Kun merkitys alkaa taipua mitattavuuden muotoon

Ari Sivenius

Edellisessä kirjoituksessani (Sivenius 31.1.2026) kuvasin, miten mittaamisen kieli muokkaa kasvatuksen aikaa. Kysymys koski sitä, milloin jokin saa tapahtua ja milloin keskeneräisyys tulkitaan viiveeksi.

Nyt näkökulma syvenee: mitä tapahtuu merkitykselle, kun sen on esiinnyttävä mitattavana? Tarkastelen – tässä ja nyt – mitattavuuden ontologista asemaa. Kirjoitan yliopiston sisältä, osana samaa mittaamisen todellisuutta, jota analysoin.

Tämä ei koske vain koulua tai opetustilannetta. Myös yliopistossa laatua mitataan tuottavuuden, julkaisumäärien ja indikaattorien kautta (ks. esim. Mäkelän 10.2.2026 kannanotto). Mittaaminen ei rajoitu hallintoon, vaan ulottuu kokemukseen, tutkimukseen ja oppimiseen.

Kasvatuksessa arvioinnin kohteeksi eivät tule enää vain suoritukset. Myös kokemukset, osallisuus, hyvinvointi ja ilmapiiri jäsennetään osoitettaviksi. Tilanteessa eletty ja ymmärretty muuntuu dokumentoitavaksi.

Kyse ei ole vain arviointikulttuurin laajenemisesta, vaan todellisuuden rajautumisesta. Kun jokin asetetaan mitattavaksi, näkyviin ei tule pelkkä ilmiö. Samalla syntyy muoto, joka alkaa määrittää sitä, mitä pidämme todellisena.

Kokemus ei ole jaettavissa kuin suure

Fysikaalinen suure voidaan hajottaa osiin menettämättä sen luonnetta. Metri pysyy metrinä, vaikka mittaus tarkentuu. Kokemus ei pysy samana, kun sitä pilkotaan.

Kyse ei ole ominaisuuksien listasta tai muuttujien summasta. Kokemus on kokonaisvaltainen tapa olla suhteessa maailmaan. Sen osat eivät asetu rinnakkain, vaan kietoutuvat toisiinsa.

Esimerkiksi “epäonnistumisen tunne” ei ole vain negatiivinen oppimiskokemus. Aiemmat yritykset, toisten reaktiot, omat odotukset sekä tulevaisuuden toiveet ja pelot läpäisevät sen. Rakenteeltaan kyse on ajallisesta kokonaisuudesta, ei hetkellisestä pisteestä.

Kun tästä kokonaisuudesta irrotetaan mitattava ulottuvuus – vaikkapa sitoutuneisuuden aste – syntyy uusi ilmiö. Kokemus ei enää näyttäydy alkuperäisessä muodossaan, vaan mittaamisen ehtojen mukaisesti jäsennettynä.

Mittaaminen voi paljastaa piirteitä, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Samalla se rajaa sen, mitä pidämme kokemuksen olennaisena sisältönä.

Tässä kohdin tarkastelu ei ole enää metodinen vaan ontologinen. Kysymys ei koske sitä, miten kokemusta mitataan, vaan mitä kokemukselle tapahtuu, kun sen olemassaolo alkaa riippua mitattavuudesta.

Merkityksen ajallinen rakenne

Merkitys ei synny yksittäisessä hetkessä, vaan muodostuu jatkumossa. Yliopistossa lausuttu kysymys voi muuttaa ajattelun suuntaa vasta vuosien kuluttua. Luennolla kuultu ajatus saattaa jäädä elämään hiljaisena kysymyksenä, joka palaa myöhemmin uuden ymmärryksen muodossa.

Kokemus ei etene katkeavina pisteinä, vaan limittyvänä virtana, jossa aiemmin eletty vaikuttaa edelleen ja tuleva ennakoituu jo nykyisessä hetkessä – kuten klassisesti on kuvattu kokemuksen virtana (James, 1890/1950).

Merkitys ei siis ole hetkellinen reaktio, vaan vähittäistä avautumista.

Kun kasvatuksen todellisuus jäsennetään mitattaviin tapahtumiin – opintojaksopalautteisiin, suorituksiin ja valmistumisaikoihin – syntyy vaikutelma, että merkitys sijaitsee niissä. Yksittäinen piste ei kuitenkaan kanna omaa painoaan. Merkitys riippuu horisontista: menneestä, joka on yhä läsnä, ja tulevasta, joka jo suuntaa nykyhetkeä – merkityksen ajallisena rakentumisena (Schütz, 1967).

Mittaaminen kohdistuu tavallisesti eksplisiittiseen ja välittömästi ilmaistavaan. Tällöin ajallinen syvyys jää helposti näkymättömäksi. Rekisteröity tapahtuma ei vielä tavoita merkityksen kypsymisen prosessia.

Sivistys ei ole nopea vaste, vaan prosessi, joka usein ylittää mittaamisen aikarajat.

Mitattavuuden tuottava logiikka

Mittareita on helppo pitää jo olemassa olevan todellisuuden kuvaajina. Arvioinnin kohteeksi asettaminen kuitenkin muuttaa ilmiön asemaa.

