Suunnanetsijänä maailmanhistorian vaikeimmassa risteyksessä

Kaikki HiMassa -blogi julkaisee ympäristöpolitiikan oppiaineen Ihminen ja ympäristö -kurssilla keväällä 2025 laadittuja opiskelijoiden tiedeviestinnän kirjoituksia. Nyt vuorossa on Kalle Tiirismaan kirjoitus "Suunnanetsijänä maailmanhistorian vaikeimmassa risteyksessä".

Olemme kestämättömyyden pisteessä ihmiskunnan historiassa. Tiedostamme laajalti yhteiskuntiemme kestämättömyyden ja ympäristökriisin, mutta emme ole saaneet muutettua elintapojamme riittävästi. Meiltä puuttuu lisäksi yksimielisyys suunnasta ja toimista. Tuntuu monesti helpommalta vain jatkaa nykyistä elämäntapaamme ja maailmanjärjestystä, ja kuvitella että asiat korjaantuvat itsestään. Se ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu, se on piittaamattomuutta. Globaalin herätyskellon on nyt aika soida ja kerätä kaikki maapallomme tahot ja toimijat saman pöydän ääreen pohtimaan, miten jatkamme eteenpäin, sillä nykyinen tapamme ei voi enää viedä meitä eteenpäin. Kysymys kuuluukin: miten saamme muutoksen aikaan, ja millainen tämä muutos olisi? Siinä olisi tämän vuosikymmenen maailmanhistoriallinen kehitystehtävä.

Ihmislajin luonteen ymmärtäminen

Ei ole helppoa muuttaa sellaisia oman elämän ja arjen käytäntöjä, joita olemme tottuneet tekemään parhaimmillaan vuosikymmenten ajan päivittäin. Ihmisinä emme ole pelkän järjen ja laskelmoinnin varassa toimivia olentoja, vaikka niin joskus yksinkertaistetaan. Meitä vie myös vahvasti tunteet, ja ne vaikuttavat myös kestävän elämäntavan valitsemisessa. Tunteet eivät ole vain merkityksettömiä irrationaalisia reaktioita. Niiden avulla muun muassa ymmärretään todellisuutta kerronnallisesti ja suoritetaan arjen käytänteitä. (Korjonen-Kuusipuro & Jantunen 2015, 17–19.) Esimerkiksi Korjonen-Kuusipuron ja Jantusen tutkimuksessa kuntien asukkaat saatiin suhtautumaan positiivisemmin tuulivoiman rakentamiseen lähialueilleen, kun he tulivat kuulluksi yhteisönä sekä kun vuorovaikutus asukkaiden ja rakentamisesta vastaavan tahon kanssa onnistui. (Korjonen-Kuusipuro 2015, 15–27.)

Tunteiden sivuuttaminen kestävyysmurroksen toteuttamisessa voi padota niitä, mikä voi johtaa suurempaan vastustukseen. Ihmisillä on siis tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, kun tehdään elämäntapojen ja elinkeinojen muutoksia. Kun ihmiset ovat kuultuja, muutos sujuu todennäköisemmin ja pehmeämmin. (Korjonen-Kuusipuro 2015, 15–27.) Pelkkä tutkimustiedon tarjoaminen ja esittäminen eivät ole tarpeeksi toimivia muuttamaan ihmisten asenteita ja toimintaa kestävämmäksi. Edes hallitukset eivät aina kuuntele tutkijoita, mikä on huolestuttavaa. Muutos on kuitenkin mahdollinen, sillä suuretkin laivat kääntyvät, mutta hitaasti. On mahdollista esimerkiksi muuttaa ihmisten lyhyen tähtäimen ajattelua pitkän tähtäimen ajatteluksi, sillä ihmisillä on kykyä molempiin. Muutos, oppiminen ja kehittyminen ihmisinä on mahdollista.

Ihmisen psykologia pitääkin ottaa huomioon laajalti päätöksenteossa. On huomionarvoista ymmärtää sekin, että tietyt poliittiset päätökset eivät voi valitettavasti toimia, jos ne sotivat ihmisen peruspsykologiaa vastaan. Esimerkiksi jos poliittinen päätös ei ota huomioon ihmisen käyttäytymistä palkkioiden ja rangaistusten mukaan, se ei voi toimia pitkällä aikavälillä. Päättäjillä onkin erittäin suuri vastuu oikeiden toimien ja päätösten tekemisessä kestävyysmurroksen kannalta. On paljon päättäjiä, jotka ymmärtävät paljon taloudesta ja rahasta, mutta he eivät välttämättä ymmärrä ihmistä kokonaisvaltaisesti. Joku asia voi toimia paperilla ja Excelissä, muttei tavallisten ihmisten arjessa. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tarvitaan myös muiden tieteenalojen tutkimusta kuin pelkkää taloustieteellistä tietoa. Päätöksenteossa on huomioitava taloudellisen kannattavuuden ja kilpailun lisäämisen ohella myös muut arvot, kuten sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Voisi myös lisätä, että on päättäjiä, jotka eivät ymmärrä luontoa eivätkä kunnioita sitä. Pelkkää taloutta ajatteleva yhteiskunta on kestämätön.

