Digitaalinen historiatieto säilyy jälkeesi – mutta kuka sitä hallinnoi?
Denis Galkin, Tomi Voutilainen
Galkin on projektitutkija ja Voutilainen julkisoikeuden professori (erityisesti sähköinen hallinto ja informaatio-oikeus) Itä-Suomen yliopistossa.
KÄYTÄMME SÄHKÖPOSTIA, pikaviestipalveluita ja sosiaalisen median palveluita päivittäin. Tietoverkon käytöstä syntyy jokaiseen meistä yhdistettävissä olevia henkilötietoja, joiden käsittely on suojattu tietosuojalainsäädännössä. Tietosuojaan liittyvät kysymykset kattavat kaiken tietoverkossa tapahtuvan tietojenkäsittelyn: Euroopan unionin tuomioistuimen tuoreessa ratkaisussa (C-582/14, 19.10.2016) dynaamisen IP-osoitteenkin katsottiin voivan täyttää henkilötiedon määritelmän.
SE, MITÄ teemme tietoverkossa, on osa digitaalista historiatietoamme. Viime vuosien aikana on tehty erilaisia aloitteita digitaalisen historiatietomme säilyttämiseksi tulevaisuuden tarpeita varten erillisissä digitaalisen tiedon tallennuspalveluissa. Tietojemme tallentamiseen ja hyödyntämiseen liittyy yksityiselämän suojaa koskevia perusoikeuskysymyksiä: miten tällaisissa palveluissa toteutetaan henkilötietojen, luottamuksellisen viestinnän ja omaisuuden suoja? Tietoa kertyy paitsi meistä itsestämme, mutta myös viestintämme muista osapuolista: sukulaisista, työkavereista, ystävistä ja asiakkaista.
HISTORIATIETOJEN SÄILYTYSTARPEET ovat lähtökohtaisesti omiamme, mutta niille voi syntyä myös muita käyttötarpeita esimerkiksi tutkimustarkoituksessa. Lähetetyt ja vastaanotetut digitaaliset viestit osoittautuvat ulkopuolisesta tutkijasta mielenkiintoiseksi, jos viestien lähettäjä tai vastaanottaja on ammattinsa puolesta kiinnostava henkilö: esimerkiksi taiteilijoiden ja poliittisten päättäjien kirjeenvaihto on aina ollut perinteisessä, paperisessa muodossaankin tutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Niin ikään toimittajien ammatissa kertyy tietoaineistoa, josta voi olla iloa media- tai historiantutkijoille. Myös tutkijoille itselleen voi syntyä merkittäviä digitaalisia tietoaineistoja tutkimuksen tekemisen yhteydessä, jotka vuorostaan kiinnostavat muita tutkijoita.
TYYPILLISESTI ULKOPUOLISTEN mielenkiinto kasvaa syntyneeseen historiatietoon, kun viestin lähettäjä tai vastaanottaja kuolee. Suomalaisessa sääntelyssä ei ole selvää, millaisia mahdollisuuksia sivullisilla on digitaalisiin historiatietoihin tai missä asemassa kuolleen henkilön perilliset ovat digitaalisen jäämistön suhteen. Digitaaliseen jäämistövarallisuuteen liittyviä kysymyksiä selvitettiin muutama vuosi sitten, mutta mitään näkyviä kestävällä pohjalla olevia toimenpiteitä selvityksen pohjalta ei ole tehty, ainoastaan Viestintäviraston tulkinnanvarainen kirje teleyrityksille, joka sekään ei varsinaisesti perustunut selvityksen tuloksiin.
VAINAJAN ELINAIKANA syntyneiden viestintätietojen luottamuksellisuudesta on käyty jonkin verran keskustelua valiokunnissa tietoyhteiskuntakaaren (221/2013) eduskuntakäsittelyn yhteydessä (PeVL 18/2014 vp ja LiVM 10/2014 vp). Valiokunnissa kritisoitiin tietoyhteiskuntaakaaren hallituksen esitystä, jonka mukaan vainajan perillisten on katsottu tulevan yleisseuraannon perusteella vainajan henkilökohtaisten sähköisten viestien osalta viestinnän osapuoliksi vainajan sijaan. Perustuslakivaliokunta totesikin, että olennaista on, että vainajan viestintää koskevalla sääntelyllä saattaa olla vaikutuksia myös muiden henkilöiden yksityiselämän ja luottamuksellisen viestin salaisuuden suojan kannalta. Valiokunta piti perusteltuna, että tätä kysymystä selvitetään jatkossa erikseen osana asian jäämistöoikeudelliset erityispiirteet huomioon ottavaa kokonaisarviointia. Liikenne- ja viestintävaliokunta tyytyi puolestaan mietinnössään (LiVM 10/2014 vp) kannustamaan henkilön sähköisessä muodossa olevan omaisuuden oikeudellisen aseman selvittämiseen nykyisen oikeustilan selkeyttämiseksi. Parlamentaarisesta kannustuksesta huolimatta lainvalmistelusta vastaavat ministeriöt eivät ole saaneet näkyviä tuloksia aikaan, vaikka digitalisaatio on nykyisenkin hallituksen yksi kärkihankkeista.
KÄYTTÄESSÄMME ERILAISIA palveluita meidän tulisi aina varmistaa, mihin keräämiämme tietoja käytetään, kenellä on oikeus käyttää keräämiämme tietoja ja miten tiedoille käy, jos palvelun tuottaminen loppuu tai käyttäjä haluaa lopettaa palvelun käytön. Verkkopalveluiden käyttö perustuu usein joko käyttöehtoihin tai sopimuksiin. Käyttäjän on muistettava, että hän on sitoutunut noudattamaan ehtoja – tietämättömyyteen ei voi myöhemmin vedota. Samanaikaisesti palveluntarjoajalle ehdot toimivat väylänä kertoa käyttäjälle palvelun toiminnasta. Käyttöehdoilla palveluntarjoaja ei voi kuitenkaan toteuttaa laissa säädettyä velvollisuuttaan informoida käyttäjää tämän lainmukaisista oikeuksista.
KÄYTTÄJÄN TULEE lisäksi aina varmistaa, onko hänellä oikeus kerätä ja tallentaa tietoja toisista henkilöistä ja julkistaa niitä. Rajoittavatko myös tekijänoikeudet tietojen keräämistä ja hyödyntämistä tietoverkossa? Erityisesti taloudelliselta tai historialliselta arvoltaan merkityksellisten tai arkaluonteisten tietoaineistojen osalta kannattaa myös selvittää, miten niitä pääsee käsittelemään erilaisissa tiedontallennuspalveluissa sen jälkeen, kun käyttäjä kuolee, ja toisaalta, voiko käyttäjä estää esimerkiksi arkaluonteisten tietojen luovuttamisen palvelusta hänen omaisilleen kuolemansa jälkeen.
KEHITETTÄESSÄ YHTEISKUNTAAMME digitaalisten palveluiden varaan on oikeudellisen sääntelyn pysyttävä mukana kehityksessä. Tulkinnanvarainen tai vanhentunut sääntely voi johtaa siihen, että erilaisia palveluinnovaatioita ei voida toteuttaa. Toisaalta kehitystyössä on huomioitava perusoikeuksien toteuttaminen, vaikka sääntelyä kehitettäisiinkin digitalisaatiota ajopuuna käyttämällä.
Kirjoittajat ovat laatineet selvityksen Mikkelin ammattikorkeakoulun Digitalia-hankkeelle Kansalaisarkistoon liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista.