Kitisemätön ratas

Ari Sivenius

Kriittinen ajattelu kuuluu koulutuksen arvostettuihin tavoitteisiin. Ihmisen pitäisi oppia arvioimaan tietoa, perustelemaan näkemyksiään ja kyseenalaistamaan valmiita käsityksiä. Itsenäistä ajattelua arvostetaan myös työelämässä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kukapa nyt haluaisi puolustaa ajattelemattomuutta?

Kriittisen ajattelun arvostaminen tavoitteena ei kuitenkaan vielä kerro, millaiselle ajattelulle käytännössä annetaan tilaa. On eri asia kannustaa ihmistä ajattelemaan itsenäisesti kuin kohdata tilanne, jossa hän todella tekee niin.

Joku kysyy, miksi tavoite on asetettu näin. Toinen pohtii, vastaako valittu toimintatapa käsillä olevaan ongelmaan. Kolmas huomauttaa, että yhteisesti hyväksytty lähtökohta saattaa sulkea jo ennalta pois joitakin mahdollisuuksia. Kysymykset voivat olla perusteltuja, mutta ne saattavat hidastaa etenemistä, avata jo päätetyltä tuntuneen asian uudelleen tai kohdistua käytäntöön, jonka toimivuuteen monet ovat sitoutuneet.

Silloin kysyjä ei välttämättä näyttäydy itsenäisenä ajattelijana. Hän voi vaikuttaa hankalalta, epäilevältä tai yhteistyökyvyttömältä. Joskus hänen kysymyksensä kuitataan kitinänä.

Koneiston on silti pyörittävä. Työn on edettävä, päätöksiä on tehtävä ja yhteisiä tavoitteita kohti on kuljettava. Sujuvuudella on oma arvonsa. Mutta mitä tapahtuu, jos sujuvuudesta tulee myös tapa arvioida ajattelua? Jos kysymys muuttuu epätoivotuksi siksi, että se pakottaa pysähtymään tai tarkastelemaan uudelleen jotakin, jonka varaan toiminta on jo rakennettu – ehkä jopa sementoitu?

Ajattele itse – mutta miten?

Uskallus ajatella itse ei tarkoita vain sitä, että ihminen muodostaa omat mielipiteensä. Itsenäinen ajattelu edellyttää valmiutta arvioida perusteita, myös niitä, joihin omat käsitykset ja toimintatavat nojaavat. Ajattelu ei ole itsenäistä vain siksi, ettei se toista muiden sanomaa. Se voi olla yhtä lailla sidoksissa omiin ennakkokäsityksiin, opittuihin tapoihin tai tarpeeseen kuulua joukkoon.

Kriittisyys ei siis tarkoita automaattista vastustamista. Erimielisyys ei itsessään osoita ajattelun itsenäisyyttä, eikä yhteisymmärrys kerro ajattelun puuttumisesta. Olennaista on, voivatko käsitykset joutua koeteltaviksi ja voivatko perustelut todella muuttaa niitä.

Tämä koskee myös sitä, mitä pidämme tavoittelemisen arvoisena. Voimme tarkastella huolellisesti, toimimmeko tehokkaasti ja saavutammeko asetetut tavoitteet, mutta jättää kysymättä, miksi tavoitteet ovat sellaisia kuin ovat. Voimme kehittää keinoja ja arvioida tuloksia tutkimatta samalla käsityksiä, joiden perusteella onnistumista määritellään.

Ajattelu voi tällöin olla taitavaa ja silti jäädä olennaisessa mielessä kesken. Se arvioi keinoja mutta jättää päämäärät rauhaan.

Joskus kysymys ei ole siitä, miten annettu tehtävä suoritetaan paremmin, vaan siitä, onko tehtävä ymmärretty oikein. Mitä pidämme ongelmana? Millä perusteella olemme päätyneet tähän määrittelyyn? Mitä se tuo näkyviin ja mitä jättää sivuun? Tällaiset kysymykset voivat horjuttaa kehystä, jonka sisällä toimintaa on totuttu arvioimaan.

Päämäärien tarkastelu on vaativaa myös siksi, että silloin emme arvioi vain ulkopuolisia seikkoja. Saatamme joutua tarkastelemaan omia valintojamme, sitoumuksiamme ja käsityksiämme siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa. Kyse ei ole enää yksinomaan siitä, onko ratkaisu tehokas, vaan myös siitä, millä perusteella sitä pidetään tavoiteltavana.

