Koronteeni ja etätyö
Koronakaranteenista johtuva koronteenikevät 2020 muuttaa jatkuvasti muotoaan, ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja seurauksia voidaan tässä vaiheessa (8.4.2020) vain ounastella. Vaikka emme kristallipalloa omistakaan, voimme siitä huolimatta yrittää miettiä niitä seurauksia, joita koronteeni mahdollisesti tulee yhteiskuntaan jättämään, ja kuinka se tulee yhteiskuntaa muuttamaan. Mitä korona tarkoittaa työnteon ja -jaon kannalta? Mitä korona tarkoittaa maaseudun kannalta? Entä asutuksen ja palvelujen keskittämisen? Kääntääkö korona suurten koulujen ja sairaaloiden rakentamisen politiikkaa? Mitä voimme oppia koronteenikeväästä SOTE-uudistuksen näkökulmasta? Kysymysten lista on loputon, ja näihin kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia vielä useiden vuosien ajan.
Suomalainen työelämä ja hyvinvointivaltio ovat koronteenin seurauksena suurten haasteiden edessä. Työpaikkojen säilyminen on yksi kevään 2020 keskeisin haaste. Elinkeinoelämän Keskusliitto arvioi: puoli miljoonaa suomalaista on lomautus- tai irtisanomisuhan alla ja noin viidennes suomalaisista yrityksistä pelkää ajautuvansa pikaiseen konkurssiin. Koronakriisin seurauksena myös EK ilmoitti omasta säästöohjelmastaan. Se tarkoittaa henkilöstön tilapäisiä lomautuksia ja jopa johtoryhmän palkan menettämistä lomautuksia vastaavaksi ajaksi. Kukapa tässä tilanteessa ilkeää tai ylipäätään kehtaa ruikuttaa etätyöhön liittyvistä epäkohdista.
Etätyöstä
Monet asiantuntija-ammateissa olevat henkilöt ovat koronan myötä ryhtyneet tekemään työtään etänä. Tämä on asiantuntijatyötätekevien etuoikeus ja mahdollisuus, siis työskennellä täysipäiväisesti ja kokonaan kotoa käsin. Kaikki eivät voi siirtyä etäkonttorin suojiin koronavirukselta ja sen aiheuttamalta COVID 19-taudilta. Etäkonttoriin eivät siirry päivittäistavaraliikkeiden työntekijät, eivät bussikuskit, päiväkotien, sairaaloiden tai hoivakotien henkilöstöt, eivät poliisit tai palomiehetkään, mutta meille keille se on mahdollista, etätyö on tässä tilanteessa erinomainen optio.
Monissa asiantuntija-ammateissa etätyö on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut potentiaalinen työnteon muoto, usein jopa suositeltu. Meillä yliopistoissa monet hoitivat kohtalaisen osan työtehtävistään etänä jo ennen koronaa, jotkut kokonaan. Tutkimuspainotteisessa kirjoitustyössä tämä on ollut varsin yleistä etenkin käsikirjoitusvaiheessa, jolloin on haluttu rauhoittua laitosrutiineilta. Nyt on toisin ja olemme kaikki pakotettuja etätyöhön työtehtävistämme riippumatta. Koronteenin seurauksena myös opetus ja yliopiston hallinto siirtyivät etäyhteyksien varaan.
Samaan aikaan, kun työ siirtyi etätyöksi, niin se myös väistämättä digitalisoitui. Koronteenin aikana digiloikka on ollut melkoinen: toisilla suurempi ja toisilla pienempi, sen mukaan, kuinka paljon digitalisaatiossa kukin oli ollut mukana ennen maaliskuuta 2020. Nyt siinä on pakko olla mukana. Tahtoi tai ei. Samalla etätyötä tehdessä tekniikasta, tietotekniikasta ja digitalisaatiosta on tullut työntekijän omalla vastuulla oleva asia: laitteiden, ohjelmien ja ohjelmistojen toimivuus ja toiminta ovat viime kädessä käyttäjän itsensä vastuulla.
Yhtä-äkkiä edessäsi on valtava joukko aivan uusia ohjelmia, uutta sanastoa, käytäntöjä, jotka sinun pitäisi hallita. Mikä VPN ei ole päällä? Mitä ovat zoom, teams, class room tai moodle? Miksi tämä kaikkien mielestä niin yksinkertainen ja helppo zoom ei minulla toimi? Mikä video minulla muka on päällä? Miksi koneeni sotkee muiden kokousyhteyden? Nyt hävisi kuva, mutta mistä pääsen pois tästä kokouksen chat-tilasta. Tässä on yhteinen teksti, miten pääsen siihen kiinni. Tässä on tuhat valikkoa! Mikä keskustelupainike siinä yläkulmassa? Mikä punainen puhelin? Tallentuuko tämä? Read only! Ja niin käyttäjä yrittää itse selvittää, mistä on kysymys. Hän soittaa kaverilleen, jolle uskaltaa kertoa, että en edes tiedä, mikä on software center tai vohvelivalikko. Ja yhtä ymmällään on se toinen, mutta hänellä on puoliso tai lapsi, joka saattaisi tietää, jos omilta töiltään ennättäisi, ellei sitten pilkkaa yliopistoa vääristä ohjelmista. Pahimman hädän tullen tietotekniikkatohelo ottaa yhteyttä tietotekniikka-asiantuntijoihin (mikäli ”ilkeää” heitä häiritä muutenkin kiireisenä aikana).
