Opiskelijasta tutkijaksi – millaisia eväitä tutkimusryhmä-harjoittelu tarjoaa?

Päivikki Ojalehto – Marko Piipponen 

Tämä teksti on kirjoitettu kahden kriminologian tutkimusryhmän entisen harjoittelijan käymän keskustelun pohjalta. Päivikki on Hyvinvointi yhteiskunnassa -suuntautumisvaihtoehdon maisteriopiskelija, Marko puolestaan kirjoittaa oikeushistoriallista väitöskirjaa suomalaisen forensiikan historiasta. 

Päivikki  
Marko, miten sinä päädyit harjoittelijaksi kriminologian tutkimusryhmään?

Marko   
Olin saanut yliopiston harjoittelutuen kesällä -21, ja ajattelin ensin hakea lähinnä historian alan harjoittelupaikkoja, esimerkiksi Poliisimuseolta. Päätin kuitenkin lähteä merta edemmäksi kalaan, olin tehnyt sivuaineopintojen myötä myös rikos- ja prosessioikeuden kursseja, ja rikollisuuttahan voi tutkia nykyajan kontekstissa, mutta myös menneisyyden kontekstissa. Oikeustiede tuntui siksi luontaiselta aihealueelta. Erityisesti kriminologia kiinnosti minua, koska rikollisuuden tutkiminen tuntui minun alalta. Laitoin sähköpostia Mikko Aaltoselle, joka oli silloin tuore kriminologian professori, ja kysyin, ottaisivatko he minut tutkimusavustajaksi. Siitä se sitten lähti. 

Päivikki 
Minulla on aika samanlainen tarina. Löysin kriminologian sivuaineen erään opiskelukaverin vinkkaamana. Muut opintoni on painottuneet sosiologiaan, ja kriminologian opinnoissa tuntui, että ollaan tutuilla vesillä. Olin kiinnostunut tutkijan työstä, ja ajattelinkin, että jos vain suinkin mahdollista, niin haluaisin tehdä harjoittelun tutkimuksen parissa. Kriminologian opinnot oli tuntuneet tosi mielekkäiltä, joten minäkin laitoin Mikolle sähköpostia. Hän näytti vihreää valoa ja niin aloimme suunnitella harjoittelua tarkemmin. 

Marko
Joo, kyllä tällainen harjoittelu on hyvä portti tutkijanuralle. Itselläni on harjoittelusta kulunut aikaa viisi vuotta, ja kun katsoo taaksepäin, niin harjoittelu antoi tosi hyvät valmiudet tutkijanuraa ajatellen. 

Päivikki  
Millaisia työtehtäviä harjoitteluusi kuului? 

Marko  
Aika monenlaista tutkimusavustajan hommaa. Tein paljon vanhojen tilastokirjojen digitointia PDF-muotoon. Lisäksi litteroin erään tutkimusprojektin haastatteluaineistoa, eli tein sellaista työtä, jota ei tule varmasti enää yksikään tutkimusavustaja tulevaisuudessa tekemään, kun tekoäly tulevaisuudessa hoitaa litteroinnin. Ylipäätään tehtävät olivat sellaisia, että ne onnistuvat kyllä keneltä tahansa korkeakouluopiskelijalta. Minua pyydettiin esimerkiksi keräämään rattijuopumukseen liittyvää kirjallisuutta, vietin sitten kaksi päivää eri tietokannoissa ja kokosin Exceliin kattavan listan suomenkielisestä ja englanninkielisestä kirjallisuudesta siihen liittyen. 

Yksi erikoisempi homma liittyi tutkimusyhteistyöhön Pelastakaa lapset ry:n kanssa. Siinä kerättiin kyselylomakkeella vastauksia ihmisiltä, jotka hakivat tor-verkossa CSAM-sisältöä. Minä ylläpidin kyselyä Webropolissa ja käsittelin sitä myötä myös kyselyn vastauksia, ja tulihan siinä aika rajuja juttuja välillä silmien eteen. Kriminologiahan ei ole mikään mukava aihealue, vaan alaan liittyy  juuri se ihmisyyden pimeä puoli. Koin, että harjoittelu on tavallaan kokeilujakso, jossa pääsee testaamaan, miten tällaisten aiheiden käsittely sujuu. Ja kyllähän se sitten oli lopulta homma muiden joukossa sekin, jonkun sekin on kuitenkin tehtävä. 

Päivikki   
Kuulostaa tutulta tuokin. Minulla oli aika erilaisia tehtäviä, mutta koin myös, että harjoittelu antoi tilaisuuden kokeilla, miten tällainen työ sujuu ja miltä se itsestä tuntuu. Päätehtäviini kuului järjestäytyneen rikollisuuden tutkimusta kartoittava kirjallisuuskatsaus, jota tehtiin yhdessä Krimon kanssa. Sain olla myös ideoimassa erään englanninkielisen tutkimuksen viitekehystä ja pääsin siinä yhteydessä testaamaan englanniksi kirjoittamista – ennen harjoittelua en olisi uskonut, että sellaista kannattaisi edes yrittää. Pääsin myös hoitaa yhden tenttikierroksen kysymysten suunnittelun ja alustavan arvioinnin, ja lisäksi kokosin yhden tutkimuksen aineistoa ja tein muita pienempiä tehtäviä. Koen, että sain nähdä yliopistotutkijan työtä tosi monipuolisesti ja harjoittelu auttoi pohtimaan, tuntuuko tällainen työ omalta.  