Kriittinen ajattelu joutuu tällöin koettelemaan myös ajattelijaa itseään.

Olenko valmis tarkastelemaan omaa osuuttani siinä, mitä pidän itsestään selvänä? Voinko arvioida omia perusteitani muutenkin kuin sen mukaan, kuinka hyvin ne tukevat jo valitsemaani suuntaa?

Kysymisen hinta

Kriittistä ajattelua voidaan opettaa menetelmänä. Voidaan harjoitella argumenttien arvioimista, lähteiden vertailua ja virheellisten päätelmien tunnistamista. Näitä taitoja tarvitaan. Niiden rinnalla on kuitenkin kysyttävä, millaiselle ajattelulle me itse annamme tilaa.

Miten suhtaudumme ihmiseen, joka ei tyydy arvioimaan tarjottuja vaihtoehtoja vaan kysyy, miksi vaihtoehdot on rajattu näin? Entä silloin, kun hänen huomionsa osuu johonkin, jota emme itse ole huomanneet tai jota emme mielellämme haluaisi ottaa uudelleen käsiteltäväksi?

Kysymys voi olla huonosti perusteltu. Se voi perustua väärinkäsitykseen tai viedä keskustelua sivuun siitä, mitä on tarpeen ratkaista. Kaikkea vastustusta ei pidä nimetä kriittisyydeksi. Yhtä vähän voidaan olettaa, että vakiintunutta toimintatapaa puolustava puhe olisi aina harkitumpaa kuin sitä kyseenalaistava.

Ratkaisevaa ei ole se, kuka puhuu varmimmin tai kenen puhe sopii tilanteen odotuksiin. Olennaista on, millaisia perusteita esitetään ja annetaanko niille mahdollisuus vaikuttaa yhteiseen harkintaan.

Tässä on erotettava toisistaan kaksi asiaa, jotka helposti sekoittuvat: mahdollisuus puhua ja mahdollisuus vaikuttaa. Ihminen voi saada esittää vastaväitteen, mutta jos siihen ei vastata, se ohitetaan kiireeseen vedoten tai kysyjän motiiveja aletaan epäillä hänen perustelujensa sijaan, muodollinen puheoikeus ei vielä merkitse todellista mahdollisuutta osallistua. Kysymys on kuultu, mutta sitä ei ole otettu osaksi yhteistä ajattelua.

Ero voi jäädä huomaamatta. Samassa kokouksessa jokainen voi saada sanoa mielipiteensä, mutta vain osa puheenvuoroista päätyy muokkaamaan sitä, mitä lopulta päätetään. Mahdollisuus puhua voi olla muodollisesti yhtäläinen, vaikka vaikutusvalta jakautuu epätasaisesti.

Tämä ei aina ilmene avoimena torjuntana. Se voi syntyä arkisista tavoista rajata keskustelua, jakaa aikaa ja tunnistaa hyväksyttäviä puheenvuoroja. Kysymys voidaan ohittaa kohteliaasti. Kysyjälle voidaan myöntää puheenvuoro ilman, että hänen esittämäänsä asiaa tarvitsee käsitellä. Toiminta jatkuu, eikä mikään näytä varsinaisesti estävän kriittisyyttä.

Silti ihminen oppii, millaiset kysymykset kannattaa jättää esittämättä. Hän saattaa alkaa arvioida kysymyksensä arvoa sen perusteella, miten se otetaan vastaan, eikä sen perusteella, onko asia kysymisen arvoinen. Vähitellen huomio siirtyy itse asiasta siihen, mitä kysymyksen esittäminen merkitsee omalle asemalle ja suhteille muihin.

Kriittisyyden kaventuminen ei siten aina vaadi käskyä vaieta. Riittää, että kysymysten esittämisestä tulee toistuvasti sosiaalisesti kallista ja niiden ohittamisesta tavanomaista.

