Sananen humanistisesta tutkimuksesta
Kuten varmasti moni muukin, olen viime viikkoina seurannut huolestuneena keskustelua tutkimukseen kohdistuvista leikkauksista. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun valtiovarainministeriö esitti vuodelle 2022 noin 40 miljoonan euron leikkauksia Suomen Akatemian kautta jaettavaan tutkimusrahoitukseen. Leikkaukset tietysti tuomittiin monelta suunnalta ja ne ehdittiin jo perua, mutta keskustelu sai erikoisia sävyjä, kun alettiin väitellä siitä, millaista tutkimusta ylipäänsä kannattaisi tai pitäisi rahoittaa. Sikäli keskustelussa ei ole mitään uutta – tällainen pohdinta on erottamaton osa tieteentekoa. Jokainen tutkija joutuu perustelemaan tutkimuksensa relevanssia, mutta väittäisin, että aivan erityisesti sitä vaaditaan meiltä humanisteilta. Ja tietysti tutkimusta pitääkin voida arvioida ja kyseenalaistaa, mutta viime viikkojen keskusteluissa on näyttäytynyt paljon muutakin kuin rakentavaa kritiikkiä tai objektiivista arviointia.
Viimeaikaisessa keskustelussa tikunnokkaan joutui nimenomaan humanistinen tutkimus, kun Itä-Suomen yliopiston yksittäisen tutkijan tutkimushanke joutui epäasiallisen arvostelun kohteeksi. Tästä lähti liikkeelle vilkas keskustelu sosiaalisessa mediassa, erityisesti Twitterissä. Vihjailtiin, etteivät esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittamat humanistiset tutkimushankkeet kestäisi relevanssinsa puolesta päivänvaloa. Tällaisiin lopputulemiin päädyttiin, kun oli luettu tutkimusten otsikoita ja yliopistojen verkkosivuilta löytyviä julkisia tiivistelmiä. Tältä pohjalta, tuntematta hankkeita yksityiskohtaisemmin, on kuitenkin mahdotonta esittää rakentavaa kritiikkiä. Rakentava kritiikki on välttämättömyys, mutta tahallinen tutkijan mustamaalaaminen tai tietyn tieteenalan systemaattinen vähättely on siitä hyvin kaukana. Oli ilahduttavaa, että Itä-Suomen yliopisto puuttui somekeskusteluun ja tuomitsi tutkijoidensa epäasiallisen kohtelun. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että me humanistit itse luotamme omaan tutkimukseemme ja seisomme sen takana.
Arkipäivän elämästä humanistiseksi tutkimukseksi
Suurelle yleisölle voi joskus olla vaikeaa hahmottaa, miksi esimerkiksi kielen- tai kirjallisuudentutkimus olisi tärkeää. Tutkimuksesta ja tieteestä tulee monelle ensimmäisenä mieleen pipetit ja petrimaljat, vaikka tiede on paljon muutakin. Monet humanistien tutkimat asiat ovat niin kiinteä ja luonteva osa arkea, ettei niiden tieteellistä merkitystä sen suuremmin tule ajatelleeksi – ja juuri siinä tutkimuksemme ydin onkin. Ihminen on jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi kielen kanssa, joten luonnollisesti kieli vaikuttaa ihmiseen ja ihminen vaikuttaa kieleen. Sama pätee esimerkiksi kirjallisuuteen, elokuviin ja eri kulttuurien tapoihin ja tottumuksiin. Samalla kun humanisti löytää uusia merkityksiä, yhteyksiä ja selityksiä, hän tulee dokumentoineeksi omaa aikaansa, usein myös mennyttä aikaa. Moni on varmasti kuullut sanonnan ”joka ei tunne menneisyyttä, ei voi tuntea nykyisyyttä”. Tähän vanhaan sanontaan kiteytyy hyvin myös humanistisen tutkimuksen tärkeys; kuinka voisimme ymmärtää nykyisyyttä ilman kielen-, kulttuurin- tai historiantutkimusta.
Joka syksy yliopistossamme aloittaa opintonsa suuri joukko uusia humanisteja, jotka tulevat tulevaisuudessa tekemään vähintään pro gradu -tutkielman verran humanistista tutkimusta. On tärkeää, että he tuntevat oman alansa merkityksekkäänä, vaikka toisinaan heidän valintojaan kyseenalaistetaan ja vähätellään. Humanistinen tutkimus ei useinkaan tuota silmänräpäyksessä nähtäviä taloudellisia hyötyjä tai trendikkäitä superinnovaatioita, minkä vuoksi se saatetaan leimata julkisten varojen tuhlaamiseksi. Sen sijaan tutkimuksemme tuottaa pitkällä tähtäimellä arvokasta tietoa ympäröivästä yhteiskunnasta, ihmisistä, tavoista, kielestä, kulttuurista – kaikesta ympärillämme olevasta. Humanisti ei mittaa ja punnitse, humanisti pyrkii ymmärtämään syitä ja seurauksia eri aikoina ja niiden välillä. Olisi varsin lyhytnäköistä ajatella, ettei esimerkiksi kirjallisuudentutkimusta kannata rahoittaa, koska sen hyödyt eivät realisoidu välittömänä rahakirstun kilahteluna.
Lainaan lopuksi dosentti, filosofian professori Jouni-Matti Kuukkasen blogitekstiä vuodelta 2019:
”Oman paikkamme määrittelyä maailmassa ei voida ulkoistaa millekään kojeelle tai ihmisestä riippumattomalle sovellukselle, vaan ihmisen itsensä on se hahmotettava sivistysperinteensä valossa. Humanistinen tutkimus merkitsee järjestelmällistä pyrkimystä ymmärtää itseämme, toisiamme ja maailmaamme sillä ainoalla tavalla, joka on meille mahdollista, mutta eri merkityksessään myös tavoittelemisen arvoista: inhimillisesti.” (Oulun yliopiston blogi (linkki avautuu uuteen välilehteen, viitattu 9.9.2021).
Meri Kinnunen
Kirjoittaja työskentelee amanuenssina humanistisessa osastossa ja tekee kirjallisuuden alan väitöskirjaa SCE-tohtoriohjelmassa (linkki avautuu uuteen välilehteen).