Tekoäly, koulutus ja viisaat juristit – tunnelmakuvia keskustelusta

Sampo Mielityinen, OTT, oikeusmuotoilun vastuuopettaja Laurea-ammattikorkeakoulussa sekä vieraileva kouluttaja Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella

Tutkimuksen näkökulmia AI:n ja oikiskoulutuksen suhteeseen

Tekoälyn vaikutusta oikeustieteen opetukseen on tutkittu runsaasti. Tuoreen kirjallisuuskatsauksen mukaan keskeisiä tutkimusteemoja on toistaiseksi ollut neljä: Miten AI selviytyy oikeudellisista tehtävistä? Miten AI voidaan integroida oikeustieteen opetukseen? Miten opiskelijoiden AI-käyttö vaikuttaa oppimiseen ja opetukseen? Miten AI vaikuttaa pitkällä tähtäimellä alan opetukseen? Sarteaun ja Larron (2026) katsaus tiivistää niin toiveet kuin huoletkin. Esimerkiksi vilppikeskustelu on konkreettisten pedagogisten ratkaisujen ohella paljastanut myös perustavaa epävarmuutta: mitä itse asiassa on jatkossa syytä pitää vilppinä ja miksi?

Westminsterin yliopiston Centre for Legal Education and the Legal Profession järjesti 8.9.2026 symposiumin “The Law School of the Future”, johon osallistui alan opettajia ja opetuksen kehittäjiä ympäri maailman. Pohjavire oli selvä: kaikkialla pohditaan aktiivisesti, mitä oikeustieteen opiskelijoille pitäisi opettaa maailmassa, jossa tekoäly muuttaa sekä oppimista että oikeudellista työtä. Moni itsestäänselvyys on säröllä, mikä heijastuu myös opettajien työhyvinvointiin. Kuten Stella Coyle, Diane Blenkiron ja Eve Lakin (Keele University) kysyivät alustuksensa otsikossa: mikä on oikiskoulutuksen pointti, ja mistä alan opettajat löytävät työnsä merkityksen AI-ajassa?

Miksi kouluttaa juristeja?

Moni alustaja korosti koulutuksen suuntaamista kohti arviointikykyä, vastuullista harkintaa, kriittistä ajattelua, monitieteisyyttä ja tietoista ammatillista identiteettiä oikeudenmukaisuuden edistäjänä. Valokeilassa ovat siis inhimilliset ydintaidot. Koulutuksen tulisi tukea empatiaa, vastuunkantoa, luovuutta, vuorovaikutusta ja kykyä toimia epävarmuuden keskellä.

Jotta nämä lupaukset voidaan lunastaa, vaaditaan empaattista, luovaa ja vuorovaikutteista pedagogiikkaa. Alustajat jakoivat hienoja esimerkkejä muun muassa draamapedagogiikasta, roolipeleistä, monitieteisistä projekteista, design-ajattelua hyödyntävistä kursseista sekä autenttisten asiakastilanteiden hyödyntämisestä – oppimisesta kokemuksen, yhteistyön ja reflektion kautta.

Opiskelijoiden tulisi joutua tekemään peruskäsitteiden kanssa töitä monipuolisesti ja toistuvasti. AI ei ole tuhonnut ihmisaivojen neuroplastisuutta, mikä paitsi luo toivoa myös terävöittää koulutuksen ydintehtävää. Coylen ym. mukaan opettajien prioriteetti on auttaa opiskelijoita ymmärtämään, miten oppiminen tapahtuu, sekä arvostamaan argumentaation oppimiseen väistämättä liittyvää kitkaa. Jotta tämä onnistuu, koulutus on nähtävä vuorovaikutteisena, ihmisten välillä tapahtuvana ilmiönä. Opettajien tulisi rakentaa uudella tapaa merkityksellisiä oppimissuhteita opiskelijoiden kanssa. Samalla pelastaisimme työmme merkityksen.

Arviointi ohjaa, mutta mitä ja mihin?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että arviointi ohjaa oppimista. AI uhkaa romuttaa tämän logiikan. Vilppiä voi juosta pakoon kontrollin suojiin, mutta – kaikessa tehokkuudessaan – tämän tien mielekkyys askarrutti monia alustajia. Tavoite on sinänsä selkeä: arvioinnin pitäisi mitata opiskelijan ajatteluprosesseja, harkintaa ja reflektiota pelkän lopputuloksen sijaan. Mutta kuinka temppu tehdään, kun meillä ei ole suoraa pääsyä opiskelijan ajatteluun vaan tarkastelemme sitä aina välittyneesti, jonkin tuotoksen tai ilmaisun avulla?

