Miten minusta tuli riskien sääntelyn tutkija

Harriet Lonka

Kirjoittaja on lainsäädäntötutkimuksen tutkijatohtori.

ENPÄ AAVISTANUT vuonna 1997, kun sain SYKE:n tutkijana ympäristöministeriöltä tehtäväkseni Ympäristöriskien hallinnan tutkimus- ja kehittämisohjelman valmistelun, että tuo työ mullistaisi koko loppuelämäni. Kallioperägeologian maisteriopinnot ja julkisoikeuden hallintonotaarin tutkinto eivät suoranaisesti valmentaneet tehtävään. Toki olin jo aiemmin saanut käynnistää Kaakkois-Suomen saastuneiden maa-alueiden kartoitukset (silloin puhuttiin hauskasti vielä SAMASE-kohteista) sekä kartoittaa Suomen öljy- ja kemikaalivahinkojen torjuntavalmiuden tilanteen. Jotakin työ siis oli ehtinyt opettaa. Suomessa ei kuitenkaan ollut tuohon mennessä systemaattisesti, saati monialaisesti pohdittu, mitä ympäristöriski käsitteenä edes tarkoittaa.

LÄHDIMME SITTEN perkaamaan asiaa laajan tutkimuslaitosten, yritysten ja hallinnon joukon kanssa. Ympäristöriski rajattiin tässä työssä tarkoittamaan erilaisissa häiriö- ja onnettomuustilanteissa ympäristöön kohdistuvien päästöjen aiheuttamaa riskiä ympäristölle. Hitaasti etenevät globaalit prosessit, kuten happamoituminen ja ilmastonmuutos, jäivät tarkastelun ulkopuolelle. Samoin luonnononnettomuudet lukuun ottamatta niiden mahdollisesti aiheuttamia haitallisia ympäristöpäästöjä. Riskienhallinnalla ymmärrettiin laajasti kaikkia toimia, joilla pyrittiin vähentämään riskin suuruutta. Tutkimusohjelmaa hommasta ei lopulta syntynyt, ainoastaan tutkimuksen ja kehittämisen ’suuntaviivat’ (Suomen ympäristö 480, 2001). Hyvä niinkin.

MERKITTÄVÄÄ TUOSSA ympäristöriskiprojektissa oli se, että riskienhallinnan käsitettä pyrittiin laajentamaan monipuolisesti haitallisten ympäristöpäästöjen aiheuttamiin vahinkoihin. Vakiintunutta ympäristöriskien hallinnan ajattelu Suomessa oli tuolloin lähinnä vain prosessiteollisuudessa, kemikaalien riskinarvioinnissa ja toisaalta vakuutusten korvausperusteita laskettaessa – niiltä osin kuin erilaiset ympäristöpäästöt vakuutusten piiriin vielä kuuluivat. Ympäristörikoskin oli ilmestynyt rikoslakiin vasta vuonna 1995 (Rikoslain (578/1995) 48 luku).

KAIKKI TÄMÄ historia kuulostaa yllättävältä nyt, noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tänä päivänähän ympäristöriskejä ja niihin liittyviä erilaisia uhkakuvia puntaroidaan some-keskusteluissa ja kahvipöydissä hyvinkin sujuvasti. Valitettavan, laajan herätyksen uhkakuvien pohdintaan on tuonut ilmastonmuutos – joka tosiasiallisesti on hallinnut ympäristöriskikeskusteluamme kuitenkin vasta noin kymmenen viime vuoden ajan!

2000-LUVUN TAITTEESSA ei SYKE:ssä vielä ollut laajemmin tilaa ja tilausta ympäristöriskien hallinnan monialaiselle tutkimukselle. Niinpä lähdin etsimään uutta kotipesää riskienhallinnan tarkasteluille. Se löytyi tuolloin Gaia Consultingista (silloin vielä Gaia Group Oy). Gaiassa yksi avainprojekti oli Sitralle laadittu esiselvitys ”Riskien hallinta Suomessa” (Sitran raportteja 23, 2002). Työ oli lähtenyt käyntiin sattumalta samana vuonna, kun globaalit uhkakuvat muuttivat lopullisesti muotoaan vuonna 2001 Yhdysvalloissa tapahtuneiden WTC-iskujen myötä. Kyseessä oli esiselvitys siksi, että Sitrassa oli tuolloin oraalla idea nostaa riskienhallinta ja turvallisuuskysymykset yhdeksi strategiseksi painopistealueeksi. Näin ei sitten valitettavasti käynyt.

RAPORTTIMME TARKOITUKSENA oli ”luonnostella niitä tulevaisuuden kehityskulkuja, jotka voivat toimia uusina riskien lähteinä Suomelle ja nostavat esiin tarpeita kehittää Suomen riskipolitiikkaa”. Riskien kehityksen perspektiivinä oli 50 vuotta. Mielenkiintoisina nostoina raportista voi mainita myrskyjen aiheuttamat riskit sähkönjakelulle, hallitsemattoman pakolaistulvan riskin sekä rokotusohjelmien merkityksen epidemioiden hallinnassa. Vaikeasti ennakoitavina uhkina mainittiin muun muassa tulivuorenpurkaus, jonka nostattama tuhka katkaisisi lentoliikenteen Euroopassa pitkäksi aikaa. Sähkökatkoja lukuun ottamatta mainituista riskeistä ei tuolloin vielä Suomessa ollut merkittävämmin kokemuksia.

EI SIIS lopulta ollut täysin odottamatonta, että vuonna 2016 väittelin Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteisiin valtioneuvoston turvallisuusstrategiatyön merkityksestä lainsäädännön muokkaajana. Keskeinen innoitukseni on aina ollut ajatus siitä, että poikkialainen ja monitieteinen yhteistyö on avain yhteiskunnan riskien hallintaan. Selväksi on tullut matkan varrella sekin, että uhkakuvat muuttavat koko ajan muotoaan. Ei 1990-luvulla ajateltu, että sellainen hyvä asia kuin uusiutuvan energian tuotanto tuulella, auringolla ja bioenergialla voisi aiheuttaa myös merkittäviä ympäristöriskejä. Tai että tietotekniikan kehitys jonakin päivänä on paitsi siunaus, myös kansallinen turvallisuusuhka. Näkökannasta riippuen siunaus tai kirous on sekin, että riski- ja turvallisuusasioiden tutkijalla eivät aiheet ole maailmassa ainakaan vähenemään päin!