Kun muutos tuli kylään – ja jäi asumaan.

Aika tarkkaan 33 vuotta sitten raavin päätäni Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen kirjaston varhaiskasvatushyllyn liepeillä. Olin saanut virkaa tekevänä lehtorina tehtäväkseni järjestää opintojakson uskonto- ja eettisestä kasvatuksesta. Etsin aineistoa, jonka varassa aloittaa suunnittelutyö.

Tulos oli masentava. Aiheesta ei juurikaan löytynyt kirjallisuutta, ja se mitä löytyi oli pahasti vanhentunutta tai muuten käyttökelvotonta.

Tänään, kun viimeinen työpäiväni on puolen vuoden päässä, minun olisi helppo auttaa alkuun nuori yliopistonopettaja, joka olisi saman tehtävän edessä kuin minä 33 vuotta sitten. Tutkimusta, verkkosivuja, artikkeleita, monografioita, aikakauslehtiä ja avoimia oppimateriaaleja sekä positiivista pöhinää aiheen ympärillä on yllin kyllin.

Mitä tässä välissä on tapahtunut?

Suomi monikulttuuristui ja moniuskontoistui. Meillä oli Nokia. Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Koimme pari lamakautta. Varhaiskasvatus tieteellistyi. Sen opiskelijamäärät kasvoivat. Opintojakso, jonka kanssa tuskailin 33 vuotta sitten, on muuttanut nimeään useaan kertaan. Uskonto-sana on hävinnyt sen nimestä. Yliopistokampuksia lakkautettiin. Tietotekniikasta tuli häviämätön ja ikuinen osa elämäämme. 4-vuotias saa raivarin, kun kuvakirjan sivu ei vaihdu oikealle svaippaamalla kuten tabletin näytöllä, vaan sivua pitää käntää.

Ja niin edelleen. Muutos tuli ensin kyläilemään, mutta jäikin asumaan.

1990-luvun alussa oli työlästä perustella eettisen kasvatuksen ja katsomuskasvatuksen tehtävää ja tarpeellisuutta. Sai olla jotenkin anteeksipyytävä ja puolustuskannalla. Koen, että tänään ei tarvitse. Maailma on muuttunut monikulttuuriseksi, moniuskontoiseksi … kai myös entistä monimutkaisemmaksi? Siinä navigoimiseen tarvitaan erilainen navigaattori kuin ennen. Tarvitaan yhdessäolemisen, kohtaamisen, empatian, mentalisaation ja dialogin taitoja.

Näitä taitoja yrittivät, tosin ihan eri nimisinä, neidit Elisabeth Alander ja Hanna Rothman kehittää lapsissa perustaessaan Helsingin Sörnäisiin ensimmäisen kansanlastentarhan vuonna 1888. Kun monilla Sörnäisten lapsilla ei ollut mitään mielekästä tekemistä päivisin, Alander ja Rothman rakensivat erittäin aktiivisen keskuksen, jossa uskontokasvatuksen (kuten he tämän kasvatuksen alueen nimesivät) rooli oli ainakin jossakin määrin positiivinen ja lasta tukeva, ja joka keskuksen kasvatusotteen autoritäärisyydestä huolimatta rakentui asiakirjojen mukaan positiiviselle eettiselle ilmapiirille. 

Sörnäisten kansanlastentarhassa oli alusta alkaen ollut tavoitteissa mukana ”kunnioittava suhtautuminen” erilaisiin vakaumuksiin ja erilaisiin katsomustapoihin. Tavoitteissa heijastuvat oman aikansa ajattelu ja maailma. Mutta omana aikanaan nuo tavoitteet olivat aivan relevantit ja itse asiassa modernit. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2022) mukaan katsomuskasvatuksen tavoitteeksi on asetettu “edistää keskinäistä kunnioitusta ja ymmärrystä eri katsomuksia kohtaan sekä tukea lasten kulttuuristen ja katsomuksellisten identiteettien kehittymistä”.

Katsomuskasvatuksen avulla lapset voivat oppivat ymmärtämään, että saatamme ajatella tietyistä asioista eri tavoin ja silti elää sovussa ja yhteisymmärryksessä. He oppivat näkemään erilaisia tapoja suhtautua asioihin ja hyväksymään erilaisuutta ja arvostamaan moninaisuutta. Erojen sijaan tuomme esiin myös sitä miten paljon meillä on yhteistä, vaikka joitakin asioita näemme eri tavoin. 

Taistelkaamme, että aina olisi näin.