin muumitarinan, jossa Ninni on muuttunut näkymättömäksi, koska on saanut osakseen väheksyntää, ivaa ja ilkeilyä. Rakastavassa ja hyväksyvässä ympäristössä Ninnistä tulee taas näkyvä. Moni muukin lapsi saattaa syystä tai toisesta olla näkymätön tai tulla näkymättömäksi. Siksi meillä aikuisilla on tärkeä tehtävä. Lapset haluavat tulla kohdatuiksi ja kuulluiksi.

Kuvituskuva 2. Pixabay

Innostustani varhaiskasvatusta kohtaan lisää myös se, että varhais-lapsuudessa tapahtuva kasvu, kehitys ja oppiminen on ihan huikeaa! Lapset myös viettävät varhaiskasvatuksen ympäristöissä verrattain paljon aikaa. Päiväkotiryhmä toimii lapsen kasvu- ja oppimisympäristönä jopa 9 tunnin ajan jokaisena arkipäivänä. On aikuisten tehtävänä huolehtia siitä, että lapset saavat elää täysipainoista, hyvinvoivaa ja onnellista lapsuutta. Se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi vanhempina tai varhaiskasvatuksen ammattilaisina olla täydellisiä. Se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy yrittää parhaamme. Uskon, että tutkimuksellani ja työlläni voin antaa meille aikuisille välineitä, joiden avulla on helpompi yrittää parhaansa.

 

Tiina Kuutti, KM
Projektitutkija, UEF  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.