50 vuotta Karjalan tutkimuslaitosta
50 vuotta Karjalan tutkimuslaitosta: yhteisöllisyydestä globalisaatioon, ajattelusta kohti konsultointia
Karjalan tutkimuslaitos on toiminut 50 vuotta Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa. Virallinen juhlavuosi on 2021, mutta tosiasiassa tuo 50 vuoden virstanpylväs täyttyy näinä aikoina, sillä laitos aloitti toimintansa 1.9.1970. Tuolloin valittiin ensimmäiset työntekijät: laitoksen johtajaksi historian väliaikainen professori Heikki Kirkinen ja sihteeriksi ja tutkijaksi lisensiaatti Veijo Saloheimo. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö lahjoitti palkkarahat tutkijan palkkaan vuoden 1970 loppuun saakka ja tuki palkkausta vielä seuraavanakin vuotena. Toimintaa rahoittivat myös Joensuun kaupunki, Pohjois-Karjalan Kauppakamari ja Kansallis-Osake-Pankki, jonka rahallinen apu tähtäsi erityisesti maakunta-arkiston saamiseksi Joensuuhun.
Karjalan tutkimuslaitos on tehnyt työtä alueensa hyväksi puoli vuosisataa edistäen samalla tiedettä ja akateemista sivistystä. Se on ehtinyt olla satojen henkilöiden työpaikka. Laitoksen suojissa on tehty tuhansia tutkimuksia, selvityksiä, raportteja ja kehittämissuunnitelmia. Karjalan tutkimuslaitoksella tai sen välittömässä ”läheisyydessä” on tehty myös kymmeniä väitöskirjoja, vaikka laitoksella ei ole ollut tutkinnonanto-oikeutta. Karjalan tutkimuslaitokselta on myös ohjattu, opponoitu ja arvosteltu satoja opinnäytetöitä eri laitosten ja eri yliopistojen saldoksi.
Karjalan tutkimuslaitos on elänyt ajassa. KTL on osa suomalaista yliopistolaitosta ja yhteiskuntaa. Se on ollut aina haluttu ja jopa kadehdittu työpaikka. Yhä vielä kuulee puheita KTL:n eliittitutkijoista. Eliittitutkijuus ja Karjalan tutkimuslaitoksen ”maine” kadehtimisen arvoisena työyhteisönä voi juontaa juurensa monesta tekijästä: ennen Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymistä Itä-Suomen yliopistoksi Karjalan tutkimuslaitos oli hallinnollisesti Joensuun yliopiston erillislaitos, joka vieläpä sijaitsi kampuksesta erillään, kaupungin paraatipaikalla Pielisjoen linnassa. Karjalan tutkimuslaitos on myös leimallisesti monitieteinen, sosiologit, kielitieteilijät, maantieteilijät, historian tutkijat (vain muutamia mainitaksemme) elävät ja kuosittavat siellä akateemista arkeaan. Monitieteisyys on arkista ja jokapäiväistä, ja siitä eittämättä on hyötyä tutkimukselle. Kun paikan tai syrjäisyyden käsitteitä pohditaan laitoksen kahvipöydässä muuten joutavia jutellessa ja sanomalehtiä selaillen porukassa, voi mukana olla maantieteilijä, taloustieteilijä, työelämätutkija ja Pasi. Voisi ajatella, että tällainen arkinen ympäristö luo yhteisöllisyyttä. Onko puheilla vahvasta yhteisöllisyydestä perää? Olemme tutkineet Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa tai oletettavaa yhteisöllisyyttä väitöskirjojen esipuheiden kautta.
Yhteisöllisyyttä jäljittämässä….
Tutkimme yhteisöllisyyden ilmaisuja ja niissä tapahtuvia muutoksia Karjalan tutkimuslaitoksella väitöskirjaansa kirjoittaneiden tutkijoiden väitöskirjojen esipuheista ja kiitoksista. Esipuheissa tulee akateemisen perinteen mukaan kiittää lähes kaikki työhuoneen ohikulkeneista lähtien. Esipuheet ovat väitöskirjojen luetuin ja usein myös mieleen jäävin osuus. Analyysimme aineistona ovat Karjalan tutkimuslaitoksen keittiö-kahvihuoneen juhlavitriinin väitöskirjat.
