Myytit vs. kokemukset – oikeustieteen pedagogiikan tunnustelua

Martin Björklund, Sampo Mielityinen

Martin Björklund on luennoitsija ja väitöskirjan tekijä Helsingin yliopistossa sekä Opettajien akatemian puheenjohtaja.

Sampo Mielityinen on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen yliopistonlehtori.

Miten oikeustiedettä tulee opettaa? Miten juridiikkaa opitaan, ja miten tätä oppimista voi tukea ja ohjata? Korkeakoulupedagogiikasta on paljon tutkimusta. Toisaalta, meillä opettajilla on myös sisäistettyjä malleja, tottumuksia ja kyseenalaistamattomia ajattelutapoja. Siksi on hyvä pysähtyä toistuvasti miettimään oikeustieteen opetuksen ja oppimisen perusteita.

Sampo Mielityinen käynnisti näistä teemoista keskustelun Twitterissä kysymällä, mitä ovat oikeustieteen opetuksen ja oppimisen myytit – mitä hokemia tai yleistyksiä hellimme oikiskoulutuksesta ­(hittejä ja huteja)? Kysymys herätti vilkasta keskustelua ja ilahduttavana sivupolkuna myös pohdintaa oikeustieteen tehtävästä (ks. Mika Sutelan blogi teemasta).

Twitter-keskustelussa nousi esiin muun muassa arviointiin, opiskelun teoreettisuuteen, perusteiden pänttäämisen tarpeellisuuteen, kriittiseen ajatteluun ja oikeustieteen omalaatuisuuteen liittyviä myyttejä. Niiden testaaminen jatkui Oikeustieteen päivien työpajassa Aalto-yliopistossa torstaina 29.8.2019. Työpajaan osallistui 15 tutkijaa ja opettajaa eri korkeakouluista. Ensin osallistujat äänestivät Dotstorming-työkalulla, mitä myyttejä haluaisivat pajassa työstää. Näin saatiin neljän analysoitavan myytin joukko:

• Arviointi on objektiivista ja arvosanat vertailukelpoisia.
• Ensin on päntättävä perusteet ennen kuin voidaan ruveta soveltamaan.
• Eri oikeudenalat pitää opiskella mielellään 1000 sivun kirjatenteissä.
• Juristitutkinto on generalistitutkinto ja pätevöittää kaikkeen.

Näitä myyttejä koeteltiin pienryhmissä noin tunnin ajan. Seuraavassa esittelemme nostoja pienryhmien keskusteluista.

”Arviointi on objektiivista ja arvosanat vertailukelpoisia”: Arvosanojen vertailukelpoisuutta voidaan tarkastella monessa kontekstissa: saman tutkinnon eri opintojaksojen välillä, eri opettajien arviointilinjojen johdonmukaisuuden näkökulmasta, eri tiedekuntien käytäntöjä vertaillen tai vaikkapa arviointilinjan ajallisen jatkuvuuden turvaamiseksi. Arvosanojen merkitys esimerkiksi valittaessa auskultointiin ja edelleen tuomarinkoulutukseen pääseviä juristeja korostaa yhdenvertaisuuden tärkeyttä.

Toisaalta arvioinnin objektiivisuus kohtaa samanlaiset tulkinnanvaraisuuteen ja arvosidonnaisuuteen liittyvät haasteet kuin vaikkapa oikeudellinen ratkaisuharkinta. Yhdenmukaisen arvioinnin ideaali – tai illuusio – on yhteydessä yhteiskunnalliseen oikeusvarmuuteen laajempana ideaalina. Tiedämme molempien olevan käytännössä haasteellisia toteuttaa.

Arvioinnin yhdenvertaisuuden parantamisen keinoina nostettiin esiin muun muassa opettajien yhteis- ja ristiinarviointi sekä selkeät arviointikriteerit ja laadulliset arviointimatriisit. Myös opiskelijoille annettava palaute on tärkeää, jotta he pystyvät ymmärtämään, kuinka heidän oppimistaan ja osaamistaan arvioidaan.

