Ari Sivenius
Edellisessä kirjoituksessani (Sivenius 31.1.2026) kuvasin, miten mittaamisen kieli muokkaa kasvatuksen aikaa. Kysymys koski sitä, milloin jokin saa tapahtua ja milloin keskeneräisyys tulkitaan viiveeksi.
Nyt näkökulma syvenee: mitä tapahtuu merkitykselle, kun sen on esiinnyttävä mitattavana? Tarkastelen – tässä ja nyt – mitattavuuden ontologista asemaa. Kirjoitan yliopiston sisältä, osana samaa mittaamisen todellisuutta, jota analysoin.
Tämä ei koske vain koulua tai opetustilannetta. Myös yliopistossa laatua mitataan tuottavuuden, julkaisumäärien ja indikaattorien kautta (ks. esim. Mäkelän 10.2.2026 kannanotto). Mittaaminen ei rajoitu hallintoon, vaan ulottuu kokemukseen, tutkimukseen ja oppimiseen.
Kasvatuksessa arvioinnin kohteeksi eivät tule enää vain suoritukset. Myös kokemukset, osallisuus, hyvinvointi ja ilmapiiri jäsennetään osoitettaviksi. Tilanteessa eletty ja ymmärretty muuntuu dokumentoitavaksi.
Kyse ei ole vain arviointikulttuurin laajenemisesta, vaan todellisuuden rajautumisesta. Kun jokin asetetaan mitattavaksi, näkyviin ei tule pelkkä ilmiö. Samalla syntyy muoto, joka alkaa määrittää sitä, mitä pidämme todellisena.
Kokemus ei ole jaettavissa kuin suure
Fysikaalinen suure voidaan hajottaa osiin menettämättä sen luonnetta. Metri pysyy metrinä, vaikka mittaus tarkentuu. Kokemus ei pysy samana, kun sitä pilkotaan.
Kyse ei ole ominaisuuksien listasta tai muuttujien summasta. Kokemus on kokonaisvaltainen tapa olla suhteessa maailmaan. Sen osat eivät asetu rinnakkain, vaan kietoutuvat toisiinsa.
Esimerkiksi “epäonnistumisen tunne” ei ole vain negatiivinen oppimiskokemus. Aiemmat yritykset, toisten reaktiot, omat odotukset sekä tulevaisuuden toiveet ja pelot läpäisevät sen. Rakenteeltaan kyse on ajallisesta kokonaisuudesta, ei hetkellisestä pisteestä.
Kun tästä kokonaisuudesta irrotetaan mitattava ulottuvuus – vaikkapa sitoutuneisuuden aste – syntyy uusi ilmiö. Kokemus ei enää näyttäydy alkuperäisessä muodossaan, vaan mittaamisen ehtojen mukaisesti jäsennettynä.
Mittaaminen voi paljastaa piirteitä, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Samalla se rajaa sen, mitä pidämme kokemuksen olennaisena sisältönä.
Tässä kohdin tarkastelu ei ole enää metodinen vaan ontologinen. Kysymys ei koske sitä, miten kokemusta mitataan, vaan mitä kokemukselle tapahtuu, kun sen olemassaolo alkaa riippua mitattavuudesta.
Merkityksen ajallinen rakenne
Merkitys ei synny yksittäisessä hetkessä, vaan muodostuu jatkumossa. Yliopistossa lausuttu kysymys voi muuttaa ajattelun suuntaa vasta vuosien kuluttua. Luennolla kuultu ajatus saattaa jäädä elämään hiljaisena kysymyksenä, joka palaa myöhemmin uuden ymmärryksen muodossa.
Kokemus ei etene katkeavina pisteinä, vaan limittyvänä virtana, jossa aiemmin eletty vaikuttaa edelleen ja tuleva ennakoituu jo nykyisessä hetkessä – kuten klassisesti on kuvattu kokemuksen virtana (James, 1890/1950).
Merkitys ei siis ole hetkellinen reaktio, vaan vähittäistä avautumista.
Kun kasvatuksen todellisuus jäsennetään mitattaviin tapahtumiin – opintojaksopalautteisiin, suorituksiin ja valmistumisaikoihin – syntyy vaikutelma, että merkitys sijaitsee niissä. Yksittäinen piste ei kuitenkaan kanna omaa painoaan. Merkitys riippuu horisontista: menneestä, joka on yhä läsnä, ja tulevasta, joka jo suuntaa nykyhetkeä – merkityksen ajallisena rakentumisena (Schütz, 1967).
