Ari Sivenius
Hiljainen siirtymä
Kasvatuksessa on tapahtunut hiljainen siirtymä (Sivenius, 2026b). Se ei ole uudistus, josta olisi päätetty, eikä muutos, joka olisi kirjattu ohjelmiin, vaan siirtymä, joka tapahtuu arjen itsestäänselvyyksissä: siinä, mitä pidetään merkityksellisenä, mikä ehtii tulla huomatuksi ja mikä jää ilman nimeä.
Oppimista, osallisuutta, hyvinvointia ja toimintakykyä mitataan yhä tarkemmin. Mittaaminen ei ole kasvatuksen vastakohta. Se voi parhaimmillaan tukea huolenpitoa, tehdä näkyväksi tuen tarpeita ja auttaa suuntaamaan huomiota sinne, missä jokin on vaarassa jäädä yksin. Mutta mittaamisella on myös kieli – ja ajallinen logiikka, joka alkaa huomaamatta muotoilla sitä, mitä kasvatuksessa ylipäätään voidaan ymmärtää.
Kun mittaamisesta tulee ensisijainen tapa puhua kasvatuksesta, se alkaa samalla puhua ajan puolesta (Sivenius, 2026c). Se määrittää, milloin jokin on ajoissa, milloin liian myöhäistä, milloin keskeneräisyys on vielä sallittua ja milloin siitä tulee ongelma.
Tässä siirtymässä määrä ei vain syrjäytä määrää.
Määrä alkaa korvata määrän.
Mittaamisen kieli
Kasvatus ei tapahdu irrallaan ympäröivistä järjestyksistä. Se imee itseensä tehokkuuden vaatimuksia, aikatauluja ja tapoja tehdä todellisuudesta hallittavaa. Vähitellen nämä muodot alkavat tuntua luonnollisilta: oppiminen etenee jaksoissa, kehitys ajoitetaan, ymmärtäminen tehdään näkyväksi.
Se, mikä ei vielä näy, tulkitaan helposti puutteeksi.
Kasvatuksen muoto alkaa ohjata kokemusta (Sivenius, 2026c). Todelliseksi hyväksytään se, mikä voidaan osoittaa. Eletty, haparoiva ja keskeneräinen jää sivuun – ei siksi, että se olisi merkityksetöntä, vaan siksi, ettei sillä ole oikeaa muotoa. Ymmärtäminen on olemassa, mutta se ei vielä kelpaa.
Paikalla, mutta poissa
Moni subjekti kuvaa kokemusta, joka ei mahdu osallisuuspuheen kehyksiin: olen mukana, mutta en oikeasti ole missään. Paikka on olemassa, mutta siihen ei pääse sisään.
Kyse ei ole motivaation puutteesta.
Kyse ei ole haluttomuudesta.
Kyse on maailmasta, joka ei vastaa.
Kun osallistumisesta tulee vaatimus, se lakkaa olemasta osallisuutta. Kun aktiivisuus määritellään etukäteen, hiljaisuus alkaa näyttäytyä ongelmana. Näin syntyy poissulkemisen muoto, joka ei perustu kieltoihin. Kukaan ei estä, mutta harva kuulee.
Subjekti voi olla fyysisesti paikalla ja silti kokemuksellisesti ulkona.
Ajan valta
Kasvatuksen keskeinen muutos ei liity vain rakenteisiin, vaan aikaan. Aika näyttäytyy neutraalina taustana: lukuvuosi etenee, jaksot vaihtuvat, arvioinnit ajoittuvat. Juuri tässä itsestäänselvyydessä piilee ajan kasvatuksellinen valta (Sivenius, 2026c).
Aika alkaa määrittää, kuka ehtii tulla ymmärretyksi ja kuka jää hitaaksi, keskeneräiseksi tai ongelmalliseksi. Ymmärtäminen ei tällöin arvioidu merkityksensä, vaan ajoittuvuutensa perusteella.
Eletty aika ei katoa.
Se vetäytyy.
Se menettää pätevyytensä.
Kun ymmärtäminen ei tapahdu oikeassa kohdassa ja oikeassa muodossa, se alkaa näyttäytyä viiveenä. Keskeneräinen tulkitaan puutteeksi. Odottava katoaa näkyvistä.
Esineellistyminen ja hiljaiset siirtymät
Tässä kohdin voidaan puhua esineellistymisestä (Sivenius, 2026b). Ei äkillisenä muutoksena, vaan hiljaisena siirtymänä. Inhimillinen toiminta alkaa näyttäytyä ulkoisesti määrittyvänä ja hallittavana.
Ymmärtämisestä tulee suorite.
Toiminnasta tulee tulos.
Ajasta tulee väline.
Subjekti tulee näkyväksi silloin, kun hän vastaa odotuksia. Se, mikä ei vielä ole valmista, jää odottamaan – tai katoaa kokonaan.
Maailma on olemassa, mutta ei avaudu.
Se toimii, mutta ei vastaa.
Suhteen ohentuminen
Kasvatus ei ole vain pedagoginen kysymys, eikä se koske vain kasvatettavia. Se on kysymys yhteisestä maailmasta: siitä, millaisissa muodoissa subjekti voi tulla näkyväksi toisille.
Kun kasvatuksen kieli alkaa korostaa seurattavuutta, vaikuttavuutta ja läpinäkyvyyttä, suhde ohenee. Kasvatus alkaa tarjota tilaisuuksia, mutta ei tilaa. Mahdollisuuksia, mutta ei merkitystä.
Vieraantuminen ei tällöin ole tunne, vaan rakenne (Sivenius, 2026a). Maailma toimii, mutta ei tunnu omalta. Elämä etenee, mutta ei kanna.
Ajan ja vastuun tila
Kasvattajan vastuu ei ole hallita ymmärtämisen kulkua. Se on vastuu ajasta, jossa ymmärtäminen voi ylipäätään tapahtua (Sivenius, 2026a). Rohkeutta viivyttää. Kykyä sietää keskeneräistä ilman, että se muutetaan ongelmaksi.
Kasvatus ei ole paikka, johon subjektin tulee mahtua.
Se on suhde, jossa maailma pysyy vastattavana.
Jos tämä suhde katkeaa, kasvatus jatkuu silti – mutta ilman kutsua.
Viipymisen mahdollisuus
Ehkä kasvatuksen kriittisin kysymys ei ole, mitä mittaamme.
Ehkä kysymys on siitä, mitä mittaaminen alkaa sulkea pois.
Ehkä kysymys on siitä, millaisessa ajassa mittaaminen alkaa määrittää todellisuutta.
Niin kauan kuin määrä korvaa määrän, ymmärtämisen aika ehtyy.
Ja kun ymmärtämisen aika ehtyy, myös vastuun tila kapenee.
Niin kauan kuin odottava on mahdollinen, kasvatus ei ole vielä sulkeutunut.
Kasvatus ei voi tehdä maailmaa valmiiksi.
Mutta se voi estää sitä muuttumasta pelkäksi suoritteeksi.
Lähteet
Sivenius, A. (2026a). Eksistentiaalinen kodittomuus ja kasvatuksen ontologinen vastuu. Kasvatus.
Sivenius, A. (2026b). Reifikaation logiikka ja ymmärtämisen aika. Aikuiskasvatus.
Sivenius, A. (2026c). Kasvatuksen aika ei ole viaton. Kasvatus & Aika.
Viittausohje: Sivenius, A. (2026, 31. tammikuuta). Miten määrä korvaa määrän valuu kasvatukseen. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/01/31/miten-maara-korvaa-maaran-valuu-kasvatukseen/