Vahvan yhteisöllisyyden aikakausi
Suomalainen yliopistolaitos eli 1990-luvulle saakka sivistysyliopiston aikakautta ts. yliopistoissa tehtiin työtä tiedon ja sivistyksen lisäämisen edistämiseksi. Tutkimisen arvoiset teemat ja aihepiirit määrittyivät tutkijoiden ja tutkimusyhteisöjen keskuudessa, eivätkä akateemisen maailman ulkopuoliset (rahoittajien) toiveet ja tavoitteet määritelleet tutkijoiden arkea ja tutkimuskohteita. Tutkimusta tehtiin yhdessä ajatellen ja pohtien, tutkijakollegat olivat ensisijaisesti yhteistyökumppaneita ja kavereita – eivät kilpailijoita. Tämä sivistysyliopiston aikakausi näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen väitöskirjojen esipuheissa.
Maantieteen professoriksi sittemmin edennyt Jarmo Kortelainen väitteli 1996. Hän kiittää väitöskirjansa Tehdasyhdyskunta talouden ja ympäristötietoisuuden murrosvaiheissa laitosta seuraavasti: ”sain suorittaa varsinaisen tutkimustyöni samassa yliopistossa toimivalla Karjalan tutkimuslaitoksella. Sinne kuuluvat myös suurimmat kiitokset työni toteutumisesta. Pielisjoen linnan suojissa vietetyt yli kahdeksan vuotta eivät hevillä unohdu, ja monista unohtumattomista, osin hatarahkojenkin muistikuvien varassa saan kiittää kolmikkoa Hannu Itkonen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy. (–) kiitän nimiä mainitsematta koko Pielisjoen linnan väkeä joustavasta ja virikkeellisestä työilmapiiristä”. (Kortelainen 1996, 3.) Samana vuonna väitellyt Hannu Itkonen (1996, 3) puolestaan kirjoitti: ”Väitöskirjani valmennuskeskuksen löysin Karjalan tutkimuslaitokselta. Monitieteinen ilmapiiri on ollut innostuksen lähde. Kiitän koko laitoksen väkeä. Tekstinvalmistuksen sisupalkinnon ojennan Tuula Nylanderille ja Lea Kerviselle, jotka kestivät niin tekstini kuin malttamattoman mieleni. Iloni ja suruni ovat jakaneet tehoketjulaiset Jarmo Kortelainen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy.”
Pari vuotta myöhemmin väitellyt Arja Jolkkonen kirjottaa laitoksen tarjonneen hänelle innostavan ilmapiirin: ”Akateeminen käsityö- ja urheiluseura Karjalan Karhuttaret katkaisi ansiokkaasti virikkeellisellä vapaa-ajantoiminnallaan välillä raskaaksi käyneen tutkimustyön.” (Jolkkonen 1998, 3.) Karjalan Karhuttarien merkitys laitoksen naistutkijoiden arjessa ilmenee useissa väitöskirjoissa. Arja Kurvinen (1999, 4) toteaa sen toiminnan tarjonneen monet hauskat hetket ja retket. Kurvinen kiittää laajalti Pielisjoen linnan työyhteisöä sen luomasta kannustavasta ilmapiiristä ja Pielisjoen linnan Pertti Koistisen vaativasta, mutta innostavasta työelämän tutkijakoulusta. (Kurvinen 1999, 3–4.) Maarit Sireni (2002, 3) puolestaan kiittää tutkimuslaitoksen naisia, Karjalan Karhuttaria, mukavista työpäivistä ja luovasta seurasta. ”Heidän riveissään olen sekä heittänyt pesäpalloa että oppinut hyödyllisiä emännän taitoja kuten kuorrutusta ja hevosen ompelemista.” Karhuttaria muistaa myös Tuija Mononen (2008, 6.).