Tästä kaikesta seuraa, että asiantuntijoille, jotka eivät lähtökohtaisesti ole tietotekniikan asiantuntijoita, valuu myös uusia työtehtäviä – nyt pitää oman työn sisällön lisäksi hallita myös digitalisaation uusimmat virtaukset, jos ei omasta halusta, niin siitä syystä, että pystyy osallistumaan työyhteisön toimintaan ”etänä”. Me, jotka emme näitä hallitse, tunnemme huonommuutta ja epäpätevyyttä – olkoonkin, että kuvittelemme omalla asiantuntija-alallamme olevamme ihan kelvollisia tai ainakin uutteria työntekijöitä. Asiantuntijuutta ei enää mitata pelkästään oman alan tuntemuksella, vaan nyt asiantuntijuuteen on tullut uusi kierre – digitaidot. Miten selviämme me, joille jokainen uusi ohjelma on kauhun paikka ja uusi kone järkytys. Paniikki! Työntekijä tuntee syyllisyyttä ja huonommuutta, koska hän ei hallitse uutta sanastoa, uusia ohjelmia, ei uutta teknologiaa. Nyt punnitaan, kuka osaa, kuka pystyy, kuka jaksaa… ja kuka osaa hymyillä. Ja samaan aikaan pitäisi sitä työtäkin tehdä, siis tutkia, kirjoittaa ja opettaa. Mutta kun vähintään kerran päivässä itkettää avuttomuus tietotekniikan edessä.
Uusien vastuualueiden lisäksi myös työsuorituspaikka – työtilat, toimisto, työpiste ja muut oheislaitteet kunnossapitoa, siivousta ja vartiointia myöten siirtyvät työnantajan vastuulta työntekijän vastuulle. Hän myös vastaa ergonomiasta ja vakuutuksista. Asiantuntijatyö on ulkoistettu virastoista ja oppilaitoksista, sekä monilta yksityisiltä työpaikoilta ihmisten yksityisiin koteihin – joissa huolehditaan työn ohella nyt siis myös työtiloista niiden siivouksesta ja ylläpidosta. Näitä asioita, eivät kaikki välttämättä pohdi tai pidä merkityksellisinä, mutta toisille – niille, joille työpaikan yhteisöllisyys ja ilmapiiri, konkreettiset, fyysiset tilat ovat tärkeitä – olisi kauhu, jos etätyö jäisi vallitsevaksi olotilaksi, ikään kuin uuden työn status queksi, työntekemisen paikkana.
Työtä on ulkoistettu ennenkin…
Työn ulkoistaminen yksittäisille yrittäjille, alihankkijoille ei tietenkään ole uusi ilmiö, vaan se on otettu käyttöön heti, kun mahdollisuus on tullut. Aikoinaan suuret teollisuusyritykset olivat yhteiskuntia yhteiskunnassa. Ne hoitivat kaiken päiväkerhoista hautaan. Hyvinvointivaltion kehittyminen mahdollisti sosiaalihuollon siirron yhteiskunnalle, samoin koulutukset, yhdyskuntapalvelut jne. Ydintehtäväänsä keskittyvät yritykset halusivat eroon myös kaikista työn sivutehtävistä. Se puolestaan tarkoitti muun muassa kunnossapidon, kuljetusten ja laiterakennuksen ulkoistamista yksityisille yrittäjille. Ne saivat huolehtia laitteidensa kunnosta, omien työtekijöiden palkasta ja turvasta. Riski konerikoista ja sairaspoissaoloista siirrettiin muualle yksityisten huoleksi.
Outokummussa kaivosyhtiö luopui 1960-luvulta lähtien vähitellen omasta kuljetuskalustostaan. Kaivoksiin ajaviin vinotunneleihin ilmestyivät paikallisten autoilijoiden autot. Tehdasalueen suljetussa tilassa oli mahdollisuus käyttää maantieajoon kelpaamattomia kuorma-autoja, ja sellaisia sinne todella tuotiin. Räsäsen Seppo oli yksi palkatuista kuskeista, ja Sepi kertoi illalla meille naapurin lapsille, kuinka hän säikähti kaivokseen alas ajaessaan, kun jarruja ei autosta löytynyt. Kaivosyhtiön luottamus alihankkijan itsevalvontaan oli ollut liian vahva. Yrittäjän halu rikastua oli ajanut työntekijöiden turvallisuuden yli. Toivotaan, että koronteenin seurauksena ”nyky-yrittäjät” ja työnantajat ymmärtävät sen, ettei jarruttomia autoja kannata kaivokseen ajossa käyttää, vaan että me asiantuntijatyötätekevät tarvitsemme ympärillemme fyysiset työtilat, toimivat digipalvelut ja ne asiantuntijat, jotka meitä digitoheloita osaavat auttaa – ja ennen kaikkea lihaa ja luuta olevat työkaverit, joiden seurassa ne mahdolliset tulokset siinä tyhjänpuhumisen ohessa kypsyvät.
Kirjoittajat
Ismo Björn
erikoistutkija
Karjalan tutkimuslaitos
