Mitä päätän tietää? Muistiinpanoja Possibility Studies -konferenssista

6. kansainvälinen Possibility Studies -konferenssi järjestettiin tämän vuoden heinäkuussa Sussexin yliopistossa Brightonissa, Englannissa. Jaan kokemuksia konferenssiin osallistumisesta ja itse konferenssista kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on henkilökohtainen. Tutkijalla on tietenkin useita syitä osallistua konferenssiin: tutkimuksen esittely, näkyvyyden lisääminen, verkostoituminen, vierailu paikassa, johon ei muuten ehkä päätyisi, ja niin edelleen. Tärkein syy, miksi palaan juuri tähän konferenssiin kerta toisensa jälkeen, on kuitenkin se, että siellä kohtaamani ihmiset muistuttavat minua siitä, millainen tutkija haluan olla.

Kerry Chappellin keynote-esityksen abstraktin lukeminen kirkasti tämän ajatuksen. Esitys käsitteli marginalisoitujen olemisen ja tietämisen tapojen, kuten mielikuvituksen ja uteliaisuuden, voimaa tutkimuksessa. Se muistutti minua tutkimusprosessin lempivaiheestani: ongelman tutkimisesta ennen kuin se muuttuu tutkimussuunnitelmaksi, aikana jolloin annan luovan ajattelun ja intuition kulkea vapaasti seuraavan suuren idean etsimisessä.

Ihmisyyden asettaminen työn keskiöön ei kuitenkaan koske vain tutkimusta. Olipa keskiössä luova ajattelu, myötätunto tai empatia, tällainen valinta avaa tilaa kasvulle, yksin tai yhdessä muiden kanssa, kohti parhaita tunnetiloja ja ajatuksia, joihin pystymme.

Tämä johtaa toiseen syyhyn, jonka vuoksi haluan jakaa konferenssikokemukseni. Uskon, että tutkijat ovat parhaimmillaan kasvun tilassa silloin, kun he käyvät vuoropuhelua yleisön kanssa, niiden ihmisten kanssa, jotka voivat hyötyä heidän tutkimustuloksistaan. Possibility Studies -konferenssissa keskustelu kulkee molempiin suuntiin: on se, mitä itse saan muiden työstä, ja se, mitä tapahtuu, kun esittelen oman työni yleisölle, joka ei jaa samaa käsitteistö. Molemmat näkökulmat ovat kuvaamisen arvoisia.

Mihin osallistua, mitä haluan kuulla?

Kolmen päivän aikana konferenssissa järjestettiin useita rinnakkaisia sessioita, jotka toivat esiin sellaisia inhimillisen kokemuksen puolia, joihin emme muuten ehkä kiinnittäisi huomiota. Esimerkiksi:

• Kuinka suunnitella luovia käytäntöjä tukemaan kandiopiskelijoiden sosioemotionaalista oppimista?
• Kuinka valta kiertää arkisissa vuorovaikutustilanteissa muokaten sitä, kuka osallistuu, mukautuu tai vetäytyy organisaation toiminnasta?
• Kuinka luovuus auttaa ylläpitämään meille kaikkein merkityksellisimpiä ihmissuhteita?

Näettekö dilemmani? Sessioiden välillä valitseminen oli kuin lukisi houkuttelevaa ruokalistaa mutta saisi tilata vain yhden annoksen. Millä perusteella siis valinta pitäisi tehdä?

Päädyin läheisyysperiaatteeseen: osallistu siihen sessioon, joka on lähimpänä omaa tutkimustasi. Tämä johdatti minut sessioon Ethics, Power and Possibility, jossa kolme ajatusta nousi erityisesti esiin. Jokaisessa niistä on jotakin, jota voimme kaikki kokeilla omassa arjessamme.

Mitä pidät todellisuutenasi? Ja kuka sitä hallitsee?