Osoitettavasta tulee tunnustettua. Jäljettömäksi jäävä siirtyy marginaaliin. Näkyvyys alkaa määrittää arvoa (vrt. Arendt, 2002).

Yliopistossa tämä ilmenee tuottavuuslogiikkana. Tutkimuksen arvo kytkeytyy sen laskettavuuteen esimerkiksi julkaisujen määrään, viittausindekseihin ja hankerahoitukseen. Laatu ei häviä, mutta ilmaistaan määrällisin tunnusluvuin.

Kasvatuksessa oppimisen arvo alkaa vastaavasti kytkeytyä sen dokumentoitavuuteen. Osoitettavuudesta muodostuu keskeinen ehto.

Mitattavuus ei tällöin ole vain väline. Kyse on normatiivisesta rakenteesta, joka alkaa määrittää, millainen todellisuus ylipäätään saa institutionaalisen olemassaolon. Tämä ei johdu yksittäisten toimijoiden tahdosta, vaan mittaamisen institutionaalisesta logiikasta, joka suuntaa toimintaa usein huomaamatta.

Toiminnan mielekkyys, oppimisen arvo ja tutkimuksen tunnustettavuus hahmottuvat vähitellen mittareiden logiikan kautta. Muoto alkaa vähitellen määrittää sisältöä.

Subjekti mittaamisen horisontissa

Jatkuvan arvioinnin mahdollisuus muuttaa suhdetta itseen on perustava.

Yliopiston opettaja ei ainoastaan opeta, vaan tuottaa opintopisteitä ja palautteita. Tutkija ei pelkästään ajattele, vaan tuottaa julkaisuja ja vaikuttavuusindikaattoreita. Opiskelija ei opiskele irrallaan arvioinnista, vaan tuottaa suorituksia ja näyttöjä suhteessa osaamistavoitteisiin.

Rakenteellinen muutos koskee kokemuksen suuntautumista. Toiminta tapahtuu näkyvyyden horisontissa. Itsesuhde alkaa rakentua mitattavuuden kautta. Itsetarkastelun mitta muuttuu ulkoiseksi.

Kaikki merkityksellinen ei silti ole mitattavissa. Ajattelun suunnanmuutos, hiljainen oivallus tai eettinen herääminen eivät välttämättä tuota välitöntä jälkeä.

Jos todelliseksi aletaan käytännössä tunnustaa vain se, mikä on mitattavissa, osa inhimillisestä toiminnasta menettää institutionaalisen asemansa.

Sivistyksen kysymys

Kasvatus ei voi olla ilman arviointia. Yliopisto ei voi olla ilman vastuuta ja läpinäkyvyyttä. Julkisesti rahoitetussa yliopistossa toiminnan on myös oltava perusteltavissa ja arvioitavissa. Mittaaminen kuuluu yhteiseen järjestykseen.

Ratkaisevaa on kuitenkin se, annetaanko mitattavuuden määrittää se, mitä pidämme sivistyksenä – vai säilyykö sivistys kokemuksen ajallisena ja avoimena liikkeenä, jota ei voi palauttaa mittauspisteisiin.

Jos merkityksen olemassaolo alkaa riippua osoitettavuudesta, siirrymme todellisuuteen, jossa näkyvyys määrittää arvon ja laskettavuus laadun.

Tällöin mittaaminen ei enää seuraa sivistystä, vaan sivistys alkaa seurata mittaamista.

Määrä ei ainoastaan korvaa merkitystä. Samalla ratkaistaan, millä on oikeus olla merkityksellistä.

Kysymys ei lopulta koske mittareita sinänsä, vaan sitä, säilyykö maailmassa tila, jossa merkitys voi syntyä ennen kuin se mitataan.

Lähteet

Arendt, H. (2002). Vita activa: Ihmisenä olemisen ehdot (E. Virtanen, Trans.; R. Oittinen, Ed.). Vastapaino. (Alkuperäinen julkaistu 1958)

James, W. (1890/1950). The principles of psychology (Vol. 1). Dover Publications.

Mäkelä, J. (2026, helmikuu 10). Kaikenlaista harmia. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/02/10/kaikenlaista-harmia/

Schütz, A. (1967). The phenomenology of the social world. Northwestern University Press. (Alkuperäinen julkaistu 1932)

Sivenius, A. (2024). Voiko kokemuksesta saada tieteellistä tietoa? Metodologia, V B 11/2024, 33–50.

Sivenius, A. (2026). Kuka antaa luvan olla? Kulttuurivihkot.

Sivenius, A. (2026, tammikuu 31). Miten määrä korvaa määrän valuu kasvatukseen. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/01/31/miten-maara-korvaa-maaran-valuu-kasvatukseen/

Sivenius, A. (2026, helmikuu 11). Mitä oikeastaan mittaamme, kun mittaamme kokemusta? https://epale.ec.europa.eu/fi/blog/mita-oikeastaan-mittaamme-kun-mittaamme-kokemusta

Viittausohje

Sivenius, A. (2026, maaliskuu 2). Kun merkitys alkaa taipua mitattavuuden muotoon – Määrä korvaa määrän