Mittaaminen kohdistuu tavallisesti eksplisiittiseen ja välittömästi ilmaistavaan. Tällöin ajallinen syvyys jää helposti näkymättömäksi. Rekisteröity tapahtuma ei vielä tavoita merkityksen kypsymisen prosessia.
Sivistys ei ole nopea vaste, vaan prosessi, joka usein ylittää mittaamisen aikarajat.
Mitattavuuden tuottava logiikka
Mittareita on helppo pitää jo olemassa olevan todellisuuden kuvaajina. Arvioinnin kohteeksi asettaminen kuitenkin muuttaa ilmiön asemaa.
Osoitettavasta tulee tunnustettua. Jäljettömäksi jäävä siirtyy marginaaliin. Näkyvyys alkaa määrittää arvoa (vrt. Arendt, 2002).
Yliopistossa tämä ilmenee tuottavuuslogiikkana. Tutkimuksen arvo kytkeytyy sen laskettavuuteen esimerkiksi julkaisujen määrään, viittausindekseihin ja hankerahoitukseen. Laatu ei häviä, mutta ilmaistaan määrällisin tunnusluvuin.
Kasvatuksessa oppimisen arvo alkaa vastaavasti kytkeytyä sen dokumentoitavuuteen. Osoitettavuudesta muodostuu keskeinen ehto.
Mitattavuus ei tällöin ole vain väline. Kyse on normatiivisesta rakenteesta, joka alkaa määrittää, millainen todellisuus ylipäätään saa institutionaalisen olemassaolon. Tämä ei johdu yksittäisten toimijoiden tahdosta, vaan mittaamisen institutionaalisesta logiikasta, joka suuntaa toimintaa usein huomaamatta.
Toiminnan mielekkyys, oppimisen arvo ja tutkimuksen tunnustettavuus hahmottuvat vähitellen mittareiden logiikan kautta. Muoto alkaa vähitellen määrittää sisältöä.
Subjekti mittaamisen horisontissa
Jatkuvan arvioinnin mahdollisuus muuttaa suhdetta itseen on perustava.
Yliopiston opettaja ei ainoastaan opeta, vaan tuottaa opintopisteitä ja palautteita. Tutkija ei pelkästään ajattele, vaan tuottaa julkaisuja ja vaikuttavuusindikaattoreita. Opiskelija ei opiskele irrallaan arvioinnista, vaan tuottaa suorituksia ja näyttöjä suhteessa osaamistavoitteisiin.
Rakenteellinen muutos koskee kokemuksen suuntautumista. Toiminta tapahtuu näkyvyyden horisontissa. Itsesuhde alkaa rakentua mitattavuuden kautta. Itsetarkastelun mitta muuttuu ulkoiseksi.
Kaikki merkityksellinen ei silti ole mitattavissa. Ajattelun suunnanmuutos, hiljainen oivallus tai eettinen herääminen eivät välttämättä tuota välitöntä jälkeä.
Jos todelliseksi aletaan käytännössä tunnustaa vain se, mikä on mitattavissa, osa inhimillisestä toiminnasta menettää institutionaalisen asemansa.
Sivistyksen kysymys
Kasvatus ei voi olla ilman arviointia. Yliopisto ei voi olla ilman vastuuta ja läpinäkyvyyttä. Julkisesti rahoitetussa yliopistossa toiminnan on myös oltava perusteltavissa ja arvioitavissa. Mittaaminen kuuluu yhteiseen järjestykseen.
Ratkaisevaa on kuitenkin se, annetaanko mitattavuuden määrittää se, mitä pidämme sivistyksenä – vai säilyykö sivistys kokemuksen ajallisena ja avoimena liikkeenä, jota ei voi palauttaa mittauspisteisiin.
Jos merkityksen olemassaolo alkaa riippua osoitettavuudesta, siirrymme todellisuuteen, jossa näkyvyys määrittää arvon ja laskettavuus laadun.
Tällöin mittaaminen ei enää seuraa sivistystä, vaan sivistys alkaa seurata mittaamista.
Määrä ei ainoastaan korvaa merkitystä. Samalla ratkaistaan, millä on oikeus olla merkityksellistä.
