Lainakengissä – Hiljaisesti hyvä tulee

Koin nostalgisuutta astuessani elokuussa ensimmäistä kertaa tulevan työpaikkani rakennukseen, jossa olin aikoinani myös opiskellut. Astuin sisään kuitenkin hyvin erilaisin askelin kuin opiskeluaikoinani, innostunein, odottavin ja pelonsekaisin, sillä olinhan lainakengissä.

Lainakengissä on aina se jännittävä juttu, ettei niitä lainatessaan oikein tiedä, millaiseksi ne jalassa muotoutuvat. Sujuuko askeleet valssaten, lonksuuko ne jalassa suuruuttaan vai hiertävätkö ne jopa ikäviä rakkoja? Ja kenkiä palauttaessa on aina mietittävä, kuinka niitä kenkiä tulikaan kohdelleeksi? Saivatko ne kylkeensä pahojakin kolhuja, joita omistajalle joutuu pahoittelemaan vai voiko ne palauttaa hyvillä mielin, kiittäen miellyttävistä askelista. Nyt kenkien palautuksen ollessa ajankohtainen, on lähemmän tarkastelun aika; millaisia askeleita lainakengissäni otin?

Hyppäsin yliopisto-opettajan rooliin päätettyäni kasvatustieteiden asiantuntijuus opinnot kahta kuukautta aiemmin. Työurallani on takana tuhansia antoisia päiviä varhaiskasvatuksessa, mutta huomasin pohtivani, voinko juuri tutkinnon suorittaneena perustellusti kutsua itseäni asiantuntijaksi? Tämä kysymys sai minut pohtimaan omia erilaisia ammatillisia rooleja, oppipoika-kisälli-mestari-koulutusjärjestelmää sekä hiljaista tietoa.

Perinteisen käsityöläisammatin oppiminen tapahtui aloittamalla opiskelu mestarin oppipoikana, jossa molemmilla oli velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Koulutus kesti neljästä viiteen vuotta, jonka jälkeen oppilas sai suoritettavakseen kisällinäytteen. Hyväksytyn kisällinäytteen annettuaan oppilas ylennettiin kisälliksi. Kisällin arvolla sai itsenäisen työskentelyoikeuden, mutta työskentely tapahtui edelleen mestarin alaisuudessa. Kisälliaika kesti pitkään, usein jopa kymmenenkin vuotta. Täysin oppineeksi kisälli katsottiin vasta hyväksytyn mestarinäytteen jälkeen. (Hakulinen, 2010.)

Antaisiko tämä ikivanha järjestelmä meille jotakin ajateltavaa? Opiskelija saapuu varhaiskasvatuksen koulutusohjelmaan ”oppipojan” asemassa. Hän suorittaa eteenpäin opintojaan, kunnes saa oikeuden suorittaa kandidaatin tutkielman eli kisällikokeen. Hän on saavuttanut itsenäisen työskentelyoikeuden eli varhaiskasvatuksen opettajuuden. Mestariksi pyrkiessään opinnot jatkuvat vielä maisterivaiheeseen päättyen pro gradu tutkielmaan eli ”mestarinäytteeseen”.  Mutta mihin unohtui mestarin opissa oleminen? Piileekö tuossa vanhassa järjestelmässä sellaista hiljaista viisautta, joka voidaan luokitella jo katoavaksi kansanperinteeksi ja josta meidän kannattaisi ottaa oppia? Työskenneltäessä yhdessä hiljainen tieto siirtyi ja sisäistyi osaksi kisällin ajattelua ja toimintaa. Kuinka hiljainen tieto siirtyy nyt?

Hiljainen tieto on vaikeaa määritellä ja sitä käytetään käsitteenä hyvin laajasti. Arkipuheessa sillä tarkoitetaan kokemuksellista tietoa, mutta työelämässä sillä tarkoitetaan työkokemuksen synnyttämiä taitoja ja osaamista. (Pohjalainen 2012.) Hiljainen tieto karttuu tietyssä kontekstissa tapahtuvassa toiminnassa ja se on näin ollen subjektiivista ja kokemusperäistä (Nonaka 1994; Pohjalainen 2012). Perinteisesti hiljainen tieto on asetettu vastakkain ei -hiljaisen tiedon kanssa. Tällöin hiljainen tieto on empiiristä ja konkreettista ja eksplisiittinen tieto teoreettista ja abstraktia (Pohjalainen 2012). Itse ajattelen hiljaisen tiedon ja eksplisiittisen tiedon olevan Haldin-Herrgårdin ja Salon (2008) tavoin saman kokemus- ja tietoperustan kaksi eri ulottuvuutta, ei toisilleen vastakkaisia ja poissulkevia.

