Pimeästä luolasta vertaisarviointiin – miten väitöskirjatutkijaksi tullaan?
Koulutuspolkuihin liittyy monia yksilöllisiä, sosiaalisia ja rakenteellisia tekijöitä. Toisille akateeminen ura näyttäytyy selkeänä tavoitteena jo nuoruudessa, toisilla kiinnostus tutkimukseen herää vasta myöhemmin. Tiedän useita, jotka ovat päätyneet jatko-opintoihin graduohjaajansa kannustamana tai tutkimushankkeissa työskentelyn kautta. Itselleni sanat väitöskirja tai tohtori eivät vielä muutama vuosi sitten merkinneet henkilökohtaisella tasolla paljoakaan. Akateeminen ura ei ollut käynyt mielessäkään. Erilaisten suunniteltujen ja suunnittelemattomien tapahtumien seurauksena päädyin kuitenkin jo pitkään työelämässä olleena Jyväskylän yliopiston aikuiskasvatustieteen maisteriohjelmaan. Tuolloin kiinnostuin tutkimuksen tekemisestä.
Mitä täältä löytyy?
Väitöskirjamatka voi saada alkunsa tutkimushankkeesta tai määrätietoisesta etenemisestä. Omalla kohdallani uteliaisuus on yksi elämäni kompasseista, ja sitä seuraamalla päädyin myös väitöskirjatutkimuksen pariin. Eteeni tuli asia, josta halusin tietoa ja kysymyksiin vastauksia.
Samaistun voimakkaasti erään tutkimukseeni osallistuneen kuvaukseen:
“Mä lähden silleen niinku tökkimään sitä pimeää luolaa, että mitäs täältä löytyy. Ja sitten joko onnistuu tai karhu syö.”
Halusin tietää mahdollisimman paljon naisten ADHD:stä ja erityisesti siitä, miten se näyttäytyy oppimisen kontekstissa. Olemassa oleva tutkimustieto ei kuitenkaan pystynyt täyttämään tiedonhaluani ja niin syntyi tutkimusideani: Korkeasti koulutettujen ADHD-diagnosoitujen naisten kokemuksia oppimisesta työssä.
En tullut karhun syömäksi
Tehtyäni päätöksen jatko-opintoihin hakemisesta, käynnistyi samaan aikaan opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama tohtorikoulutuspilotti. Halusin hakea, mutta tutkimusideani ei sopinut pilotin painopisteisiin, joten muokkasin ideaani vastaamaan haun teemoja.
Muistan edelleen, kun keskustelin tutkimusideastani ja tilanteestani aikuiskasvatustieteen lehtorin Anita Malisen kanssa. Keskustelun päätteeksi hän halasi minua ja sanoi: “Sinun ei pitäisi joutua luopumaan alkuperäisestä ideastasi, johon koet paloa. Se on sinun omasi.” Sanat jäivät mieleeni ja pian tämän jälkeen otin yhteyttä nykyiseen ohjaajaani, Soila Lemmettyyn Itä-Suomen yliopistosta. Hän piti tutkimusideaani kiinnostavana ja oli valmis ryhtymään ohjaajakseni.
En saanut paikkaa pilotissa. Mutta sain upean ohjaajan ja tutkimus- ja työyhteisön ja mikä tärkeintä, sain pitää oman ideani.
Uudella maaperällä
Joulukuussa 2024 sain myönteisen päätöksen tohtoriohjelmaan valinnasta. Muistan, kun osallistuin ensimmäisen kerran tutkimusryhmämme tapaamiseen. Tunsin olevani täysin vieraalla maaperällä. Muut keskustelivat tutkimuksestaan sujuvasti englanniksi ja käyttivät akateemisia termejä, joita en ollut koskaan kuulutkaan. Tunsin oloni kuitenkin hyvin tervetulleeksi ja tutkimusyhteisöön liittyminen olikin valtava rikkaus! Hiljalleen aloin nähdä itseni tutkijana.
Syväsukellus aineistoon
Kevään 2025 aikana valmistelin aineistonkeruuta, kirjoitin apurahahakemusia ja perehdyin tutkimuksen käytännön toteuttamiseen. Yllätyksekseni sain kaksi myönteistä apurahapäätöstä ja kesän kynnyksellä aloin työskentelemään täysipäiväisesti väitöskirjatutkijana.
Kesä kului pääosin aineistonkeruun parissa. Toteutin 36 haastattelua, joiden aikana sain kuulla osallistujien kokemuksia, ajatuksia ja tarinoita. Haastattelujen tekeminen vaati huomattavasti enemmän aikaa ja henkisiä voimavaroja kuin olin osannut ennakoida, mutta aineistosta tuli hyvä ja kattava. Syksyllä edessäni olikin lähes 50 tuntia litteroitavaa. Tein litteroinnin manuaalisesti ja työ tuntui välillä loputtomalta, mutta samalla aineisto tuli hyvin tutuksi ja se teki analyysivaiheesta jouhevampaa.
Uuden vuoden koittaessa aloitin aineiston analyysin käyttäen teema-analyysiä. Hyödynsin prosessissa Atlas.ti -ohjelmistoa koodien, ryhmien ja teemojen muodostuksen “alustana”, mutta tein kunkin vaiheen manuaalisesti.
Kun uteliaisuudesta tuli tutkimusta
Helmikuussa matkustin tutkimusvierailulle Sydneyn teknilliseen yliopistoon. Esittelin siellä tutkimukseni teoreettisia lähtökohtia, menetelmiä ja ensimmäisiä havaintoja aineistosta.
Esitelmä jännitti valtavasti, mutta kokemus oli yksi siihen astisen tutkijapolkuni merkittävimmistä. Sain palautetta, uusia näkökulmia ja vahvistusta sille, että tutkimus herättäisi kiinnostusta myös Suomen ulkopuolella. Kevään ja alkukesän aikana luin paljon ja kirjoitin ensimmäisen osatutkimuksen artikkelikäsikirjoitusta. Kirjoittaminen oli ajoittain innostavaa ja eteni vauhdilla, ajoittain turhauttavaa ja hidasta, mutta käsikirjoitus eteni vähitellen.
Alkusyksyllä, suunnitellun aikataulun mukaisesti, lähetin artikkelin tieteellisen lehteen. Tällä hetkellä sen tila on “Awaiting Reviewer Scores”, joten ilmassa on jännitystä!
Kun mietin aikaa ensimmäisistä uteliaista ajatuksista tähän hetkeen, huomaan sen olleen paljon muutakin kuin tutkimuksen tekemistä. Väliin on mahtunut laaja skaala tunteita, sattumia, kohtaamisia, onnistumisia ja ennen kaikkea valtavasti oppimista. Ensimmäinen vertaisarviointi tai (toivottavasti) artikkelin hyväksyntä on välietappi matkalla kohti määränpäätä. Tämä tuntuu kuitenkin sellaiselta hetkeltä, jossa pysähdyn kunnolla katsomaan taaksepäin ja saan todeta: kannatti seurata kompassia.
Odottavin mielin,
Mia Ahonen, väitöskirjatutkija