Siihen aikaan kun yliopisto peilin osti

Yliopisto suhtautuu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen. Kohdatessaan sitä lähestyvän uteliaan tutkijan yliopisto pyristelee professorien ja muun yliopistoväen johdolla vastaan, elämöi ja nostaa kämmenensä lyödäkseen tarpeettomana pitämänsä tutkimuksen – ja siinä sivussa myös tutkijan – syvälle maanrakoon. Kutakuinkin tätä mieltä oli Joensuun yliopiston kasvatussosiologian professori Ari Antikainen yliopiston tiedotuslehti Sanansaattajalle vuonna 1986 antamassaan haastattelussa. Tietynlaista yksinäisyyttä kokeneen Antikaisen havainto ajoittui hetkeen, jolloin suomalaisen korkeakoulututkimuksen ”uusi aalto” oli vasta hitaasti muodostumassa ”syvissä vesissä” voidakseen iskeytyä täydellä voimalla rantaan 1990-luvulla. Viimeistään tästä lähtien korkeakoulututkimus otti oman vakaan paikkansa tutkimuskentältä. Samalla se alkoi muuttua sisällöltään, teorioiltaan ja menetelmiltään entistä moniulotteisemmaksi.

Suomalaisessa yliopistohistoriassa on viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana elänyt vahvana instituutionäkökulman yhteiskuntahistorialliseen otteeseen yhdistävä suuntaus, jossa yliopistoinstituution sisäinen kehitys sidotaan vahvasti laajempaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Näkökulma tulee esiin erityisesti 1960–70-luvuilla perustettujen yliopistojen juhlakirjoissa, joita 30–50-vuotta täyttäneet opinahjot julkaisivat vuoron perään viime vuosikymmenellä ja tämän vuosikymmenen alkupuoliskolla – näistä viimeisimpänä Martti Häikiön kirjoittama Tampereen teknillisen yliopiston vaiheita vuosina 1965–2015 käsittelevä teos. Hieman paradoksaalisesti monet näistä teoksista toimivat – alkuperäisestä ajatuksesta poiketen – eräänlaisina muistokirjoituksina kyseisille yliopistoille, jotka kohta juhlakirjan julkaisun jälkeen katosivat kartalta.

Edellä mainittu Häikiön teos ilmestyi samoihin aikoihin, jolloin Tampereen kolme korkeakoulua päättivät ryhtyä selvittämään yhteenliittymisen edellytyksiä. Kaija Vuorion kirjoittama Kuopion yliopiston 40-vuotishistoria Lentoon ilmestyi keväällä 2006, ja jo saman vuoden syksyllä yliopisto oli täyttä päätä selvittämässä yliopistoliittouman perustamista Joensuun yliopiston kanssa. Kuten tunnettua, alun perin löyhäksi liittoumaksi tarkoitettu hallinnollinen viritelmä syveni siihen malliin, että Joensuun yliopiston 40-vuotishistorian, Uudisraivaaja, kirjoittanut Arto Nevala joutui marraskuussa 2009 pidetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa toteamaan, että: ”Lähdin kirjoittamaan kirjaa Joensuun yliopiston neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä. Kun päätin työn, teos onkin neljästä viimeisestä vuosikymmenestä.”

Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa suositun, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin alun perin lanseeraaman Luovan tuhon -teorian mukaisesti yliopistofuusiot voidaan nähdä seurauksena kehityksestä, missä vanhat rakenteet hävisivät uusien ja tuottavampien rakenteiden tieltä. Oli miten oli, ainakin omalla kohdalla Joensuun ja Kuopion yliopistojen tuho ja uuden Itä-Suomen yliopiston (UEF) luominen tarkoittivat mahdollisuutta päästä kirjoittamaan yliopiston perustamisvaiheen historiaa. Minut rekrytoitiin hankkeeseen viime vuoden lopulla, jolloin yliopiston johtoportaassa heräsi halu saattaa kirjojen ja kansien väliin perustamisvaiheen monipolviset kiemurat. Teoksen julkaisuajankohdaksi määriteltiin vuoden 2020 alkupuolisko, jolloin tulee täyteen kymmenen vuotta Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittamisesta.