Pielisjoen linnan työyhteisöä kiittää moni. Siviilipalveluksensa Karjalan tutkimuslaitoksella suorittanut Mikko Kumpulainen kertoo sen työyhteisön tehneen jo palveluaikana niin suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt keinolla millä hyvänsä päästä jatkamaan tutkimustyötä Pielisjoen linnassa. (Kumpulainen 1999, 9.) Simo Palviaisen (2004, 3) mukaan Pielisjoen linnan työyhteisölle ei mikään ollut vierasta, eikä mikään ongelma jäänyt ratkaisematta (varsinkaan kahvipöydässä.) Ilkka Pyy (1998, 3) kertoo tutkimuslaitoksen olleen tukikohta, jossa hän oppi tutkijaksi, ja jossa hänen työtään oli aina tuettu. Hän toteaa olleensa Pielisjoen linnan monitieteisen hengen ohjauksessa. Ja jotain tuosta hengestä Pyyn mukaan kertoi, että hänen väitöskirjansa oli kolmas syksyllä 1998 valmistunut, jonka teemana oli otsikkoa myöten syrjäisyys. Ne kaksi muuta olivat Eira Variksen Syrjäkylien murros Venäjän Karjalassa ja Unkarissa. Tutkimus postsosialistisen maaseudun restrukturaatiosta ja resurssiyhdyskuntien selviytymisestä sekä Jukka Oksan Syrjäkylä murroksessa. Jukka Oksa aloittaa kiitoksensa määreellä Pielisjoen linna. Se ja sen työyhteisö olivat Oksan (1998, 3) mukaan muodostaneet työn fyysiset ja henkiset puitteet. Runsaat ja muuttuvat virikkeet olivat pakottaneet Oksan kohtaamaan uusia haasteita, mutta myös estäneet liiallisen, urautumiseen asti menevän keskittymisen. Linnan innostavaa, monitieteistä ilmapiiriä kiittää myös Juha Kotilainen (2004, 3). ”Almost ten years have passed since I entered Pielisjoenlinna, and it has provided a stimulating multi-disciplinary environment where disciplinary boundaries are not so important.”
Yhteisöllisyys, työpaikka ja pätkätyöt
Uudella vuosituhannella myös suomalaisessa yliopistolaitoksessa oli jo kovaa vauhtia siirrytty kohti yliopiston uutta aikakautta. Akateeminen vapaus, luovuuden ja harhapoluilla surfailun aikakausi alkoi olla taaksejäänyttä elämää, ja nyt yliopistoa ohjasivat tulokset ja kilpailu. Tutkijoille tämä uusi aikakausi tarkoitti kovenevan kilpailun ohella myös sen omaksumista, että akateeminen ura alkoi entisestään silppuistua, ja että työn jatkuminen yliopistossa väittelyn jälkeen tarkoitti huippuunsa viritettyä akateemista ajattelukykyä, ja jatkuvaa tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntymistä (ja ehken sen esittämistä). Harva osasi suhtautua kollegoihinsa kilpailijoina. Työtä tehtiin edelleen yhdessä, mutta yliopistotutkimus oli muotoutumassa yhä enemmän akateemiseksi työksi.
Ismo Björnin (1999, 3) mukaan Karjalan tutkimuslaitos oli ollut hyvä työpaikka tieteen pätkätyöläiselle. Tieteidenvälisyys eli hänen mukaansa jossain Pielisjoen linnan käytävillä. Karjalan tutkimuslaitoksen mutkaton ilmapiiri rohkaisi myös Ilkka Lehtolaa väitöskirjan tekoon. (Lehtola 2001, 3.) Olga Davydovalle (2009, 3) Karjalan tutkimuslaitos oli otollinen maaperä tutkimuksen valmistumiselle. Seppo Roivaalle (2009, 3) se oli viihtyisä ilmapiiri ja Johanna Uotiselle (2005, 6) Pielisjoen linna oli työympäristönä vertaansa vailla. Minna Piipposelle (2007, 8) se on ollut hyvä paikka tehdä.
Vuosituhannen vaihteessa Karjalan tutkimuslaitos oli siis muuttumassa puhtaasta akateemisesta yhteisöstä työnteon paikaksi, joskin yhteisölliseksi ja merkitseväksi sellaiseksi.
Arki, arjen sujuminen ja yhteisön merkitys
Uuden ajan yliopisto alkoi hahmottua 2010 vuotta lähestyttäessä. Ja tätä uutta aikaa leimaavat keskittäminen, keskittyminen, entisestään koveneva kilpailu ja työn kuormittavuuden lisääntyminen. Työ ja työn tekeminen nähdään entistä selkeämmin osana arkea, jossa työyhteisön merkitys arjen voimavarana ja arkea helpottavana komponenttina nousee esiin.
Vuonna 2006 Karjalan tutkimuslaitos muutti silloisen Joensuun yliopiston campusalueelle. Muutto campusalueelle Auroraan merkitsi muutosta, joka heijastui myös väitöskirjojen esipuheissa. Pielisjoen linna, linnan henki ja osin monitieteisyys katoavat kiitoksista, niiden sijaan painottuvat yhteisö ja arki.