”Ensin on päntättävä perusteet ennen kuin voidaan ruveta soveltamaan”: Keskustelussa todettiin, että oikeustieteessä esiintyy edelleen näkemyksiä ja rutiineja, jotka kannustavat opiskelijoita pintasuuntautuneeseen, käytännöstä irrallisten abstraktien peruskäsitteiden ulkoaoppimiseen. Pedagogisesti on hyvin perusteltavissa, että varhainen soveltaminen auttaa myös perusteiden oppimisessa, mutta didaktinen tie tähän on kivinen. Kivistäkin tietä kannattaa silti astella: mitä enemmän opettaja saa opiskelijat ajattelemaan oikeuden toimintaa käytännössä, sen parempi oppimiselle. Toisaalta keskustelussa tuotiin esille, että tämän käytännön toteutus voi kohdata jopa fanaattista vastustusta.

”Eri oikeudenalat pitää opiskella mielellään 1000 sivun kirjatenteissä”: Keskustelussa tuotiin esille systematiikan merkitys juristin osaamiselle – työelämän osaamistarpeidenkin näkökulmasta on perusteltua, että opetus perustuu laajoihin kokonaisuuksiin. Toisaalta opetus- ja arviointimenetelmien taitava käyttö sallisi systemaattisen otteen silloinkin, kun oppimista ja arviointia pilkotaan ja kohdistetaan pienempiin osa-alueisiin kerrallaan. On hyvä erottaa yksittäiset tentit ja muut arviointitilanteet siitä, kuinka opiskelijoita tuetaan ohjauksen avulla reflektoimaan osaamistaan ja sen karttumista tutkinnon mittaan.

”Juristitutkinto on generalistitutkinto ja pätevöittää kaikkeen”: Tämä myytti jakautuu yhtäältä väitteeksi juristitutkinnon merkityksestä kaikissa oikeudellisissa työtehtävissä ja toisaalta väitteeksi juristitutkinnon annista muissakin kuin oikeudellisissa ammateissa (esim. toimitusjohtaja). Juristitutkinnon säilyttämistä yleistutkintona puoltavat tutkinnon antama valmius kokonaiskuvan muodostamiseen, elävän elämän ongelmien poikkioikeudenalaisuus sekä mahdollisuus vaihtaa töitä joustavasti uran mittaan; toisaalta opiskelijoiden motivaatiota saattaa heikentää se, että laajaan yleistutkintoon ei mahdu kovinkaan paljon muiden tieteenalojen opintoja, jotka olisivat hyödyllisiä työelämässä. Keskustelussa pohdittiin myös sitä, antavatko nykyiset tutkinnot riittävästi valmiuksia uuden oppimiseen työuran aikana. Kirjoitustaidon, suullisen viestinnän, ryhmätyöskentelyn ja muun kommunikaation systemaattisen opetuksen vajeet haittaavat myös substanssiosaamisen tehokasta hyödyntämistä.

Kaiken kaikkiaan Oikeustieteen päivien myyttityöpajasta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä:

• Oikeustieteen opettajilla ja tutkijoilla on erilaisia näkökulmia siihen, mitä oppiminen on, millaista osaamista tutkinnon tulee painottaa sekä millaiset opettajan ja opiskelijan roolit ovat. Näkökulmien ja tulkintojen ero heijastuu väistämättä pedagogisiin ratkaisuihin ja mieltymyksiin.
• Johdonmukaisten ja opiskelijoille ennakoitavien opintopolkujen rakentamiseksi on tärkeää, että opettajilla on mahdollisuuksia jakaa ja testata omia tulkintojaan Tämä on myös korkeakouluyhteisöjen sisäisen hyvinvoinnin edellytys: on helpompaa ratkoa vaikkapa opetuksen suunnitteluun liittyviä jännitteitä, kun ymmärtää toisen ajattelutapoja.
• Oikeustieteen opettamiseen liittyvät kysymykset ovat vahvasti kytköksissä oikeuden asemaan, vallitsevaan oikeusvaltioihanteeseen ja generalistijuristin ihanteeseen yksinäisenä oikeamielisenä päätöksentekijänä. Herää myös kysymys, olemmeko pedagogisesti edelleen ”ainoan oikean ratkaisun” ideaalin pauloissa.

Pedagogisten tulkintojen jakamista ja työstämistä jatketaan tulevaisuudessakin oikeustieteen opettajien pedagogisen verkoston tapaamisissa. Tätä työtä tukee myös äskettäin Itä-Suomen yliopistolle perustettu oikeustieteiden opetuksen kehittämisyksikkö (OSKU). Haluatko mukaan verkostoomme? Laita viestiä sampo.mielityinen(at)uef.fi tai martin.bjorklund(at)helsinki.fi.