Kysymys ei lopulta koske mittareita sinänsä, vaan sitä, säilyykö maailmassa tila, jossa merkitys voi syntyä ennen kuin se mitataan.
Lähteet
Arendt, H. (2002). Vita activa: Ihmisenä olemisen ehdot (E. Virtanen, Trans.; R. Oittinen, Ed.). Vastapaino. (Alkuperäinen julkaistu 1958)
James, W. (1890/1950). The principles of psychology (Vol. 1). Dover Publications.
Mäkelä, J. (2026, helmikuu 10). Kaikenlaista harmia. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/02/10/kaikenlaista-harmia/
Schütz, A. (1967). The phenomenology of the social world. Northwestern University Press. (Alkuperäinen julkaistu 1932)
Sivenius, A. (2024). Voiko kokemuksesta saada tieteellistä tietoa? Metodologia, V B 11/2024, 33–50.
Sivenius, A. (2026). Kuka antaa luvan olla? Kulttuurivihkot.
Sivenius, A. (2026, tammikuu 31). Miten määrä korvaa määrän valuu kasvatukseen. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/01/31/miten-maara-korvaa-maaran-valuu-kasvatukseen/
Sivenius, A. (2026, helmikuu 11). Mitä oikeastaan mittaamme, kun mittaamme kokemusta? https://epale.ec.europa.eu/fi/blog/mita-oikeastaan-mittaamme-kun-mittaamme-kokemusta
Viittausohje
Sivenius, A. (2026, maaliskuu 2). Kun merkitys alkaa taipua mitattavuuden muotoon – Määrä korvaa määrän
Jussi Mäkelä
International Association of the Universities tukee tutkimusnäyttöä siitä, että yliopistorankingit ovat painottuneet vinouttavalla tavalla. Ne suosivat englanninkielistä STEM-tieteisiin keskittyneiden tutkimusten julkaisutoimintaa. Toisin sanoen tutkimus muilla kielillä tai muilla tieteenaloilla — opetuksesta nyt puhumattakaan — on yliopistorankingeissa menestymisen näkökulmasta vähintäänkin hyödytöntä, jollei jopa haitallista.
Yllättyneet jonoon.
Rankingit ovat vain yksi ilmiö yliopistoa instituutiona sisältä päin syövästä tuotantokoneen roolista. Sen sijaan, että yliopisto ikiaikaisten ihanteidensa — joita monet meistä akateemisista työmuurahaisista edelleen vaalivat — mukaisesti pyrkisi instituutiona vaalimaan sivistystä ja tuottamaan merkityksellisyyttä, se on organisaationa alentanut itsensä psykokapitalistiseksi masiinaksi, joka syytää ilmoille tutkimusta kuin ratakiskoa konsanaan.
Anekdootti kertoo, että muinoin Neuvostoliitossa tehtaiden tuotantoa mitattiin punnitsemalla. Tämä koski mm. autoteollisuutta. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun neuvokas neuvostotyöläinen keksi lisätä luksusauto Volgaan mahdollisimman paljon rautaa. Tuotantokäyrät nousivat, vaikka autoja ei tullut hihnalta ulos yhtään enempää.
Nyky-yliopistot ovat virittäneet koneistonsa jokseenkin päinvastaisella tavalla. Nyt ei enää mitata asian painavuutta, vaan julkaisujen kappalemääriä. Tarkoituksella alimitoitettua perusrahoitusta paikataan syytämällä tiedetaivaalle mahdollisimman paljon julkaistavaksi kelpaavaa tekstiä. Hitaasti kypsyteltyjen painavien sanojen sijaan kilpailussa pärjäävät ne, jotka ovat oivaltaneet koneiston lait ja alistuneet niihin.
Vähättelemättä luonnontieteellisen tutkimuksen merkitystä laskentamalli väistämättä suosii useiden kirjoittajien yhteisjulkaisuja, jotka ratkovat tieteellisten pulmien detaljeja. Häviäjiksi jäävät humanistit ja ihmistieteilijät vailla kaupallista potentiaalia olevilla tutkimuksillaan, joita he usein vielä kirjoittavat yksin tai korkeintaan hyvin pienissä ryhmissä. Yrittäjämäinen ote oman tutkimuksen tuotteistamiseen ei ota tältä joukolta onnistuakseen.
Taustalla olevaa ilmiötä voi kutsua monella eri nimellä — rakkaalla lapsella jne. — kuten taloudellistuminen, markkinaistuminen tai yliopistokapitalismi (vrt. Akateeminen kapinakirja). Heidegger kutsuu sitä teknologiaksi.
