Identiteettikriisi. Vai niinkö sittenkään?

Kuvituskuva 1. Pixabay

Minäkö? Osaanko? Pystynkö? Kykenenkö? Näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni useaan otteeseen lukuvuoden alussa. Uusi roolini varhaiskasvatuksen yliopisto-opettajana vei minut uudestaan opettajan uran alkutaipaleelle kaikkine epävarmuuksineen. Päästin sisäisen reflektoijani täysin valloilleen tämän vuoden aikana, kun pääsin kokeilemaan taitojani varhaiskasvatuksen yliopisto-opettajana. Meillä opettajilla taitaa olla yksi yhteinen ammattitauti: pohjaton uteliaisuus. Se saa meidät innostumaan ja oppimaan uutta – se ajaa meidät kutkuttaviin tilanteisiin ja avaa uusia näkökulmia. Lukuvuosi herkisti minut pohtimaan opettajuuden identiteettiä ja sen muovautumista suhteessa eri ajanjaksoihin.

 Opiskelin aikoinaan lastentarhanopettajaksi Savonlinnan kampuksella ja jatkoin myöhemmin opintojani Joensuussa, jossa kouluttauduin luokanopettajaksi. Olen tehnyt valtaosan urastani luokanopettajana, joten pohdin paljon sitä, kykenenkö vastaamaan opettajana varhaiskasvatuksen koulutuksen tarpeisiin. Silti tartuin työhön, sillä asenteella, kuin opettaja aina tarttuu: innostuneena ja motivoituneena oppimaan.

Syksyllä aloittaessani töitä, muistot omista opiskeluajoista vyöryivät vahvasti mieleeni. Pystyin samaistumaan ensimmäisen vuoden opiskelijoiden jännittyneisiin tunnelmiin lukuvuoden alkaessa. Toisen vuoden opiskelijat olivat jo orientoituneita ja tiesivät, mitä heiltä odotettiin. Kolmannen vuoden opiskelijat puolestaan odottelivat jo viimeistä harjoittelua ja valmistuminenkin oli jo ehkä hiukan lähempänä ajatuksia. Tarkkaavaisena opettajana tein myös havaintoja siitä, mitä opiskelijat ajattelivat opettajuudesta ja ylipäätään varhaiskasvatuksen opettajan ammatista. Oli hienoa seurata läheltä, kuinka opettajan identiteetti ja ammatillinen osaaminen alkaa rakentumaan sekä kasvamaan ensimmäisinä opiskeluvuosina.  

Olen aina ollut kiitollinen varhaiskasvatuksen opinnoista, sillä ne ovat antaneet minulle valtavasti pääomaa toimia opettajana. Koulutus on erittäin tiivis kokonaisuus, koska vain kolmen vuoden opinnoilla tuotetaan opettajan pätevyys toimia erittäin vaativassa ja vastuullisessa ammatissa. Koulutus antaa vahvan pohjan suunnitella laajoja kokonaisuuksia pedagogiikka keskiössä ottaen kuitenkin huomioon lapsen kasvun ja kehityksen. Tämän lisäksi varhaiskasvatuksen opettaja saa valmiuksia johtaa tiimin pedagogista näkemystä, joka taas osaltaan luo vahvaa ammatillista osaamista ja opettajuutta.  

Niinpä, löysin itseni tänä lukuvuonna puhumassa innostuneena siitä, miten merkityksellinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava ammatti opettajuus on. Samalla ymmärsin, että oman opettajuuteni ydin ja perusta löytyy varhaiskasvatuksen koulutuksesta. Tapa ajatella ja suunnitella sekä hallita kokonaisuuksia. Tapa ymmärtää, kohdata ja nähdä lapsi, oppilas, huoltaja, opiskelija, kollega ja yhteisö. Meillä Itä-Suomen yliopistossa on erinomainen varhaiskasvatuksen opettajankoulutuslaitos, joka antaa vastavalmistuneelle opettajalle valmiudet toimia varhaiskasvatuksen asiantuntijana.

Kuvituskuva 2. Pixabay

Olen kiitollinen, että pääsin kokeilemaan taitojani yliopisto-opettajana. Ja samalla tuli todettua, että kyllä me opet pärjäämme tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka aina kehitettävää löytyykin. Äärimmäisen taitavien kollegoiden lisäksi pystyin opetuksessani nojaamaan sekä opintojeni kautta saatuun tietoon että kokemuksen tuomaan taitoon. Paluu koulutusjuurilleni osoitti sen, että riippumatta koulutusasteesta, opettajuuden ammatillisuuden ydin löytyy meistä jokaisesta itsestämme – ja se on koulutuksen ansiota. 

Elina Martikainen

Elina Martikainen

Yliopisto-opettaja

Itä-Suomen yliopisto