Jokaisessa työyhteisössä on paljon hiljaista, kirjoittamatonta tietoa. Toimiessani yrittäjänä, työnantajana, päiväkodin johtajana, varhaiskasvatuksen erityisopettajana, opiskelijana, asiantuntijana, yliopisto-opettajana, olen alkanut arvostaa tuota hiljaista tietoa yhä enemmän muuttuvien roolieni myötä. Saman päivän aikana roolin muuttaminen noviisi yliopisto-opettajasta asiantuntijapienyrittäjäksi, laittaa pohtimaan asiantuntijuutta. Roolien vaihtaminen haastaa asiantuntijuuden. Opiskelijat ovat saman asian ääressä lähtiessään harjoitteluihin ja siirtyessään työelämään. Muutoksessa opiskelijasta pedagogiseksi tiiminjohtajaksi tarvitaan samansuuntaista roolinvaihdosta noviisista asiantuntijaksi. Siksi ajatus hiljaisen tiedon ja eksplisiittisen tiedon asettamisesta saman kokemus- ja tietoperustan kahdeksi eri ulottuvuudeksi, on lohdullinen. Opiskelijalla on uusin eksplisiittinen tieto astuessaan päiväkotiin, mutta muuttaakseen sen hiljaiseksi tiedoksi, hän tarvitsee siihen tekemällä oppimista, toisten tekemisten jäljittelyä ja ohjeiden mukaan työskentelyä. (Polanyi 1989.) Silloin eksplisiittinen tieto muokkautuu pikkuhiljaa hiljaiseksi tiedoksi.

Kymmenisen vuotta sitten ohjatessani saksalaisia tulevia varhaiskasvatuksen opettajia kuului heidän koulutukseensa vuoden pakollinen harjoittelu päiväkodissa. Tarkka saksalaisen koulutuksen rakenne on vuosien saatossa hämärtynyt, mutta ajatuksena vuosi ”mestarin opissa” on mielestäni vetovoimainen. Olisiko tässä avain vetovoiman tai opiskelijoiden pitovoiman lisäämiseksi varhaiskasvatuksessa? Saisiko opiskelijat sitä kautta kassiinsa enemmän horisontaalista asiantuntijuutta? Saisivatko he silloin paremmat eväät käytännön asiantuntijuuteen, uusien tilanteiden ja muutosten hallintaan ja pystyisivät sitä kautta paremmin hallitsemaan jatkuvaa muutosta? (Egenström 2006.) Vuodessa myös sisäistyisi ja siirtyisi suuri määrä hiljaista varhaiskasvatuksen tietoa, joka on tällä hetkellä vaarassa hiipua kuulumattomiin. Hyvät pedagogiset käytänteet ja koko hiljaisen tiedon kirjo hukkuvat alan työvoimapulaan ja epäpätevän henkilökunnan kanssa pinnalla pysymisen taisteluksi.

Hiljaista tietoa olen haistellut ja maistellut täällä yliopistolla pienen matkaa tallustellessani. Olen päässyt osaksi työyhteisöä, jossa hiljaista tietoa siirretään mieluusti, otetaan tulokas vastaan avosylin ja lämpimästi sekä kohdellen vertaisena. Olen päässyt mukaan pohtimaan koulutuksen rakennetta ja muokkaamista, ohjaamaan syventävää harjoittelua ja ennen kaikkea opettamaan ja jakamaan sitä hiljaista tietoa, jonka neljännesvuosisadan varhaiskasvatustyö on reppuuni antanut.

Leikitään, niin kuin varhaiskasvatuksessa kuuluu tehdä, että saisin jalkaani vielä suuremmat lainakengät ja ne jalassani minulla olisi kaikki valta ja vauraus muuttaa varhaiskasvatuksen koulutus haluamani kaltaiseksi. Millaisia muutoksia tekisin?