Vaikka Heideggerin henkilöhistoriasta natsismisekoiluineen oltaisiin mitä mieltä, hänen myöhäistuotannossaan esittämät kysymykset tekniikasta tuntuvat kuvaavan nykyistä ajattelutapaamme (oikeastaan ajattelemattomuuden tapaamme) suorastaan piinallisen hyvin. Olemme alistaneet mittaavalle ja hyödyksi käyttävälle laskelmoinnille paitsi kaiken ympärillämme, myös itsemme.
Yliopistomuurahaisen näkökulmasta vikaa voi olla naamassa, mutta ei peilikään kunnossa ole. Organisaationa yliopisto riistää sielun, paloittelee ja jauhaa sen, ja ripottelee jauheen janaksi. Pidempi jana on pidempi, ja pidempi on parempi. Lisää pituutta saa, kun vaihtaa sielunsa paperikoneeseen. Sillä pärjää jo sitten maailmallakin.
Ari Sivenius
Hiljainen siirtymä
Kasvatuksessa on tapahtunut hiljainen siirtymä (Sivenius, 2026b). Se ei ole uudistus, josta olisi päätetty, eikä muutos, joka olisi kirjattu ohjelmiin, vaan siirtymä, joka tapahtuu arjen itsestäänselvyyksissä: siinä, mitä pidetään merkityksellisenä, mikä ehtii tulla huomatuksi ja mikä jää ilman nimeä.
Oppimista, osallisuutta, hyvinvointia ja toimintakykyä mitataan yhä tarkemmin. Mittaaminen ei ole kasvatuksen vastakohta. Se voi parhaimmillaan tukea huolenpitoa, tehdä näkyväksi tuen tarpeita ja auttaa suuntaamaan huomiota sinne, missä jokin on vaarassa jäädä yksin. Mutta mittaamisella on myös kieli – ja ajallinen logiikka, joka alkaa huomaamatta muotoilla sitä, mitä kasvatuksessa ylipäätään voidaan ymmärtää.
Kun mittaamisesta tulee ensisijainen tapa puhua kasvatuksesta, se alkaa samalla puhua ajan puolesta (Sivenius, 2026c). Se määrittää, milloin jokin on ajoissa, milloin liian myöhäistä, milloin keskeneräisyys on vielä sallittua ja milloin siitä tulee ongelma.
Tässä siirtymässä määrä ei vain syrjäytä määrää.
Määrä alkaa korvata määrän.
Mittaamisen kieli
Kasvatus ei tapahdu irrallaan ympäröivistä järjestyksistä. Se imee itseensä tehokkuuden vaatimuksia, aikatauluja ja tapoja tehdä todellisuudesta hallittavaa. Vähitellen nämä muodot alkavat tuntua luonnollisilta: oppiminen etenee jaksoissa, kehitys ajoitetaan, ymmärtäminen tehdään näkyväksi.
Se, mikä ei vielä näy, tulkitaan helposti puutteeksi.
Kasvatuksen muoto alkaa ohjata kokemusta (Sivenius, 2026c). Todelliseksi hyväksytään se, mikä voidaan osoittaa. Eletty, haparoiva ja keskeneräinen jää sivuun – ei siksi, että se olisi merkityksetöntä, vaan siksi, ettei sillä ole oikeaa muotoa. Ymmärtäminen on olemassa, mutta se ei vielä kelpaa.
Paikalla, mutta poissa
Moni subjekti kuvaa kokemusta, joka ei mahdu osallisuuspuheen kehyksiin: olen mukana, mutta en oikeasti ole missään. Paikka on olemassa, mutta siihen ei pääse sisään.
Kyse ei ole motivaation puutteesta.
Kyse ei ole haluttomuudesta.
Kyse on maailmasta, joka ei vastaa.
Kun osallistumisesta tulee vaatimus, se lakkaa olemasta osallisuutta. Kun aktiivisuus määritellään etukäteen, hiljaisuus alkaa näyttäytyä ongelmana. Näin syntyy poissulkemisen muoto, joka ei perustu kieltoihin. Kukaan ei estä, mutta harva kuulee.
Subjekti voi olla fyysisesti paikalla ja silti kokemuksellisesti ulkona.