Pier Paolo Bellinin esityksessä “Playing God”: possibilities, power, and ethics in virtual worlds lähtökohtana oli ajatus siitä, ettei kehomme enää ole ensisijainen rajapinta maailmaan. Digitaaliset teknologiat tuovat mukanaan valtavan määrän kuvia ja tarinoita, jotka kuljettavat meidät fyysisestä todellisuudesta virtuaaliseen. Immersiivinen virtuaalitodellisuus muokkaa huomaamattomasti sitä, miten havaitsemme maailmaa ja mihin luotamme. Koska sen toimintamekanismit jäävät käyttäjältä piiloon, sitä voidaan käyttää uskomusten ja suostumuksen rakentamiseen. Siksi maailmojen rakentamisen etiikka ei ole vain teoreettinen kysymys vaan kiireellinen käytännön haaste.

Ajattele yhtä keskeistä uskomustasi, esimerkiksi siitä, millainen on hyvä johtaja. Missä ja miten tämä uskomus on syntynyt?

Oletko sellainen ihminen, joka lahjoittaa rahaa? Miten päätät, mitkä kohteet ansaitsevat tukea?

Carina Wongin esitys Designing for possibility: Reclaiming imagination in philanthropy tarkasteli sitä, miten suuret hyväntekeväisyys- ja säätiöorganisaatiot jakavat resurssejaan. Niillä olisi kaikki mahdollisuudet ajatella suuria, mutta konsulttimaailmasta lainatut mittarit kaventavat sitä, mitä kukakin uskaltaa ehdottaa. Tutkimus tarkasteli, miten tämä kaventuminen tapahtuu ja millaiset taidot ja olosuhteet voisivat laajentaa tulevaisuuksien kirjoa sen suhteen, mitä ylipäätään osataan kuvitella.

Jos siis lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen, miksi jättäisit agendan jonkun muun määriteltäväksi? Minkä idean sinä rahoittaisit? Mitä pitäisit todisteena siitä, että se toimii?

Oletko huomannut luovuuden ilmentymiä omalla asuinalueellasi tai työpaikallasi?

Esityksessä Reframing Creative Space in Urban Transformation tutkijat tarkastelivat sitä, miten luovat tilat voivat edistää kestävää kaupunkimuutosta. Tutkimus perustui yhteistyöhön 15 hollantilaisen kunnan asiantuntijoiden kanssa. Työpajojen lähtökohtana oli yleinen politiikkalinjaus, jonka mukaan luovat tilat tarkoittavat edullisia työhuoneita ja työtiloja taiteilijoille sekä luovan alan yrityksille.

Tutkijoiden mukaan tämä näkökulma ohittaa sen, mitä luovuus kaupungissa todellisuudessa tekee. Luova toiminta muokkaa myös naapurustojen elämää, ekologisia käytäntöjä ja kiertotalousaloitteita. Jos luovia tiloja tarkastellaan vain työtilojen tarjonnan näkökulmasta, jää moni merkittävä vaikutus tunnistamatta ja tukematta.

Seuraavan kerran kävelyllä ollessasi katso ympärillesi ja etsi luovuutta, jolla ei ole omaa studiota: taiteellisesti maalattu penkki, puistossa tanssivat ihmiset tai kadunkulma, joka on suunniteltu tavalla, jota et ole nähnyt muualla. Kuinka suuri osa siitä, mikä tekee asuinalueestasi elävän tuntuisen, näkyisi kunnan budjettirivillä? Kuka huomaisi, jos se katoaisi?

Kysymyksen kääntäminen sisäänpäin

Seuraavaksi esittelin yhdessä Soila Lemmetyn ja Vlad Glăveanun kanssa kirjoittamamme tutkimuspaperin Hierarchies of meanings between creative self-image and leader identities.

Tutkimuksemme käänsi kysymyksen sisäänpäin, pois kaupunkitiloista ja hyväntekeväisyysbudjeteista kohti päätöksiä tekevää ihmistä.

Keskityimme digitaalisen transformaation johtajiin, joiden keskeisenä vastuuna on varmistaa, että organisaation digitaaliset uudistukset toteutuvat onnistuneesti. He vastaavat tuloksista ja pitävät tiimit yhdessä. Tällaisessa asemassa olevat ihmiset rakentavat johtajaidentiteetin. Samalla monet heistä pitävät itseään luovina ihmisinä: henkilöinä, jotka tuottavat uusia ideoita, hahmottavat ongelmia uudelleen ja uskaltavat kokeilla jotakin ennenkokematonta.