Alex Nicholsonin (University of Leeds) mukaan olemmekin perustavan muutoksen äärellä. Jos arviointi ei kontrolliyrityksistämme huolimatta enää ohjaa oppimista ja opetusta, arvioinnin aseman koulutuksen prosesseissa on muututtava. Emme voi kuitenkaan rynnätä suoraan ratkaisuihin, vaan tarvitaan sen arviointia, keitä ja mitä varten tulevaisuuden oikis on olemassa.

Monet muutkin alustajat tarkastelivat arvioinnin periaatteellisia lähtökohtia. Susan Blake (City St George’s, University of London) katsoi, että juristikoulutuksen osaamistavoitteet on uudistettava strategisesti ja kokonaisten tutkintojen tasolla: Mitä tiedon ja soveltamisen kaltaiset käsitteet tarkoittavat AI-avusteisessa työssä? Missä määrin selkeän kirjoittamisen kaltaiset kriteerit ovat edelleen relevantteja? Miten tuemme lähteiden luotettavuuden arviointia? Pitäisikö “kriittisyyden” ja ”analyyttisyyden” kaltaiset valmiudet muotoilla tarkemmin? Miten autamme opiskelijoita ymmärtämään osaamistavoitteita? Pitäisikö vaikkapa yksittäisen esseen arviointi kohdistaa aiempaa harvempiin kriteereihin, jotta avoimesti tuemme opiskelijaa kohti haluttuja taitoja?

Toisin sanoen: Aiemmin on ehkä voitu luottaa, että opiskelemalla horisontaalisesti oikeusjärjestyksen sisältöä opiskelija samalla vähitellen omaksuu oikeudellisen ajattelun perustaidot, ikään kuin tenttien ja esseiden positiivisena sivutuotteena. Nyt viimeistään nämä taidot on nostettava avoimesti opetuksen, oppimisen ja arvioinnin keskiöön.

Periaatteellisten kysymysten ohella symposium tarjosi paljon esimerkkejä autenttisista, käytäntölähtöisistä ja luovista arviointimuodoista. Monien mallien työllistävyys toki askarruttaa skaalattavan ja määriltään laajenevan koulutuksen aikoina. Toisaalta alustuksista huokui myös opettajien innostus, ilo ja työnimu monimuotoisen pedagogiikan äärellä. Hyviä esimerkkejä tästä olivat Marie Hadleyn (University of Newcastle, Australia) IPR- ja internetoikeuden opetuksessa soveltamat luovan työskentelyn muodot (https://mariehadley.com/projects/) sekä Lloyd Gashin (King’s College London) tapa yhdistää draama juridiikkaan (https://www.kcl.ac.uk/accident-qa-with-lloyd-gash).

Ihmisyyden ja yhdessä oppimisen paikat

Moni alustaja muistutti juristikoulutuksen yhteiskunnallisesta tehtävästä oikeusvaltion, demokratian ja oikeudenmukaisuuden edistäjänä. Kaupallisten tekoälytoimijoiden ja teknologia-alustojen merkitys oikeudellisen tiedon määrittelijöinä askarruttaa. Tekoälylukutaidon kehittämisen ohella juristien tulee tietoisesti puolustaa inhimillisen oikeudellisen harkinnan ja työn asemaa.

Kyse on oppimisprosessista, jossa opettajat ja tutkijat kulkevat samaa tahtia opiskelijoiden ja työelämän kanssa uusien teknologioiden käyttäjinä ja kriittisinä arvioijina. Muutoksen tulkinnassa on ehkä apua asiantuntijuuden malleista (Hakkarainen & Paavola). Opiskelijoiden asiantuntijuuden kehittyminen on usein voitu ymmärtää pääosin tiedonhankintana tai osallistumisena ongelmanratkaisuun kokeneempien kanssa. AI-maailmassa asiantuntijuus kuitenkin saattaa karttua pikemminkin kollektiivisena, yhteisöllisenä tiedonluomisena. Hyvä esimerkki tästä on Sussex Law Schoolin 10-viikkoinen innovaatiokurssi ”Legal Technology in Legal Practice”, jonka aikana opiskelijat monitieteisissä ryhmissä rakentavat ja testaavat AI-pohjaisia oikeudellisia ratkaisuja tavalla, joka vahvistaa heidän kriittistä suhdettaan teknologiaan.

