Kurkistus kielentutkimuksen kentälle Itä-Suomessa

Vuosi sitten vietin paljon aikaa historiallisen Karjalan kielen sanakirjan sanalippujen parissa. Selatessani käsin kirjoitettuja sanalippuja mieleeni hiipi mietteitä siitä, millaista aineiston kerääminen näillä seuduilla on mahtanut olla sata vuotta sitten.

Viime syksynä pääsin jatkamaan kielentutkijoiden pitkää perinnettä ja kokeilemaan aineistonkeruuta, kun aloitin tutkimusavustajana suomen kielen ja sosiologian yhteisessä Kiveli-tutkimushankkeessa, jota rahoittavat Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rahastot. Hankkeessa kartoitetaan kielellistä variaatiota sekä yhteiskuntaluokan ja eriarvoisuuden kokemuksia Itä-Suomessa. Aineistoa kerätään Pohjois-Karjalasta ja Pohjois-Savosta neljältä eri paikkakunnalta tutkimushaastattelujen muodossa. Haastateltavat ovat eri-ikäisiä ja -taustaisia. Aineisto tarjoaa mahdollisuuden tutkia esimerkiksi murteita, kielen ja yhteiskuntaluokan suhdetta sekä itäsuomalaisten käsityksiä kielestä ja yhteiskunnasta. Kiinnostavan ulottuvuuden tutkimukseen tuo se, että mukaan on saatu haastateltavia, joiden puhetta on tallennettu jo aiemmilla vuosikymmenillä murteenseuruuhankkeen yhteydessä.

Kenttäretket avartavat

Yliopisto-opinnot tapaavat olla melko teoriapainotteisia, ja kandidaatintutkielmanikin aineisto oli valmiiksi kerätty. Tämä syksy oli siis hurja hyppäys tutkimustyön käytännöllisempään puoleen. Kiveli-hankkeen yhteydessä järjestetty kenttätyökurssi tarjosi onneksi hyvät eväät kenttätyöhön, ja lähdin tekemään tutkimushaastatteluja innolla.

Nykyään kielentutkijan ei Itä-Suomessa onneksi tarvitse etsiytyä hevoskyydillä viikkokausiksi syrjäisiin sijainteihin jahtaamaan haastateltavia tai kirjoitella sanalippuja käsin kesken haastattelun. Tutkimushaastattelut sovitaan etukäteen viesteillä tai puhelimitse, ja äänentallennin helpottaa haastattelutilannetta huomattavasti. Mikäli joukkoliikenne ei kulje, vuokra-autolla pääsee perille hiukan kaukaisimpiinkin haastattelupaikkoihin.

Ensimmäisen kenttäretkemme teimme Outokumpuun yhdessä hankkeen tutkijan Hanna Lappalaisen ja sekä toisen kenttätyökurssin opiskelijan kanssa. Samaan aikaan omaa aineistoaan keräämään tuli myös Arkisuomet-hankkeen tutkija Kaarina Hippi. Outokummun lukiossa meidät vastaanotti äidinkielenopettaja Jaana Pajarinen, joka on aikoinaan itse tutkinut Liperin murretta. Pääsimme tutustumaan kaivosmuseon pihapiirissä toimivaan sympaattiseen opinahjoon ja haastattelemaan lukiolaisia. Iltapäivällä esittelimme Outokummun kaupungintalolla lukiolaisille ja muille kiinnostuneille paikallisille tutkimusta ja Itä-Suomen yliopiston suomen kielen oppiainetta.

Joulukuussa suuntasimme vielä peräkkäisinä päivinä kenttäretkille Liperiin sekä Lapinlahdelle. Liperissä tutkija Lotta Aarikka haastatteli ammattikoululaisia, kun minä ja Hanna suuntasimme maaseudulla asuvien informanttien luo lumisia ja liukkaita teitä pitkin. Lapinlahdelle mukaamme liittyi vielä hankkeen toinen tutkimusavustaja Lauri Aalto. Pitkän matkan jälkeen pääsimme jokainen haastattelemaan jo vuosina 1991 ja 2000 murteenseuruuhankkeessa mukana olleita informantteja. Tutustuimme myös paikalliseen kohtaamispaikkaan, Matin ja Liisan asemaan, kun lounastimme tutkimuksesta kiinnostuneen paikallislehden toimittajan kanssa.

Aineistonkeruu on paljastanut uudenlaisen puolen tutkijan työstä. Matkat eivät ole sujuneet kommelluksitta, ja yllättäviin tilanteisiin on saanut sopeutua monta kertaa. Mieleen ovat jääneet muun muassa viime hetkillä peruuntuneet haastattelut sekä auton suistuminen tieltä liukkaalla talvikelillä.

Kenttäretkillä parasta on se, kun saa tutustua tutkittaviin heidän omassa elinpiirissään. Itäsuomalaiset paikkakunnat ovat itselleni tuttuja ja rakkaita, mutta myös omia kotikontujaan katselee kielentutkijan roolissa eri vinkkelistä. Korva harjaantuu kuuntelemaan murteita, ja silmät avautuvat eritaustaisten ja erisukupolvisten informanttien maailmankuville. Matkojen aikana on hyvä salakuunnella paikallisia murteita huoltoasemilla, tarkkailla kielimaisemia ja keskustella tutkimusryhmän kanssa omista havainnoistaan.

Tutkimusaihe herättää tunteita

On ollut antoisaa kuulla itäsuomalaisten erilaisia elämäntarinoita sekä näkemyksiä ja kokemuksia kielenkäytöstä ja eriarvoisuudesta. Vaikka haastattelurungon alkaa parinkymmenen toiston jälkeen muistaa ulkoa, jokainen kohtaaminen on erilainen ja haastatteleminen on vaativaa työtä. Elämäntarinan kertaaminen haastattelussa ja kysymykset eriarvoisuudesta voivat herättää negatiivisiakin tunteita. On kuitenkin ollut hienoa huomata, että ihmiset haluavat tulla kuulluksi ja ovat valmiita antamaan aikaansa tutkimukseen. Ilman heitä tutkimusta ei syntyisi.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla mukana tuottamassa uutta ajankohtaista ja paikallista tutkimusaineistoa tärkeästä aiheesta. Yhteiskuntaluokka ja kieli ovat osoittautuneet myös suurta yleisöä kiinnostaviksi teemoiksi ehkäpä juuri tunteita herättävän luonteensa vuoksi. Toimittajat tekevät tutkimusprosessissa oman osansa viestiessään tutkimuksesta yleistajuisesti, ja lehtijuttujen kautta on löytynyt myös uusia haastateltavia. Kenttäretketkin voivat parhaimmillaan olla kaksisuuntaisia kokemuksia, joiden aikana paitsi oppii itse uutta voi myös tehdä tutkimusta tutuksi laajemmalle yleisölle.

Kiveli-hankkeen aineistonkeruu jatkuu kevään aikana Pohjois-Savossa. Itse vetäydyn litteroinnin ja pro gradun pariin ja vaalin lämpimästi syksyn kenttäretkien muistoja.

Teksti: Sinja Ylisiurua

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston suomen kielen opiskelija ja Kiveli-hankkeen tutkimusavustaja