Sari Tuuva-Hongiston (2007, 5) väitöskirja ajoittuu muutosvaiheeseen: ”Sain tehdä suurimman osan tutkimuksestani Pielisjoen linnassa – viimeisimmät rutistukset sujuivat tiilenpäitä lukien Karjalan tutkimuslaitoksen uusissa tiloissa Aurorassa. Kiitos linnalaisille ja B-rappulaisille.” Noora Talsi (2014, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen työyhteisöä akateemisen arjen ja juhlan jakamisesta. Pirjo Pölläselle (2013, 7) se on merkittävä työyhteisö. Matti Frisch (2013, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen ja maantieteen laitoksen kollegoita työn ja vapaa-ajan jakamisesta. Ne ovat olleet ilon, inspiraation ja oppimisen paikkoja. ”There are too many of you to thank by name individually – you all know who you are!”
Tiina Soininen (2015, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen lämmintä ja ystävällistä ja samalla akateemista ilmapiiriä. Hänelle laitos on tarjonnut sekä monitieteistä keskustelua että filosofisia pohdiskeluja. Soininen kiittää työyhteisöä arkipäivän jakamisesta ja taivaallisen ilon ja murheen laaksojen sietokyvystä. Arkipäivän jakamisesta kiittää työtovereitaan myös Natalia Taksami (2017, 10), laitoksen inspiroivaa ilmapiiriä puolestaan Alexander Izotov (2018, 19). Sen sijaan Alina Kuusisto (2017, 8) ja Maija Halonen (2019, 10) eivät kirjoita yhteisöstä, vaan esipuheessaan he toteavat Karjalan tutkimuslaitoksentarjoavan erinomaiset puitteet tehdä tutkimusta.
Yhteisönä kansainvälinen yhteisö
Uuden ajan yliopistoon kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys, ja kansainvälisen yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksen korostuminen. 2010-luvulla kansainväliset yhteisöt ja sitä kautta muodostuva transnationaali yhteisöllisyys on osin jopa korvannut paikallisyhteisön merkityksen, ja tämä näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijoiden väitöskirjojen esipuheissa.
2010-lukua voidaan kuvata toteamalla, että yhteisestä hengestä ei kiitoksissa enää kirjoiteta, vaan kiitosta saa arki, ehken laitoksen kautta muodostuneet harrasteporukat ja muut pienryhmät, mutta ennen kaikkea väitöskirjojen ja tutkijakoulujen ohjaajat sekä kansainväliset kollegat. (Ks. esim. Laine 2013, 8; Domaniewski 2017,8; Halonen 2019, 10.)
Oven takana käytävillä ja tulosta tehden
Väitöskirjojen esipuheet ”mikroaineistona” kertovat meille jotakin konkreettista ja paikallista Karjalan tutkimuslaitoksen yhteisöllisyydestä. Väitöskirjojen esipuheet omalta osaltaan vahvistavat esimerkiksi näkemyksen, että Karjalan tutkimuslaitoksen olemus muuttui ratkaisevasti Pielisjoen linnasta lähdettyä. Aurora II B-rapun kaksi pitkää toisistaan erillistä käytävää, ja niiden 46 työhuonetta suljettuine ovineen eivät edes voi muodostaa samanlaista tiivistä kokonaisuutta kuin mitä linnan aikana oli ollut. Tutkimuslaitoksen henkilöstön kieli- ja sukupolvierot sekä tutkijatyön pirstoutuminen maailmalle olivat osaltaan jakamassa laitoksen väkeä erilaisiin pienryhmiin.
Mutta tämän mikroaineiston kautta voimme myös peilata koko yliopistotyön murrosta: uuden ajan yliopistossa yhteisöllisyys, kaverin kanssa patarointi ja filosofointi eivät enää ole keskeisiä, luova laiskuus on korvautunut tehokkuudella ja täsmäajattelulla, koska keskeistä on tuottaa konkreettista, fokusoitua tietoa rahoittajan määrittelemiin tutkimuskysymyksiin. Tieteen itseohjautuvuus on korvautunut ulkopäin tulevalla tieteen ohjauksella, jolla vaikutetaan niin tutkimuskysymyksiin kuin niistä saataviin tuloksiin.