Myös opiskelijoiden hyvinvointi nähtiin entistä tärkeämmäksi arvoksi. Alan kilpailullinen ja perfektionistinen toimintakulttuuri on saanut huomiota aiemminkin, mutta tekoälyn nähdään luovan uusia hyvinvointiriskejä. Alustajat kaipasivat psykologisesti turvallisia oppimisympäristöjä, mahdollisuuksia oppia virheistä sekä oppimista tukevaa palautekulttuuria (feedforward). Myös kuulumisen kokemus nähtiin tärkeänä – onhan opiskelijoillamme osallisuutta oppimiseensa ja yhteisön toimintakulttuuriin?

Kuinka opimme viisaiksi?

Tekoälykeskustelu liikkuu useilla tasoilla. Didaktisista ratkaisuista kuljetaan ihmisyyden ja oppimisen perusteiden äärelle ja takaisin. Asiantuntijuuden, sivistyksen ja viisauden kaltaisten ilmiöiden tutkimus voi tarjota perspektiiviä ja suuntia. Kallion ja Tynjälän toimittamassa teoksessa ”What is Wisdom and Can it be Taught?” viisaus mallinnetaan kokonaisvaltaisena ilmiönä, jolla on tiedollinen, affektiivis-sosiaalinen, eettis-eksistentiaalinen ja toiminnallinen ulottuvuus. Kukin näistä ilmenee yksilön suhteessa sekä itseensä että toisiin ja ympäristöön. Viisas yksilö ratkoo eri elämänalueiden ongelmia taitavasti ja eettisesti, liikkuen kaikilla viisauden ulottuvuuksilla.

Ihmisen kokonaisvaltaista viisautta on tuettava koulutuksessa läpi yksilön elämänkaaren. Kirjoittajien kehittämä viisauden opettamisen malli (Teaching Wisdom Model) korostaa monimuotoista opetusta ja kannustaa maltilliseen painopisteen siirtoon. Siinä missä koulutus nykyisin ylikorostaa viisauden tiedollisia ulottuvuuksia, jatkossa olisi syytä antaa lisää tilaa sosio-emotionaalisille taidoille sekä eettis-eksistentiaalisille teemoille. Kirjoittajien mukaan mitä tahansa ainetta voidaan opettaa tavalla, joka samalla ravitsee kokonaisvaltaisesti viisauttamme. He tarjoavat myös lukuisia esimerkkejä viisauden eri ulottuvuuksiin kiinnittyvistä opetuksen muodoista, aina luento-opetusta tukevista systeemiajattelutehtävistä yhteisötyöskentelyyn, dialogisista ja taidetta hyödyntävistä harjoitteista mentorointiin.

Kallion ym. malli tarjoaa toivoa tekoälyn aiheuttaman eksistentiaalisen kriisin kanssa painiskelevalle oikeustieteen opettajalle. Ensinnäkin, AI-keskustelussa toistuvat pedagogiset muutostarpeet eivät olekaan vain reagointia teknologiseen ärsykkeeseen. Ne kiinnittyvät paljon syvemmälle, viisaiden ja eettisten yksilöiden kasvatustehtävään. Toiseksi, meillä on jo paljon tietoa ja malleja moniulotteisesta, ihmisyyden kaikkia puolia ruokkivasta oppimisesta ja opetuksesta. Viisaita juristeja tarvitaan aina, koska oikeudenmukaisuuden tavoittelu ei tunne rajoja.

Lähteet:

Kai Hakkarainen & Sami Paavola, Asiantuntijuuden kehittyminen, hiljainen tieto ja uutta luovat tietokäytännöt. Teoksessa Auli Toom, Jussi Onnismaa & Anneli Kajanto (toimi.), Hiljainen tieto: tietämistä, toimimista, taitavuutta. Aikuiskasvatuksen 47. vuosikirja, 2008.

Eeva K. Kallio & Päivi Tynjälä (toim.), What is Wisdom and Can it be Taught? Philosophical, Psychological, and Pedagogical Perspectives. Routledge 2025.

Steve Lorteau & Douglas Sarro, Artificial intelligence in legal education: a scoping review, 60 The Law Teacher 2026, s. 138–162, https://doi.org/10.1080/03069400.2025.2592440