Nämä kaksi identiteettiä, johtajan ja luovan ihmisen identiteetti, eivät kuitenkaan ole yhtä painavia. Toinen niistä asettuu usein korkeammalle ihmisen sisäisessä tärkeysjärjestyksessä. Tätä kutsumme merkityshierarkiaksi.

Hierarkiat muuttuvat tilanteiden mukaan, ja niitä liikuttavat ne asiat, joita ihminen arvostaa eniten työssään sekä ne palkinnot, joita hän kokemuksistaan saa.

Useimmat meistä, sinä mukaan lukien, kantavat mukanaan useampaa kuin yhtä identiteettiä.

Mikä ammatillisista identiteeteistäsi on tällä hetkellä ylimpänä? Mitä seurauksia oli sillä kerralla, kun annoit sille etusijan?

Lähdin Brightonista pohtien tutkimusviestintää ja sitä, kuinka vaikeaa on saada viesti todella perille, nähdä sen syttyvän kuulijan silmissä:

”Ahaa, tätä tämä tutkimus tekee, ja näin sitä voisi hyödyntää käytännössä.”

Tutkimuksen ydinsisällön tiivistäminen esitykseksi ihmisille, jotka ajattelevat eri tavoin ja toimivat erilaisissa maailmoissa, on vaativaa työtä. Se on myös yksi syy siihen, miksi Possibility Studies -konferenssiin kannattaa osallistua. Yleisö tulee hyvin erilaisista taustoista, joten lähes jokainen kommentti tutkimuksestani laajentaa käsitystäni siitä, mitä tutkimukseni voisi merkitä ja mihin sitä voisi käyttää.

Se, mitä päätämme olla tietämättä

Tämä tuo minut takaisin ruokalistaan. Pieni dilemmani siitä, mihin sessioon osallistuisin, osoittautui eräänlaiseksi versioksi siitä, mitä Selene Arfini käsitteli humoristisessa keynote-esityksessään R(el)ational ignorance: How Not-Knowing Knots Knowledge and People Together.

Kuinka suuri osa mistä tahansa suhteesta perustuu siihen, mitä emme tiedä itsestämme tai toisistamme?

Tietämättömyys ei sijaitse yhden ihmisen päässä. Se jakautuu ihmisten, työkalujen ja ympäristöjen kesken. Et tiedä, miten lääkärisi päätyi diagnoosiisi, miten pankkisi ohjelmistot toimivat tai mitä kollegasi teki koko iltapäivän ajan. Eikä sinun tarvitsekaan tietää, sillä näihin suhteisiin sisältyy hiljainen asiantuntemuksen työnjako. Se, mitä et tiedä ja miksi et tiedä sitä, paljastaa, keihin luotat, mitä olet ulkoistanut muiden vastuulle sekä mitä tehtäväsi edellyttää ja mitä ei.

Tietämättömyys ei siis ole sellainen haitta, jolta se ensi kuulemalta vaikuttaa. Voit valita, kenen asiantuntemukseen luotat niissä asioissa, jotka sinun tarvitsee tietää, ja hyväksyä loput: joitakin asioita sinun ei tarvitse tietää, ja toisia et voisi koskaan tietää, koska kukaan ei voi tietää kaikkea.

Tässä valossa tietämättömyys on järkevän toiminnan edellytys pikemminkin kuin epäonnistuminen. Se muokkaa sitä, mitä voimme oppia toisiltamme, milloin voimme nojata muiden kokemukseen ja miksi joskus päätämme olla tietämättä.

Koska jokainen meistä hallitsee vain pienen osan siitä, mitä olisi mahdollista tietää, liikkuminen mahdollisen tiedon kentällä on väistämättä suhteisiin, etiikkaan ja luovuuteen kietoutuva hanke.

Niinpä uuden päivän alkaessa kysy itseltäsi:

”Mitä päätän tietää?”
”Miksi?”
”Miten?”

Oana Velcu-Laitinen, JATKOT-tutkimusryhmä