Varsinaisen aineistonkeruun aloitin heti tämän vuoden alusta keräämällä asiakirja-aineistoa, lehtileikkeitä ja muita julkaisuja sekä tekemällä henkilöhaastatteluita. Nyt syksyyn mennessä kirjallinen aineisto on käytännössä kerätty ja haastateltavat pääosin haastateltu (lisää muistoja otetaan kuitenkin edelleen vastaan). Yhteensä haastatteluja on kertynyt liki 80 ja heidän joukossaan on niin yliopistossa työskenteleviä tai siellä työskennelleitä kuin yliopiston syntyyn vaikuttaneita tai sitä tiiviisti seuranneita poliitikkoja, virkamiehiä ja yksityisen sektorin edustajia. Jo nyt, aineiston analyysin ollessa vasta alkuvaiheessa, uskallan väittää, että näkemykset Itä-Suomen yliopiston perustamisesta ja sen toiminnan alkuvaiheesta ovat hyvin moninaiset ja vahvasti kontekstisidonnaiset.

Akateeminen rehtori Harri Siiskonen ei varmastikaan syyllistynyt pelkkään ajalle ominaiseen imagokampanjointiin ja positiivisten mielikuvien kiillottamiseen puhuessaan keväällä pidetyssä Itä-Suomen yliopiston vuosijuhlassa UEF:sta ja ”uefilaisuudesta” menestystarinana. Menestystarina-hypoteesia tukevien johtolankojen ohella olen kuitenkin törmännyt myös lukuisiin toisiaan tukeviin silminnäkijäkuvauksiin sekä aikalaiskirjauksiin, jotka kertovat tarinaa hämmennyksestä, pettymyksestä ja ulossulkemisesta. Se, koettiinko yliopiston perustaminen ja uuden yliopiston alkutaival menestystarinana vai kauhukertomuksena, näyttää riippuvan paljolti niin yksilön ja ryhmittymän sosiaalisesta asemasta organisaatiossa, hänen/heidän edustamasta tieteenalasta, ryhmädynamiikasta, henkilökemioista kuin yksilön henkilöhistoriasta ja persoonasta. Kertomus Itä-Suomen yliopiston perustamisesta onkin hyvin mosaiikki- tai kaleidoskooppimainen. Tämä ei varmastikaan tule yllätyksenä niille, jotka ovat perillä monitieteisen yliopiston ideasta lukuisine eri ”heimoineen” ja (ala)kulttuureineen.

Kirjoittaessani Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiaa keskeisimpänä tavoitteena on tehdä näkyväksi se kuohunta ja ne moninaiset neuvottelut ja kädenväännöt, jotka tapahtuivat näennäisen tyynen pinnan alla, eivätkä siten välttämättä kantautuneet kaikkien – etenkään yliopiston ulkopuolisten tahojen – tietoisuuteen. Kirjan tarkoituksena ei ole vaieta edes niistä perustamisprosessin kivuliaimmista ja traumaattisimmista vaiheista, jotka näyttävät liittyvän yliopistofuusioihin yleisemminkin. Tavoitteenani on kuitenkin käsitellä näitä teemoja ymmärtävällä otteella ja tavalla, joka ei irrota yksittäisiä ihmisiä asiayhteydestään, heitä osoitellen ja jälkikäteen tuomiten.

Tästä huolimatta tiedostan sen, että vaikka kirjani on objektiivisuuteen pyrkivä, niin kyseessä on silti väistämättä subjektiivinen tulkinta, joka vaikuttaa lukijoiden näkemykseen – ja heidän antamaansa tuomioon – Itä-Suomen yliopistosta. Historiakirjan ottaman tuomarin ja ”totuudentorven” roolin saa kuitenkin haastaa: se on jokaisen kriittisen lukijan velvollisuus. Jos yliopisto ei enää suhtaudu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen, ei yliopistoa tutkivankaan pidä kammoksua häntä kohtaan esitettyä kritiikkiä.

Mikko Kohvakka

mikkko@uef.fi