Tarvitsemme uudenlaisia ajattelutapoja ja päämääriä ainaisen taloudellisen tehostamisen ja materian haalimisen sijaan.

Pois rahakeskeisyydestä

Mikä sitten voisi olla uusi arvo ja päämäärä taloudellisen voiton maksimoinnin sijaan? Tällaiseksi päämääräksi on esitetty esimerkiksi hyvinvointia. Hyvinvointi on laaja käsite, eikä siitä ole yksimielisyyttä, mutta sitä pidetään ihmisten keskuudessa yksinomaan positiivisena käsitteenä; siihen liitetään onnellisuus, kestävyys, terveys, pitkäjänteisyys ja motivoituneisuus. (Helne 2021, 221–222.) Hyvinvointi kuitenkin voidaan nähdä antroposentrisesti vain ihmisiin ulottuvana käsitteenä, joko korostaa esimerkiksi materiaa ja talouskasvua, mutta sitä pitäisi ajatella kokonaisvaltaisemmin koko planeetan ja luonnon kannalta. Helne esittää artikkelissaan suhteellisen hyvinvoinnin käsitteen, jonka keskiössä on HLBD-kehys, johon sisältyy toimeentulon tarve, merkityksellinen tekeminen, rakkaus maapalloamme ja elämäämme kohtaan sekä ihmisyyden toteuttaminen (Helne 2021, 222–223). Tämä voisi olla kestävyysmurroksen kannalta tavoiteltava hyvinvoinnin muoto. Kestävään hyvinvointiin ei ole ratkaisuna individualistinen kulutus, hedonismi tai koveneva kilpailu, vaan se liittyy perustarpeisiin muistaen, että terve luonnon toimintakyky on pohja kaikelle ihmisen hyvinvoinnille. (Helne 2021, 223–227.)

Tästä keskustelua jatkavat Salonen ja Joutsenvirta, jotka korostavat, että aineellinen vauraus ei voi enää kasvaa, ja ihmisetkin ovat tähän havahtuneet. He tuovat esille jälkimateriaaliset arvot ja hiljaisen vallankumouksen, joka on tapahtumassa arvomaailmassamme. Jatkuva ja tehostuva materiaalisen vaurauden ja rahan tuottaminen on johtanut ekologisen kestämättömyyden ohella ihmisillä merkityksettömyyden kokemukseen, kun ihminen joutuu käyttämään voimavaransa materiaalisen tuotannon tehostamiseen. Pitäisi enemmän myös keskittyä aikaan rahan sijasta sekä siihen, mitä meillä jo on. Jälkimateriaaliset arvot korostavat aineettomia päämääriä, henkistä kasvua, ihmissuhteita, luontoa ja luovuutta. Motivaattorina vallankumoukselle arvoissamme voivat siis toimia muutkin seikat, kuin pelkkä tietoisuutemme ekologisesta kestävyyskriisistä. Motivaattoreina saattavat sen sijaan toimia esimerkiksi kokemus juuri merkityksettömyydestä ja halu löytää merkitys. (Salonen & Joutsenvirta 2018, 84–97).

Meidän pitäisi palatakin takaisin omiin tarpeisiimme, erityisesti psykologiaamme ja biologiaamme, kun mietimme uutta yhteiskuntajärjestystä ja hyvinvointia. Ehkä tavoittelemamme hyvinvointi onkin jotakin melko vanhanaikaista. Voisi sanoa, että lähdemme tavoittelemaan osittain sitä onnellisuutta, joka vallitsi meissä ennen tuotantokapitalistista markkinajärjestelmää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita paluuta kivikaudelle ilman terveydenhuoltoa ja yhteiskuntajärjestystä, vaan hyvinvoinnin tavoittelua aineettomista päämääristä ja kestävistä elämäntavoista. Luonnon tuhoaminen on tyydyttänyt materialistista ahneutta, ja luonnosta on tullut välinearvo talouskasvun saamiseksi. Luonto on kuitenkin perusympäristömme, josta olemme tulleet ja jossa edelleen elämme. Luonto on myös suuri hyvinvoinnin lähde nykyihmisille, jopa siitä vieraantuneille yksilöille. Siksi se ansaitsee suurimman arvon.