Ajan valta
Kasvatuksen keskeinen muutos ei liity vain rakenteisiin, vaan aikaan. Aika näyttäytyy neutraalina taustana: lukuvuosi etenee, jaksot vaihtuvat, arvioinnit ajoittuvat. Juuri tässä itsestäänselvyydessä piilee ajan kasvatuksellinen valta (Sivenius, 2026c).
Aika alkaa määrittää, kuka ehtii tulla ymmärretyksi ja kuka jää hitaaksi, keskeneräiseksi tai ongelmalliseksi. Ymmärtäminen ei tällöin arvioidu merkityksensä, vaan ajoittuvuutensa perusteella.
Eletty aika ei katoa.
Se vetäytyy.
Se menettää pätevyytensä.
Kun ymmärtäminen ei tapahdu oikeassa kohdassa ja oikeassa muodossa, se alkaa näyttäytyä viiveenä. Keskeneräinen tulkitaan puutteeksi. Odottava katoaa näkyvistä.
Esineellistyminen ja hiljaiset siirtymät
Tässä kohdin voidaan puhua esineellistymisestä (Sivenius, 2026b). Ei äkillisenä muutoksena, vaan hiljaisena siirtymänä. Inhimillinen toiminta alkaa näyttäytyä ulkoisesti määrittyvänä ja hallittavana.
Ymmärtämisestä tulee suorite.
Toiminnasta tulee tulos.
Ajasta tulee väline.
Subjekti tulee näkyväksi silloin, kun hän vastaa odotuksia. Se, mikä ei vielä ole valmista, jää odottamaan – tai katoaa kokonaan.
Maailma on olemassa, mutta ei avaudu.
Se toimii, mutta ei vastaa.
Suhteen ohentuminen
Kasvatus ei ole vain pedagoginen kysymys, eikä se koske vain kasvatettavia. Se on kysymys yhteisestä maailmasta: siitä, millaisissa muodoissa subjekti voi tulla näkyväksi toisille.
Kun kasvatuksen kieli alkaa korostaa seurattavuutta, vaikuttavuutta ja läpinäkyvyyttä, suhde ohenee. Kasvatus alkaa tarjota tilaisuuksia, mutta ei tilaa. Mahdollisuuksia, mutta ei merkitystä.
Vieraantuminen ei tällöin ole tunne, vaan rakenne (Sivenius, 2026a). Maailma toimii, mutta ei tunnu omalta. Elämä etenee, mutta ei kanna.
Ajan ja vastuun tila
Kasvattajan vastuu ei ole hallita ymmärtämisen kulkua. Se on vastuu ajasta, jossa ymmärtäminen voi ylipäätään tapahtua (Sivenius, 2026a). Rohkeutta viivyttää. Kykyä sietää keskeneräistä ilman, että se muutetaan ongelmaksi.
Kasvatus ei ole paikka, johon subjektin tulee mahtua.
Se on suhde, jossa maailma pysyy vastattavana.
Jos tämä suhde katkeaa, kasvatus jatkuu silti – mutta ilman kutsua.
Viipymisen mahdollisuus
Ehkä kasvatuksen kriittisin kysymys ei ole, mitä mittaamme.
Ehkä kysymys on siitä, mitä mittaaminen alkaa sulkea pois.
Ehkä kysymys on siitä, millaisessa ajassa mittaaminen alkaa määrittää todellisuutta.
Niin kauan kuin määrä korvaa määrän, ymmärtämisen aika ehtyy.
Ja kun ymmärtämisen aika ehtyy, myös vastuun tila kapenee.
Niin kauan kuin odottava on mahdollinen, kasvatus ei ole vielä sulkeutunut.
Kasvatus ei voi tehdä maailmaa valmiiksi.
Mutta se voi estää sitä muuttumasta pelkäksi suoritteeksi.
Lähteet
Sivenius, A. (2026a). Eksistentiaalinen kodittomuus ja kasvatuksen ontologinen vastuu. Kasvatus.
Sivenius, A. (2026b). Reifikaation logiikka ja ymmärtämisen aika. Aikuiskasvatus.
Sivenius, A. (2026c). Kasvatuksen aika ei ole viaton. Kasvatus & Aika.
Viittausohje: Sivenius, A. (2026, 31. tammikuuta). Miten määrä korvaa määrän valuu kasvatukseen. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/01/31/miten-maara-korvaa-maaran-valuu-kasvatukseen/