Miksi leikin tutkiminen on (edelleen) tärkeää?

Leikki on ollut tutkijoiden kiinnostuksen kohteena vuosikymmenten ajan. Siitä huolimatta koen, että leikin tutkiminen on edelleen ajankohtaista ja tärkeää.  Mielestäni leikki, erityisesti vapaa leikki, on aikuisen näkökulmasta yksi varhaiskasvatuksen haastavimmista toimintamuodoista ja siksi sen tutkiminen nimenomaan pedagogisesta näkökulmasta onkin niin mielenkiintoista.

Lainaan oppi-isäni (leikki)professori Pentti Hakkaraisen sanoja: Usein vaikeimmin kuvattavat ja ymmärrettävät inhimillisen elämän alueet ovat kaikkein tärkeimpiä. Kun niitä yrittää määritellä, ne livahtavat ulottumattomiin. Näin näyttää olevan leikinkin laita.  Myös toinen suomalaisen leikkitutkimuksen merkkihenkilö Marjatta Kalliala kuvaa leikkiä oivallisesti; Pienikin lapsi ymmärtää, mitä leikki on ja myös puhuu siitä vaivattomasti. Samalla leikki on ilmiö, joka pakenee määritelmiä ja aiheuttaa loputonta, joskin mielenkiintoista päänvaivaa tutkijoille (2022, 20.). Ilmiön tuttuudessa on kääntöpuolensa. Kun leikki on kaikille itsestäänselvyys, alamme helposti olettaa, että se myös tapahtuu itsestään. Todennäköisesti näin tapahtuukin kotiympäristössä, mutta varhaiskasvatuksessa tilanne on toinen.

Leikki on suomalaisen varhaiskasvatuksen ydintä. Sana leikki mainitaan varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa yli sata kertaa. Varhaiskasvatuksessa leikki ei kuitenkaan tapahdu ilman henkilöstön panostusta. Ehkäpä vielä tämän kevään aikana julkaistavassa väitöskirjani ensimmäisessä osatutkimuksessa perehdyimme siihen, miten varhaiskasvatuksen henkilöstö leikkiä suunnittelee. Kävi ilmi, että vaikka leikistä paljon puhutaankin, suunnitelmallinen leikkipedagogiikka ei ole itsestäänselvyys. Muut akuutimmat asiat ajavat helposti leikkipedagogisen kehittämistyön edelle. Lainaus tutkimusaineistostani kuvaa ilmiötä hyvin. ”Et just kaikki tiimipalaverit, niissä on niin paljon asiaa, että sitten valitettavasti nämä leikkiasiat on monesti semmoisia, jotka niinku sitten, ne saa odottaa vaan taas sinne seuraavaan kertaan. On niin paljon muuten semmoisia, semmosia akuutimpia asioita, mitä pitää hoitaa.”

Varhaiskasvatuksen vapaan leikin tilanteiden suunnittelemattomuus on kuitenkin ongelmallista. Ajattelen, että ihmisille perustavanlaatuinen joukkoon kuulumisen kokemus on varhaiskasvatuksessa konkreettisimmillaan läsnä lasten omaehtoisissa ja heidän itsensä arvostamissa tilanteissa, kuten vapaassa leikissä (ks. esim. Pihlainen ym., 2021). On selvää, että opettajat osaavat suunnitella ohjattua toimintaa, missä kaikki voivat tuntea olevansa osallisia. Vapaassa leikissä tilanne voi kuitenkin olla toinen, jos inklusiivisten leikkitilanteiden suunnitteluun ei ole panostettu. Tiedetään, että nimenomaan lasten vapaassa toiminnassa tahatonta ja tahallista ulossulkemista tapahtuu paljon (ks. esim. Fanger ym., 2012; Köngäs ym., 2021) ja leikkitaidot ovat keskeisessä asemassa lasten sosiaalisten suhteiden rakentumisessa (ks. esim. Hännikäinen, 2004, s. 364; Kyrönlampi-Kylmänen & Määttä, 2012; Sandseter & Seland, 2018).