Viheliäs raha

Meille tuleekin vastaan iso kysymys, rakennammeko maailman ja yhteiskunnan tulevaisuutta rahan ja talouden tarpeille siinä huterassa uskossa, että raha ehkä ratkaisee lopulta hyvinvoinnin ihmiselle ja luonnolle, vai rakennammeko sen sijaan tulevaisuuden ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin tarpeille, jossa raha toimii välineellisenä mahdollistajana näille ihmisen tarpeille, ja hyvinvoiva luonto luo pohjan terveelle ja eettiselle rahataloudelle. Toki kysymys ei ole näin yksinkertainen ja mustavalkoinen, mutta jatkuva raha ensin -politiikka on johtanut kestämättömään ekstraktivistiseen luonnon tuhoamiseen ja eriarvoisuuden kasvuun. Pelkkään rahaan satsaaminen uusliberaaleilla markkinoilla ei tuo mitään takeita sille, että se johtaisi lopulta ihmisten ja luonnon hyvinvointiin. Raha menee omia menojaan, eikä se koe empatiaa luontoa ja heikompiosaisia kohtaan.

Ongelmamme onkin, että taloutta yhteiskunnassa pidetään ympäristöä tärkeämpänä. Kapitalistisessa, uusliberalistisessa ja jopa pohjoismaisessa järjestelmässä talous menee useimmiten kaiken etusijalle ja pahimmillaan estää ympäristöä suojelevien toimien aloittamisen, jos ne eivät ole taloudellisesti kannattavia. Ympäristötoimia ei ajatella itseisarvoina, joiden tukeminen ja alullepaneminen olisi ensisijaista esimerkiksi verotuksen kautta julkisina investointeina, vaan ne nähdään haitallisina taloutta hidastavina jarrupaloina. Tämä ajattelutapa on kestämätön. Silloin ei muisteta, että ympäristö ja luonto ovat perusta ylipäätään talouden olemassaololle. Lisäksi jos kaikki valtiot ja kunnat tekisivät julkisia investointeja ympäristötoimiin, pienistä pisaroista koostuisi iso puro, jolla olisi valtava vaikutus (Salonen 2025). Luontoa voitaisiinkin tarkastella ja pitää nykyisessä yhteiskunnassamme enemmänkin samanlaisena välttämättömänä peruspalveluna, kuin vaikkapa julkista terveydenhuoltoa tai pelastustoimea, unohtamatta sen itseisarvoa.

Talouden pitäisi olla enemmänkin välinearvo, jolla mahdollistetaan ihmisten tarpeet, yhteiselo ja yhteiskunnan toimivuus. Taloutta suurempia arvoja olisivat esimerkiksi luonto, tiede ja taide. Muutos kestämättömään elintapaamme ja talousjärjestelmäämme voi lähteä esimerkiksi tieteestä tai taiteesta. Tiede tutkii maailmaa ja tuottaa arvokasta totuutta lähestyvää tietoa maailmasta ja ihmisestä. Taide puolestaan kyseenalaistaa käsityksiämme ja paljastaa ristiriitaisuuksia ja epäkohtia. Taide myös innovoi uutta. Taide ei ole vain turhaa rahaa haaskaavaa luksusviihdettä, vaan taiteella on potentiaali yhteiskunnalliseen muutokseen ja uudistukseen. Tiede ja taide ovat yhteiskunnan ja ihmiskunnan suunnannäyttäjiä, ja talous ja teknologia toimivat muutoksen mahdollistajina. (Salonen 2025.) Meidän tulee myös uskaltaa olla utooppisia, parhaimmillaan utopiat ovat ideoiden ja motivaation lähteitä. Utopiasta haaveilu saa meidät tunnistamaan mahdollisuuksia, joita emme ennen ole päätyneet tunnistamaan. (Salonen & Joutsenvirta 2018, 90–91.) Pelkällä pessimismillä emme voi ainakaan parantaa maailmaa. Häviäminen ei ole sitä, että kunnianhimoisesti yrittää, vaan että häviäminen on sitä, ettei edes yritä.