Vuosien mittaan voi syntyä vielä toinen, vaikeammin havaittava oppimisprosessi. Kun sama huomautus on esitetty ja sivuutettu riittävän monta kertaa, sen toistaminen alkaa tuntua turhalta jo ennen kuin sanat on lausuttu. Vaikenemista ei silloin aiheuta niinkään pelko kuin kokemus: asia ei ole vuosiin johtanut mihinkään, joten tuskin johtaa nytkään.

Luovuttaminen ei enää tunnu periksi antamiselta vaan aiempien kokemusten perusteella tehdyltä johtopäätökseltä.

Yhteisen harkinnan tila

Yhteisöt tarvitsevat jatkuvuutta. Ilman työnjakoa, sovittuja menettelyjä ja päätöksiä yhteinen toiminta voisi muuttua loputtomaksi neuvotteluksi. Jokaisen ratkaisun avaaminen uudelleen ei ole mahdollista eikä aina tarpeellista. Sujuvuuden vaatimus ei siis itsessään ole ongelma.

Ongelma alkaa, kun sujuvuudesta tulee onnistumisen mitta. Kun toimintaa arvioidaan ennen kaikkea sen perusteella, eteneekö työ ja saavutetaanko asetetut tavoitteet, huomio siirtyy helposti siitä, mitä toiminnalla tavoitellaan, siihen, kuinka tehokkaasti tavoitteita toteutetaan. Kysymys toiminnan mielekkyydestä väistyy kysymyksen tieltä, kuinka hyvin toiminta etenee.

Näin määrä voi korvata määrän myös silloin, kun mitään ei varsinaisesti mitata. Riittää, että eteneminen itsessään alkaa todistaa toiminnan onnistumisesta.

Vaikein kysymys voi silloin korvautua toisella. Puhutaan rahoituksesta tai tehostamisesta siellä, missä pitäisi kysyä, mitä toiminnalla ylipäätään tavoitellaan. Keskustelu etenee asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti, mutta ei koskaan sinne, mistä alun perin oli kyse.

Mitä sujuvuudella silloin suojellaan? Onko tarkoituksena mahdollistaa yhteinen työ vai turvata toimintatapa, jonka perusteita ei enää haluta arvioida?

Ero ei aina näy ulospäin. Molemmissa tapauksissa voidaan vedota aikatauluihin, vastuisiin ja sovittuihin tavoitteisiin. Joskus vasta etenemistä hidastava, perusteltu kysymys paljastaa, kuinka avoin toiminta on omien lähtökohtiensa tarkastelulle.

Jos yhteisön tehtäväksi ymmärretään ennen kaikkea asetettujen tavoitteiden toteuttaminen, kysymys tavoitteiden mielekkyydestä voi näyttää tehtävän ulkopuoliselta. Hyvä osallistuja on silloin se, joka auttaa toimintaa etenemään, ja hankala se, joka pysäyttää sen tarkastelemaan itseään.

Yhteisiä päämääriä ei kuitenkaan vain toteuteta. Niitä on voitava myös harkita yhdessä. Yhteisen elämän järjestäminen ei ole pelkkää toimeenpanoa, vaan siihen kuuluu arvio siitä, mitä tavoittelemme ja millaista elämää valitut toimintatavat mahdollistavat. Se, että jokin tavoite on sovittu, ei vielä ratkaise sitä, onko tavoite hyvä tai ovatko sen seuraukset hyväksyttäviä.

Tästä näkökulmasta kriittinen kysymys ei välttämättä ole yhteisen toiminnan vastakohta. Se voi olla tapa osallistua siihen vakavasti. Ihminen ei kysy vain siksi, että haluaisi pysäyttää muiden työn, vaan siksi, että pitää yhteistä asiaa kysymisen arvoisena.

Tämä ei tee kysyjästä automaattisesti oikeassa olevaa eikä vapauta häntä perusteluvelvollisuudesta. Se muuttaa kuitenkin sitä, miten hänen toimintansa voidaan ymmärtää. Vastaväite ei välttämättä osoita sitoutumisen puutetta. Joskus se voi olla sitoutumisen muoto, jossa yhteistä asiaa ei pidetä liian arvokkaana kyseenalaistettavaksi.

