Meä, mää vai mie? Kenttäretkellä Savitaipaleella
Millaista Savitaipaleen puhekieli oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa? Millaista se on nyt 2020-luvulla? Onko kieli ehtinyt muuttua tällä välin, ja onko yksilön kielenkäytössä tapahtunut muutoksia? Näihin kysymyksiin haettiin vastauksia Savitaipaleelle suuntautuneella aineistonkeruuretkellä tänä keväänä.
Kotimaisten kielten keskus eli Kotus käynnisti 1980-luvun lopulla murteenseuruuhankkeen ”Suomen murteiden seuruu -tutkimus”. Hankkeen tavoitteena oli seurata paikallismurteiden kehitystä haastattelemalla samoja ihmisiä kymmenen vuoden välein kymmenellä maaseutupaikkakunnalla. Paikkakunniksi valikoituivat Alastaro, Alatornio, Artjärvi, Eurajoki, Kauhava, Lapinlahti, Liperi, Pälkäne ja Savitaipale. Ensimmäinen haastattelukierros toteutettiin vuosina 1989–1995, ja haastateltavina oli naisia ja miehiä kolmesta ikäryhmästä eli lapsia, keski-ikäisiä ja eläkkeellä olevia. Toinen haastattelukierros järjestettiin vuosina 1999–2007. Murteenseuruuhanke keskeytyi tämän jälkeen resurssipulan vuoksi, ja kolmannet haastattelut oli tähän vuoteen mennessä toteutettu ainoastaan Alatorniolla ja Sotkamossa (ks. Arantola ym. 2018).
Kenttäretki kiinnosti myös paikallista mediaa. Opiskelija Elisa Paljakka Ylen toimittajan Sirkka Haverisen haastateltavana
Savitaipaleen retki ja sen valmistelut
Tänä keväänä oli mahdollista jatkaa murteenseuruuhanketta Sanakirjasäätiön tuella. Suomen kielen opiskelijoiden kenttäretki suuntautui Etelä-Karjalaan Savitaipaleelle, jossa edelliset aineistonkeruut tehtiin vuosina 1994 ja 2005. Retken johtajana toimi professori Hanna Lappalainen Itä-Suomen yliopistosta. Hän toimi myös opettajana Kenttätyökurssilla, jonka sisältöön kyseinen retki kuului. Retkelle osallistui opiskelijoita Helsingin, Itä-Suomen ja Tampereen yliopistoista.
Kenttäretken yhtenä tavoitteena oli haastatella samoja henkilöitä, jotka olivat olleet mukana aiemmilla kierroksilla. Osa edellisiin haastatteluihin osallistuneista henkilöistä asui vielä Savitaipaleella ja halusi osallistua tälläkin kertaa murteenseuruuseen. Monet olivat kuitenkin muuttaneet muualle. Heitä haastateltiin näillä uusilla kotipaikkakunnilla, kuten Kuopiossa ja Tampereella. Lisäksi haluttiin mukaan myös uusia nuoria haastateltavia, jotka voisivat jatkossa osallistua seuraaville haastattelukierroksille.
Kenttäretkeen valmistauduttiin kevään aikana Zoom-luennoilla, ja yllättävän paljon puuhaa olikin. Tutustuimme kaakkoismurteen ja erityisesti Savitaipaleella puhutun murteen erityispiirteisiin. Kuuntelimme murrenäytteitä, ja yritimme erottaa niistä murrepiirteitä. Suunnittelimme kysymyksiä haastatteluja varten. Opettajamme hankki tutkimusluvat, otti yhteyttä haastateltaviin, osti matkaliput sekä varasi haastattelutilat ja majoituspaikan.
Opiskelijat valmistautumassa haastatteluihin.
Ensi havaintoja aineistosta
Savitaipaleen murre kuuluu kaakkoismurteisiin, mutta se sijaitsee kolmen murteiston rajalla. Vaikka murteen yleisvaikutelma on kaakkoinen ja ”karjalainen”, siinä on myös savolaisia ja hämäläisiä piirteitä. Tarkemmin sen katsotaan kuuluvan Lemin ryhmään, johon kuuluvat myös Taipalsaarella ja Lemillä puhutut murteet.
Kenttätyökurssin suoritukseen kuuluu myös litterointi eli haastattelutallenteen kirjoittaminen tekstimuotoon. Tätä työtä aloitettuaan opiskelijat jakoivat ensi havaintojaan savitaipalelaisten puhekielestä:
- Savitaipaleella syntyneen ja siellä koko ikänsä asuneen henkilön puheessa voi vielä erottaa meä-pronominin käyttöä minä– ja mie-sanojen sijasta.
- Useamman savitaipalelaisen puheessa esiintyi yleiskielen d:n sijasta kato, kuten sanassa yheksäkymment. Kadon myötä sanaan oli saattanut myös syntyä siirtymä-äänne kuten käyvessäi.
- Huomasin litteroidessani vuonna 1945 syntyneen haastateltavan puheessa paljon murteellisuuksia, esim. autoja ei olt, mennä-verbi muodossa mänöö. Saman haastateltavan puheessa oli myös paljon loppu-n:n katoa, kuten poja pyörä.
- Savitaipalelaisten puheessa voi erottaa murteellisia vokaaliyhtymiä. Oikea– sana saatetaan lausua oikia, ja makeasta tulee helposti makia.
- Oma informanttini oli yläasteikäinen vuonna 2005 tehdyssä haastattelussa. Hän puhui jo tuolloin aika lailla yleiskieltä. Nykyisin hän työskentelee lääkärinä ja kertoi käyttävänsä työssään hyvin asiallista ja muodollista puhekieltä. Tämä heijastui myös haastattelutilanteen kielenkäyttöön.
Mitä jäi käteen?
Kenttätyökurssilla opittiin sekä teoreettisia että käytännön asioita, mutta kohdattiin myös haasteita.
- Koen saaneeni kurssilta arvokasta kokemusta tutkimuksen tekemisestä, aineistojen ja laitteiden käsittelystä sekä ryhmätyöstä.
- Haastattelun litterointi osoittautui vaikeammaksi kuin etukäteen oletin. On hankala kuunnella puhetta ja oppia kirjoittamaan niin kuin kuulee, kun mielessä on koko ajan opittu kirjoitetun kielen standardi.
Kenttäretken jälkitunnelmissa opiskelijat kuvailivat eteläkarjalaisen Savitaipaleen viehättävänä ja vieraanvaraisena paikkakuntana, ja erityisesti kohtaamiset savitaipalelaisten kanssa olivat positiivisia ja mieleenpainuvia:
- Itselleni isoin anti retkelle osallistumisessa oli ihmisten kohtaaminen ja heidän tarinoidensa kuuleminen heidän omilla sanoillaan.
- Pääsin näkemään viehättävän pienen paikkakunnan ja tapaamaan tosi mukavia ihmisiä sekä haastatteluissa että kurssilla.
Opiskelijat pohtivat myös mahdollisuutta tehdä kandidaatintutkielman tai pro gradu -työn kenttäretken materiaalista;
- Kandityön aihetta olen haudutellut mielessäni, ja saattaa olla, että tämän aiheen piiristä sellainen voisi hyvinkin löytyä. Jatkan ajatusten kypsyttelyä vielä kesän ajan.
Kenttätyökurssilla kerätty aineisto opiskelijoiden tekemine litteraatteineen arkistoidaan Kielipankkiin, jossa se on tutkimuskäytössä. Aineistoa on mahdollista käyttää tulevaisuudessa monenlaiseen kielentutkimukseen.
Tarja Hätinen
Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Itä-Suomen yliopistossa