Marko  
Kyllä, harjoittelussa on aika pitkälti kyse itsensä haastamisesta. Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on aikanaan sanonut, että harjoittelu tekee harjoittelijan ja mestariksi pääsee vain tekemällä, ja siinä pitää mennä vaikeimman kautta.  

Päivikki   
Niinpä, eihän oppiminen aina tunnu vain kivalta. Itse koen, että harjoittelun aikana alkoi sellainen hiljattainen siirtymä kohti tutkijanidentiteettiä, ja identiteetin muutoshan ei myöskään tule kivutta. Siihen liittyy paljon uuden oppimista ja itsensä näkemistä uudenlaisessa roolissa, ja kaikki uusi vaatii kyllä ponnistelua. Mutta se myös palkitsee ihan eri tavalla. Koin myös, että sain tutkimusryhmässä työkavereilta juuri sellaista tukea kuin tarvitsin akateemiseen maailmaan astumiseen. Koen myös, että omat opinnot antoivat hyvän pohjan yliopistolla tehtävään harjoitteluun. Miten hyvin sinä koet omien opintojesi valmistaneen tällaiseen harjoitteluun?

Marko  
No ehdottomasti oli paremmat edellytykset tällaisiin töihin kuin vaikkapa fuksina olisi ollut, kun ymmärsi jo, miten yliopistomaailma toimii. Ja tämä pätee kyllä minkä tahansa alan opiskeluun, korkeakouluopinnoissa saa kuitenkin sellaisen pintaraapaisun siitä, mitä yliopistotutkijan työ arjen tasolla on. 

Allekirjoitan myös kaiken tuon mitä sanoit uuden oppimisesta ja identiteetistä. Se vaatii aika pitkän transition. Vaikka omasta valmistumisesta on jo aikaa ja opetan kriminologian kursseilla sekä teen tutkimusta, niin kyllä mulla sellainen tietynlainen pieni opiskelijaidentiteetin palanen vielä on olemassa. Viiden vuoden aikana se tutkijanidentiteetti on vahvistunut ja opiskelijaidentiteetti tietenkin pienentynyt, mutta se onkin aikaa vievä prosessi.  

Päivikki 
Kerroit jo tuossa aiemmin, että harjoittelusta on ollut hyötyä jatko-opintojen kannalta. Haluaisitko kertoa tarkemmin, millaista hyötyä? 

Marko 
No ehkä ennen kaikkea se, että akateemisen työskentelyn rutiini tuli tutuksi. Tämähän on vähän niin kuin yrittäjyyttä. Voit päättää milloin teet töitä, mutta kun deadlinet paukkuu, joutuu välillä tekemään töitä viikonloppuisinkin. On oman elämänsä herra, mutta on myös paljon vastuuta. Harjoittelijana tein tietenkin töitä kahdeksasta neljään työsopimukseni mukaisesti, mutta itsenäisen työskentelyn rooli oli tosi merkittävä. Tein töitä kotona, eikä kukaan vahtinut, että tuleeko ne hommat tehdyksi, vaan se oli omalla vastuulla. Sama periaate näkyy myös väitöskirjavaiheessa ja varmasti muissakin tutkijanhommissa, jos joskus tohtoriksi valmistun. 

Päivikki   
Minäkin tein enimmäkseen etänä töitä, vaikka pyrinkin käymään kampuksella aina sopivina päivinä. Itsenäisyys korostui minunkin työssäni, ja ehkä se oli harjoittelukokemuksen yks tärkeimmistä tekijöistä, kun luotettiin ja annettiin vastuuta. Pääsin myös harjoittelun myötä keskustelemaan väitöskirjan tekemisestä ja sain kontakteja potentiaalisiin ohjaajiin, ja ylipäätään on ihan erilaiset valmiudet jatko-opintoihin ja mahdollisia omia tutkimusartikkeleja kirjoittamaan, kun on päässyt tutkijantyötä jo vähän kokeilemaan. Voisin kyllä suositella tällaista harjoittelua kaikille, jotka jatko-opintoja vähänkään miettii. 

Marko  
No ehdottomasti, ei varmasti ole parempaa paikkaa päästä kokeilemaan tutkijameininkiä. Väitän että harjoittelun jälkeen on paljon paremmat lähtökohdat väikkäriin ja tutkimusrahoituksen hakemiseen kuin sellaisella, joka lähtee hommaan ihan kylmiltään.  

Päivikki   
Kenelle erityisesti suosittelisit harjoittelua kriminologian tutkimusryhmässä?

Marko 
Kaikille, jotka ovat kiinnostuneita 1) kriminologiasta aihealueena ja 2) tutkijanurasta. Jos nämä kaksi täyttyy, niin ehdottomasti vaan harjoitteluun. Yliopisto ottaa mielellään vastaan uusia potentiaalisia tyyppejä, eihän sitä koskaan tiedä kenestä korkeakouluharjoittelijasta tulee seuraava professori. Jostakin se alku on aloitettava.