Mihin historioitsijaa tarvitaan

Historian professori Jukka Korpela esittää blogikirjoituksessaan, että muinaisuutta tutkiessaan historioitsija pyrkii oikeastaan sanomaan jotakin nykyisestä yhteiskunnasta. Historioitsija ei ole hänen mukaansa kiinnostunut muinaisuudesta sinänsä, vaan muinaisten tapahtumien tutkiminen saattaa auttaa nykyisyyden ymmärtämisessä. Laaja-alaisen yleissivistyksensä vuoksi historioitsija voi työllistyä monenlaisiin työtehtäviin. Korpelan kirjoitus on julkaistu aiemmin (13.4.2023) Agricolan tietosanomissa.

Kun joku lähtee opiskelemaan historiaa, ajattelee ulkopuolinen ja ehkä opiskelija itsekin, että tämä on erityisen kiinnostunut kaikesta menneestä ja jopa haluaisi elää muinaisuudessa. Näkemys on, että tästä henkilöstä tulee vanhojen esineiden parissa toimiva kulttuurifriikki. Sukujuhlissa hän kertoilee hauskoja juttuja suvun historiasta ehkäpä jopa rooliasuun pukeutuneena. Ammattilaisena historioitsija kertoo esimerkiksi tiedotusvälineissä lakkojen yhteydessä vakavan analyysin kevennyksenä siitä, kuinka asiat olivat ennen. Kovista lakkoasioista puhuu taas työmarkkinajuristi. Vaikka olen muinaishistorian tutkija, olen aina vieroksunut tätä roolia ja kieltäytynyt esiintymästä tilaisuuksien kulttuuriohjelmana. Minua on aina kiinnostanut ennen muuta nykyinen yhteiskunta ja sen toiminnan rajat.

Harva tuleekin ajatelleeksi, että opiskeltaessa historiaa ammattimaisesti ei opiskella menneisyyttä ja vanhoja asioita. Syvin ydin kohdistuu näet nykyisyyden ymmärtämiseen. Sellainen menneisyys, jolla ei ole yhtymäkohtaa nykypäivään, ei ole kiinnostava eikä tieteellisesti relevantti. Historiatiede ei näet ole antikviteettien keräämistä. Historioitsija puuhastelee niiden kanssa vain, koska ne ovat hänen tutkimusmateriaaliaan!

Historiassa opetellaan lukemaan informaatiota eli ymmärtämään kaikki tieto, väitteet, normit, lait, uskomukset jne. ajan ja paikan kontekstissa. Siksi historioitsijalle ei ole ajatonta eikä paikatonta todellisuutta. Siksi esimerkiksi John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria on absurdi. Sehän pyrkii konstruoimaan absoluuttisen oikeudenmukaisuuden, mitä ei tietenkään voi olla olemassa. Rawls ei vain ymmärrä, että hänen ymmärryksensä ja rationaalisuutensa ei ole irrallaan hänen omasta ajastaan ja ympäristöstään eli historiastaan, josta syntyy hänen ajatuksensa ja käsityksensä eli luulonsa totuudesta.

Historian syvin olemus on jäänyt avautumatta joskus jopa ammattilaisille ja puoliammattilaisille, jotka pohtivat eri tasoilla historian opetuksen sisältöjä. Mietitään mitä pitäisi tietää talvisodan taisteluista tai Rooman keisareista. Niissä ei ole kuitenkaan mitään itseisarvoisen tiedettävää. Diktaattoreista ja despooteista luetaan siksi, että niiden kautta ja niitä esimerkkeinä käyttäen ymmärrettäisiin absoluuttisen vallan ongelmia.

Kun tuo informaatiolukutaito tarkoittaa banaalisti lähdekritiikkiä, se avaakin perspektiivin oikeastaan kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Siten historia antaakin erityistieteitä paremman yleissivistyksen, kyvyn etsiä monilta aloilta syvempää tietoa ja sitten ymmärtää ajassa liikkuvia viestejä oikein. Tämä avaa taas laajat näkymät työmarkkinoille.

Työmarkkinoita katsoessa huomaakin historioitsijoita työskentelevän laajalti tiedotusvälineissä, yleishallinnossa, ulkoasiainhallinnossa, järjestöelämässä ja tietysti kulttuurihallinnossa. Menestys ei johdu siitä, että tuntee menneisyyden vaan informaation ytimen ja luonteen ja osaa siten kohdata uudessa tilanteessa uuden informaation analyyttisesti.

Oikeastaan historioitsijoiden menestys laajalla alueella selittyy sillä, että historioitsija joutuu perehtymään lähes kaikkeen maailmassa. Opeteltaessa ymmärtämään tuota tietoa välittävän informaation luonnetta käsitellään ajan laboratoriossa menneisyyden prosesseja. Ne tietenkin ovat mitä vain, joten historioitsija joutuu tutustumaan lähes kaikkeen ja ennen muuta oppimaan tiedonhankintaa oudoistakin asioista. Tämä on välttämätöntä, koska kun käytännössä ”kaikki riippuu kaikesta”, joutuu omaa tutkimusaihetta käsiteltäessä ottamaan selkoa aivan vieraistakin asioista ainakin jossakin määrin.

Käytännön työelämässä on suuri määrä tehtäviä, joihin ei ole mitään täsmäkoulutusta. Ne ovat tehtäviä, joissa pitää osata perehtyä uusiin asioihin, hankkia tietoa itselle vierailta aloilta, vetää johtopäätöksiä ja tehdä selvityksiä. Esimerkiksi kulttuurihallinnon töissä on enemmän haittaa, jos on kulttuurin jonkin erityissektorin syvällinen tuntija ja harrastaja. Silloin perspektiivi kapeutuu ja sotkeutuu alan sisäisiin kiistoihin. Laaja-alaisuus antaa perspektiiviä. Syvällinen erikoisasiantuntijuus näyttää toisaalta myös sulkevan ovia ja näkökulmia ja kaventavan maailmankuvaa.

Ulkopolitiikan ja -hallinnon moninaisissa kysymyksissä syvällisestä kansainvälisen oikeuden osaamisesta on hyötyä vain, jos tehtävä on konkreettisesti kansainvälisen oikeuden asiantuntijan tehtävä. Muuten laaja-alaisuus ja kyky lähestyä aivan käytännöllisiä kysymyksiä on paljon parempi perusta. Toimittajakaan on harvoin tehtävissä, joissa hän voi omistautua vain yhden erikoisalan kysymyksiin.

Toisaalta puhdas informatiikan tai tiedotusopin tutkinto on historian tutkintoa heikompi: sehän keskittyy vain ”raameihin” ja tekniikkaan. Historialla on aina lusikkansa substanssisopassa. Näinpä historioitsijoita tarvitaan kaikkialla, koska heillä on kyky analysoida nykypäivää ja sen sisältöjä laaja-alaisesti.

Jukka Korpela

Historian professori Jukka Korpela työskentelee Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitoksella. Tämä blogikirjoitus on julkaistu aiemmin (13.4.2023) Agricolan tietosanomissa. Korpelan teos Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia (Gaudeamus 2023) oli Vuoden 2023 Historiateos -ehdokkaana ja Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden 2023 ehdokkaana.