Sodalla ei ole rajoja

Media välittää jatkuvaa uutisvirtaa Venäjän Ukrainaan kohdistamista sotatoimista. Hyökkäykset kohdistuvat myös siviiliväkeen, joka pakenee kodeistaan ja kotimaastaan räjähdysten ja pommitusten keskellä. Sotapropagandakoneisto jyrää, ja hyökkääjä pyyhkii pöytää siviilien turvaksi solmituilla tulitaukosopimuksilla. Tämä kaikki vaikuttaa kovin tutulta myös Suomen sotahistoriaa muistellessa. Vaikka Suomen viimeisistä sodista on kulunut jo kauan ja olemme saaneet elää pitkää rauhan aikaa, uutiskuvat palauttavat sotatapahtumat mieleen ja saavat pohtimaan myös omaa turvallisuuttamme: ovatko myös Suomen rajat uhattuina? Vaikka me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet emme ole itse sotaa kohdanneet, niistä on kerrottu koulussa ja sotia muistellaan ja tutkitaan meillä ahkerasti eri perspektiiveistä. Sodan pelko asuu myös meissä. Sodan itse kokemaan joutuneet ikäpolvet muistavat sodan kauhut vielä liiankin hyvin, ja voi vain kuvitella, millaisia tuntemuksia Ukrainan sota heissä herättää.

Samalla kun suomalaisissa on herännyt pelko sodan eskaloitumisesta omille rajoillemme, myös ukrainalaisiin kohdistuva auttamisenhalu on suorastaan ennennäkemättömän innokasta. Mistä tämä kertoo? Sotaa on käyty ja käydään muuallakin jatkuvasti, ja kotisohvillemme saamme tietoa median kautta muustakin inhimillisestä kärsimyksestä esimerkiksi Afrikassa ja Lähi-idässä. Näihinkin kärsimyksiin annamme apua, mutta se apu kalpenee ukrainalaisiin kohdistuvan avunannon rinnalla. Ukrainan tilanne on meille toisenlainen. Euroopassa käytävä sota tulee hyvin lähelle ja se suuntautuu maahan, jonka länsimainen kulttuuri on hyvin samanlainen kuin omamme. Myös sodan aloittanut hyökkääjä on meille tuttu itänaapuri. Monella suomalaisella on myös ukrainalaisia tuttavia, työ- ja opiskelukavereita ja sukulaisiakin. Meneillään olevaan kriisitilanteeseen ja sen kohteena oleviin ihmisiin on helppo samaistua.

Traumaattisten kokemusten tutkiminen luo ymmärrystä

Tein viime vuodet tutkimusta Tuulikki Kurjen johtamassa Traumaattiset rajat -tutkimushankkeessa. Siihen liittyvässä tutkimuksessani tarkastelin Suomen itäisen rajaseudun siviiliväestön vaikeita ja traumaattisia kokemuksia jatkosodan aikana ja sen jälkeen. Tuolloin Pohjois-Karjalan, Lapin ja Kainuun pienten kylien naiset, lapset ja vanhukset joutuivat täysin valmistautumattomina kohtaamaan puolisotilaallisten neuvostopartisaanien hyökkäyksiä koteihinsa ja väijytyksiä pelloilla, metsissä ja maanteillä. Noin 180 siviiliä sai surmansa partisaanisodan aikana. Ne harvat, jotka selvisivät hengissä, muistavat nuo hetket ja omien perheenjäsentensä surmatuksi tulemisen edelleen liiankin kirkkaasti. Muistot tulevat uniin, saavat kädet tärisemään, äänen vapisemaan ja häviämään. Unohtaminen toisi helpotuksen mutta traumaattiset muistot eivät jätä rauhaan vielä yli 70 vuoden jälkeenkään. Niin kipeää kuin muistaminen ja asioista julkisesti puhuminen onkin, se koetaan myös tärkeänä, ettei siviileihin kohdistuneita sotarikoksia unohdettaisi – niin kuin ne suomettumisen aikana Neuvostoliiton pelossa meillä unohdettiin. Julkinen unohtaminen ja tapahtumien vakavuuden vähättely on pahinta, mitä traumaattisista kokemuksista selviämään pyrkiville voi tehdä. Näin kertovat lapsena kuoleman silmästä silmään kohdanneet ja henkensä edestä paenneet tänä päivänä.

Ukrainan tilannetta seuratessa traumaattisia kokemuksia käsitellyt tutkimusaiheeni ja haastattelemieni ihmisten kokemukset tuntuvat nyt entistäkin koskettavammilta ja valitettavan ajankohtaisilta. Ukrainan rajoille pyrkii tälläkin hetkellä tuhansia lapsia äiteineen, isoäiteineen ja isoisineen poikien ja isien sekä myös osan naisista jäädessä puolustamaan kotimaata. Sodalla ei ole rajoja, sen kauheudet eivät ole aikaan ja paikkaan pysähtyviä. Vaikka Ukrainan sota joskus vielä päättyy – toivottavasti niin, että Ukraina säilyy itsenäisenä – sen kauhut jäävät vielä pitkiksi ajoiksi riehumaan niin sodan keskeltä pakenemaan onnistuneiden kuin taistelukentillä elossa sinnitelleiden mieliin.

Kirsi Laurén
Kirjoittaja työskentelee kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana humanistisessa osastossa BOMOCULT-tutkimusyhteisössä. Hänen tutkimusalaansa ovat kulttuurinen ympäristö- ja rajatutkimus. Laurén johtaa Suotrendi-tutkimushanketta.