Yhteinen toiminta tarvitsee siis muutakin kuin kykyä päästä ratkaisuun. Se tarvitsee mahdollisuuden harkita, mitä ratkaisulla tavoitellaan ja keiden kannalta sen seuraukset ovat merkityksellisiä. Muuten yhteisestä päätöksenteosta voi jäädä jäljelle päätösten toimeenpano, vaikka päätösten perusteet eivät enää kuuluisi yhteisesti arvioitaviksi.

Valmius muuttua

Kysymys ei lopulta koske vain sitä, osaammeko ajatella kriittisesti. Se koskee myös suhdettamme toisiin ihmisiin ja yhteiseen maailmaan. Millaisia kysymyksiä pidämme kuulemisen arvoisina? Kuka saa vaatia perusteluja? Milloin yhteisen toiminnan sujuvuuden ylläpitämisestä tulee tärkeämpää kuin sen harkitsemisesta, mihin suuntaan olemme kulkemassa?

Sivistys tulee näkyviin siinä, miten suhtaudumme oman ajattelumme rajoihin ja toisen ihmisen mahdollisuuteen koetella niitä. Kyse ei ole siitä, että jokainen vastaväite pitäisi hyväksyä tai jokainen päätös avata loputtomasti uudelleen. Yhteinen elämä vaatii myös ratkaisuja ja toimintaa. Päätöksentekokyky ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, ettei päätösten perusteita saisi enää tutkia.

Sivistyksessä on kyse myös valmiudesta joutua itse kysymyksen kohteeksi. Toisen esittämä huomio voi paljastaa jotakin, mitä emme ole osanneet nähdä, tai saattaa epäilyksen alaiseksi käsityksen, johon olemme kiinnittyneet. Silloin meiltä ei vaadita vain kykyä arvioida toisen puhetta, vaan myös valmiutta antaa sen vaikuttaa omaan ajatteluumme.

Tämä ei merkitse oman harkinnan luovuttamista toiselle. Ajattelun itsenäisyys joutuu koetukselle juuri silloin, kun se kohtaa jotakin itselleen vierasta.

Voimmeko kuunnella perusteluja puolustautumatta heti? Voimmeko erottaa toisistaan sen, että oma käsityksemme kyseenalaistetaan, ja sen, että meidät ihmisinä torjutaan? Voimmeko muuttaa kantaamme menettämättä kasvojamme?

Sivistys ei tällöin merkitse vain yksilön kykyä muodostaa perusteltuja käsityksiä. Se koskee myös sitä, miten yhteisössä suhtaudutaan toisen harkintaan ja millaiseksi yhteinen päätöksenteko muodostuu. Toisen esittämä kysymys voi vaatia meitä arvioimaan uudelleen paitsi omaa kantaamme myös osallistumisen ehtoja, joita olemme yhdessä rakentaneet.

Kriittisen ajattelun merkitys ulottuu näin yksilön taidoista yhteisen elämän ehtoihin. Jos ajattelu saa vaikuttaa vain silloin, kun se vahvistaa jo valittua suuntaa, sen itsenäisyys jää rajalliseksi. Jos kysymyksille annetaan mahdollisuus muuttaa yhteistä harkintaa, myös yhteinen toiminta voi muuttua. Se voi hidastua, mutta samalla avata näkemään vaihtoehtoja, joita aiempi suunta ei tehnyt näkyviksi.

Kriittinen ajattelu ei takaa oikeita vastauksia. Se ei poista erimielisyyksiä tai tee yhteiselämästä kitkatonta. Sen arvo on osaltaan siinä, ettei se anna meidän pitää omia käsityksiämme, tavoitteitamme ja toimintatapojamme itsestään selvinä vain siksi, että olemme tottuneet niihin.

Ehkä kriittisen ajattelun todellinen koetinkivi ei olekaan se, kuinka innokkaasti julistamme sen merkitystä. Se on siinä, mitä tapahtuu, kun joku kysyy perusteluja asioille, joiden varaan oma toimintamme on rakentunut.

Uskallammeko silloin pysähtyä? Voimmeko ottaa kysymyksen vakavasti silloinkin, kun se tekee etenemisestä hitaampaa ja omasta asemastamme epävarmemman?

Vai onko tärkeintä, että ratas pyörii kitisemättä?

Viittausohje

Sivenius, A. (2026, 28. lokakuuta). Kitisemätön ratas. Määrä korvaa määrän. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/10/28/kitisematon-ratas/