Ensinnäkin muuttaisin varhaiskasvatuksen opettajan tutkinnon maisteritasoiseksi. Tuohon maisteritutkintoon sisältyisi yhteensä vuoden pakollinen harjoittelu päiväkodissa, korkeintaan kahdessa eri paikassa. Ensimmäisen vuoden keväällä olisi orientaatiojakso päiväkodissa 4 viikkoa, jossa pääpaino on havainnoinnilla. Kahden vuoden opiskelun jälkeen olisi harjoittelun ensimmäinen 20 viikon mittainen jakso, jonka aikana voisi monimuotoisesti suorittaa kandidaatin tutkintoon kuuluvia opintoja. Nämä molemmat harjoittelut suoritetaan samassa paikassa.

Kandiksi valmistumisen jälkeen olisi toinen 20 viikon mittainen harjoittelu, jonka aikana voisi suorittaa monimuotona maisterin tutkintoon kuuluvia opintoja. Pro gradu tutkielman jätettyään olisi varhaiskasvatuksen opettajalla matkassaan jo osittain kokemustiedoksi muuttunut teoreettinen tieto ja näin ollen huomattavasti enemmän varmuutta hypätä tiimin pedagogiseksi johtajaksi. Ohessa varhaiskasvatuksen opettajille saisi rakennettua sillan pois palkkakuopasta lisäämällä maisteritutkinnon palkan nykyisen kanditutkinnon palkan päälle.

Tästä voisi hyötyä työnantajatkin. Työnantajat voisivat olla kiinnostuneita palkkaamaan harjoitteluun ainakin puoli vuotta talossa pysyvän, ehkä jopa näyttöä ammattitaidostaan antavan ja työpaikkaan mahdollisesti työllistyvän varhaiskasvatuksen opettajan. Olisihan hän saanut jo aimo annoksen hiljaista tietoa matkaansa ja oppinut kyseisen talon tavoille.

Ja ne lainakengät. Myönnän, ne tuntuivat aluksi suurilta hypätessäni niin rautaisen ammattilaisen lainakenkiin, joka ilmiselvästi tekee työtä sydämellään. Päätin kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää pysyä niillä pystyssä. Askeleet ovat välillä olleet vähän horjakoita, mutta ympäriltä on löytynyt tukijoita, joten eteenpäin on menty, pienistä horjahteluista piittaamatta. Pahimmilta kolhuiltakin on vältytty, joten voinen palauttaa kengät hyvillä mielin. Lienee kiitoksen aika. Nautin, opetin, jännitin, ihastuin, hämmennyin, onnistuin, innovoin, opastin, hylkäsin ja hyväksyin. Kiitos kollegat ja opiskelijat, kyllä oli antoisaa!

Kirjoittanut elämää uteliaasti tutkaileva ja hiljaisen tiedon siirtämisestä huolestunut,

KM, talkkari, vo, yrittäjä, veo, leipoja, päiväkodinjohtaja, vyöhyketerapeuttiopiskelija, neuloja, asiantuntija, kokki, työnantaja, nenänniistäjä, työntekijä, maalari, nikkaroija, kouluttaja, vaipanvaihtaja, somistaja, naurattaja, laulattaja, leikittäjä, loruttaja, lurittaja ja ennen kaikkea ilolla eteenpäin tallaava,

Kiki alias Kirsi Hiltunen.

Lähteet

Engeström, Y. (2006) Kaksikätinen asiantuntijaorganisaatio. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B02/2006. Helsinki: Edita Prima Oy.

Hakulinen, J. (2010) Mestari, kisälli, oppipoika – Hiljainen tieto vallankäytön välineenä. Tutkielma. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Nonaka, I. (1994) A dynamic theory of arganizational knowledge creation. Organization Science, Vol. 5:1, 14-37.

Polanyi, M. (1983) The tacit dimension. Peter Smith.

Ukkonen-Mikkola, T., Yliniemi, R. & Wallin, O. (2020) Varhaiskasvatuksen työ muuttuu: muuttuko asiantuntijuus? Työelämän tutkimus 18(4), 323-339.