Leikin ”ongelma” on se, että se vaatii aikaa muuttuakseen kehitystä eteenpäin vieväksi toiminnaksi. Juuri sitä varhaiskasvatuksen ympäristöissä on kuitenkin tällä hetkellä melko vähän leikille tarjottavana. Jos isompien ryhmissä ja esikoulussa leikille ei ole oikeasti riittävästi yhtäjaksoista aikaa, leikki ei oikeastaan ehdi edes alkaa. Lyhyissä, hajanaisissa leikkihetkissä lasten ei ole mielekästä panostaa leikin rakentamiseen. Ajattelen, että aika liittyy myös suoraan leikkitilanteissa käytettävissä olevien lelujen ja materiaalien määrään. Jos leikkiaikaa on puolisen tuntia, on selvää, ettei lapsille anneta lupaa aloittaa mittavia kotileikkejä majan rakenteluineen ynnä muine valmisteluineen. Jos leikkiä ei ole mahdollista rakentaa leikkijöiden omien ideoiden pohjalta, se ei myöskään jaksa innostaa pitkään, lapset tylsistyvät ja alkavat seilailla toiminnasta toiseen. Haahuilu ei vie kenenkään kehitystä eteenpäin ja aiheuttaa ryhmään levottomuutta. Levottomuus voi puolestaan olla aikuisille signaali siitä, että tarvitaan jotain kontrolloidumpaa toimintaa ja siten vapaalle leikille varattu aika lyhenee entisestään. Yhtenäisen leikkiajan puuttumisen seurauksena leikki ei näyttäydy aikuisille kehittävänä toimintana.           

Ymmärrän varhaiskasvatuksen ammattilaisten tuskan. Paineita, ”innovaatioita” ja kaikenlaisia vaatimuksia toimintaa kohtaan tulee ovista ja ikkunoista. Kaiken mahduttaminen päiväjärjestykseen on sula mahdottomuus. Tässä hektisessä maailman ajassa on myös vaikeaa luottaa leikin voimaan, koska sen kehittävät vaikutukset eivät ole nopeasti tai helposti nähtävissä. Leikissä on myös monia aikuisia ärsyttäviä piirteitä, kuten esimerkiksi jatkuvia hyvisten ja pahisten välisiä taisteluja ja ristiriitoja. Mutta itseasiassa juuri näissä neuvotteluissa ja ristiriitojen ratkomisessa piilee leikin kehittävä voima. Tunteita ja omaa toimintaa oppii säätelemään vain tuntemalla ja toimimalla – juuri tunnetta ja toimintaa leikki tuottaa! Mikä tärkeintä, leikissä lapset päättävät vapaaehtoisesti säädellä käyttäytymistään, eivätkä tee sitä aikuisten vaatimuksesta. Leikki on ensimmäinen itsenäisesti vapaasti valittu toiminta, joten se on lapselle erittäin motivoivaa ja siksi sillä on suuri potentiaali kehittää itsesäätelykykyä (Hakkarainen & Bredikyte, 2017). Koen siis kaikin puolin olevani tärkeän asian äärellä tutkiessani leikkiä ja leikin pedagogiikkaa varhaiskasvatuksessa.

Minna Laitinen

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Filosofinen tiedekunta

Lähteet

Bredikyte, M., & Hakkarainen, P. (2017). Self-regulation and narrative interventions in children’s play. Teoksessa P. Hakkarainen, M. Bredikyte, & T. Bruce (toim.), The Routledge International Handbook of Early Childhood Play (s. 246–257). Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315735290-23

Fanger, S., Frankel, L., & Hazen, N. (2012). Peer Exclusion in Preschool Children’s Play: Natural-istic Observations in a Playground Setting. Merrill-Palmer Quarterly, 58(2), 224–254.

Hännikäinen, 2004. Leikki lasten oppimisympäristönä. Teoksessa L. Piironen (toim). Leikin pikkujättiläinen (s. 360-367). WSOY

Kalliala, M. (2022). Paras leikkini : muumiohipasta vakoojaoraviin. Gaudeamus.

Kyrönlampi-Kylmänen, T., & Määttä, K. (2012). What do the children really think about a day-care centre – the 5-7-year-old Finnish children speak out. Early Child Development and Care, 182(5), 505–520. https://doi.org/10.1080/03004430.2011.557861   

Köngäs, M., Määttä, K., & Uusiautti, S. (2022). Participation in play activities in the children’s peer culture. Early Child Development and Care, 192(10), 1533–1546. https://doi.org/10.1080/03004430.2021.1912743

Pihlainen, 2021 Pihlainen, K., Reunamo, J. & Kärnä, E. (2019). Lapset varhaiskasvatuksen arvioijina – Lasten mukavina pitämät asiat päiväkodissa ja perhepäivähoidossa. Journal of Early Childhood Education Research, 8(1), 121–142.

Sandseter, E. B. H., & Seland, M. (2018). 4-6 year-old children’s experience of subjective well-being and social relations in ECEC institutions. Child Indicators Research, 11(5), 1585–1601. https://doi.org/10.1007/s12187-017-9504-5