Uusi suunta

Mitä voisimme sitten tehdä uusliberaalille kapitalismille, joka on johtanut kestämättömään luonnon riistämiseen ja pahoinvointiin? Ratkaisu ei ole neuvostoliittolainen kommunismi. Mikään muutos ei tapahdu päivässä, mutta asteittainen siirtyminen on täysin mahdollista. Ensimmäinen vaihe voisi olla säännelty sekatalous, jossa kapitalismiin puututaan muun muassa verotuksella, velvoitteilla ja tiukalla ympäristön sääntelyllä. Enää pikavoittoja ei voisi takoa epäeettisin keinoin luontoa tuhoamalla ja kehitysmaita hyväksikäyttämällä. Silloin esimerkiksi valtiot ja kansainväliset järjestöt valvoisivat taloutta sekä asettaisivat uudet pelisäännöt, jotka ohjaisivat kestävään yritystoimintaan ja kuluttamiseen. Tarvitsemme kaikkien toimijoiden yhteistyötä ja yhteisiä tavoitteita, se on avainasemassa maailman muutoksen ja toiminnan kannalta. Esimerkiksi kansainvälinen verotus voisi olla keino puuttua haitallisiin liiketoimintoihin ja tällöin kerättyjä verovaroja käytettäisiin ympäristönsuojeluun, köyhien maiden tueksi ja kestäviin investointeihin. Sekatalous siis kitkisi erityisesti kapitalismin haittavaikutuksia.

Kun olemme säännellyssä sekataloudessa, voimme alkaa ideoimaan seuraavaa vaihetta ja järjestystä. Silloin olemme päässeet kapitalismin haitallisimmista puolista, kuten ekstraktivismista, enemmiltä määrin eroon. Seuraavassa vaiheessa voitaisiin harkita jopa kapitalismista eroon pääsemistä, mikäli hahmotamme jo parempia tapoja järjestää maailma. Kapitalismi ei olisi vielä täysin kitketty sekataloudessa, esimerkiksi kova kilpailu ja omistuksen keskittyminen voivat olla ongelmana edelleen, jos ne eivät tuota toivottua hyvinvointia. Siitä seuraava vaihe voisi painottaa enemmän yhteistyötä ja yhteiskäyttöä, löytyyhän ihmisellä valmiudet sekä kilpailuun että yhteistyöhön. Kumpaa näistä sitten yhteiskuntana painotamme, on arvovalinta. On myös olemassa niin sanottu kolmas tie, distributismi, jossa omistus on hajautettu, taloutta säädellään ja yksityistäkin pääomaa on. Uusi vaihtoehto kestämättömälle kapitalismille ei välttämättä ole mikään historiassa keksitty tiukka aate, vaan se voi olla sekoitus vanhoja ja uusia ideoita, esimerkiksi sekoitus distributismia, kiertotaloutta ja sosiaaliliberalismia, jolle keksimme mahdollisesti nimen aikanaan. Taiteella ja tieteellä voi olla tässäkin potentiaalia suunnannäyttäjinä, mitä keksimme tulevaisuudessa (Salonen 2025).

On toki mahdoton ennustaa tulevaa, mutta tietyt trendit ovat suhteellisen ilmeisesti toteutuvia, maailman takapakeista huolimatta. Esimerkiksi ihmisten keskittyminen aineettomiin päämääriin, inhimillisten tarpeiden toteuttaminen, uusiutuva energia, materiaalien uudelleenkäyttö ja ei-materialistiset arvot ovat todennäköisiä kehityssuuntia pitkällä aikavälillä. Muutos voi olla jo tapahtumassa hiljaisesti, jos pienet yhteiskunnan tekijät toteuttavat omalta osaltaan kestävyysmurrosta. Näkyvä muutos voi alkaa esimerkiksi siitä, jos ja kun tehostuva kapitalismi aiheuttaa suuremman kriisin tai tulee umpikujaan, jolloin havahdumme ja motivoidumme toden teolla muuttamaan systeemiämme ja päämääriämme. Tulevaisuus tuleekin tehdä ihmisen ja luonnon tarpeita mukailevaksi, ne ovat tärkeimmät itseisarvomme.

Kalle Tiirismaa

Kirjoittaja on opiskelija Itä-Suomen yliopistossa. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Kuva: Kalle Tiirismaa

Lähdeluettelo

Helne, T. (2021) Well-being for a better world: the contribution of a radically relational and nature-inclusive conception of well-being to the sustainability transformation. Sustainability: Science, Practice and Policy 17(1) 220–230. https:doi.org/10.1080/15487733.2021.1930716

Korjonen-Kuusipuro, K. & Jantunen, S. (2015) Tyyntä ja myrskyä. Tunteet osana tuulivoiman sosiaalista hyväksyttävyyttä. Alue ja Ympäristö 44(2) 15–29.

Salonen, A. (2025) Elinkeinoelämän rooli kriisiytyvässä ajassa. Yhteiskuntatieteiden professorin luento 28.1.2025 Itä-Suomen yliopistossa.

Salonen, A. & Joutsenvirta, M. (2018) Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen. Aikuiskasvatus 38(2) 84–101. https://doi.org/10.33336/aik.88331