Vieläkö naurattaa? Naurun sosiaalipsykologinen ambivalenssi

Naurusta puhutaan usein helpotuksena. Se keventää arkea, rakentaa yhteyttä ja auttaa jaksamaan epävarmuuden keskellä. Juuri nyt tällaiselle keventävälle kokemukselle näyttää olevan kysyntää. Uutisvirta täyttyy kriiseistä ja konflikteista, ja nauru näyttäytyy vastapainona, pienenä hengähdyksenä.

Samaan aikaan nauruun liittyy yhä useammin varovaisuutta. Huomio siirtyy nopeasti siihen, kenen kustannuksella nauramme ja kuka jää ulkopuolelle. Tällöin kyse ei ole vain huumorista, vaan siitä, miten ymmärrämme naurun sosiaalisena ilmiönä.

Sosiaalipsykologisesti nauru ei ole pelkkä tunnepurkaus. Se on tapa toimia toisten kanssa. Se rakentaa yhteyttä, mutta tekee samalla eroja näkyviksi. Kun kysymme, vieläkö naurattaa, kysymme samalla, millaisessa sosiaalisessa maailmassa nauru tapahtuu.

Arjessa nauru sulautuu osaksi vuorovaikutusta lähes huomaamatta. Se keventää tunnelmaa, rytmittää keskustelua ja viestii läheisyydestä. Juuri tämän arkisuuden vuoksi siihen liitetään helposti ajatus viattomuudesta. Nauru tuntuu luonnolliselta ja harmittomalta. Tarkempi katse kuitenkin osoittaa, että tällä itsestäänselvyydellä on myös toinen puoli.

Nauru sosiaalisen järjestyksen välineenä

Sosiaalipsykologi Michael Billigin teos Laughter and Ridicule (2005) kääntää huomion tähän naurun toiseen puoleen. Billigin mukaan nauru ei ole vain vapauttava tai yhdistävä ilmiö, vaan osa arjen moraalista järjestystä. Naurun kautta ohjataan toisten toimintaa ja määritellään sitä, mikä näyttäytyy sopivana.

Huumoria tarkastellaan mielellään myönteisten merkitysten kautta. Se nähdään luovana ja yhteisöllisenä. Pilkka ja nolauksen ulottuvuus jäävät tässä kuvassa helposti sivuun. Billigin näkökulmasta tämä rajaus on ongelmallinen. Nauru ei jakaudu selvästi hyvään ja pahaan, vaan nämä ulottuvuudet kietoutuvat toisiinsa arkisissa tilanteissa.

Nauru toimii usein hienovaraisena kurinpitona. Se voi osoittaa, että jokin menee rajan yli ilman, että sitä tarvitsee sanoa ääneen. Riittää, että joku asetetaan naurunalaiseksi. Samalla piirtyy raja sen välille, mikä kuuluu yhteiseen ymmärrykseen ja mikä jää sen ulkopuolelle. Tämä koskee myös tilanteita, joissa nauru ei ole avoimen ivallista. Ironia, itseironia ja arkinen naljailu jäsentävät esimerkiksi ryhmän sisäisiä suhteita. Nauru kutsuu osallistumaan yhteiseen näkemykseen, mutta samalla se voi rajata ulos. Se ei siis vain heijasta sosiaalisia suhteita, vaan osallistuu niiden tuottamiseen.

Tämän vuoksi nauru kytkeytyy väistämättä valtaan. Kaikilla ei ole sama asema naurun suhteen. Toiset määrittelevät helpommin, mille nauretaan, toiset joutuvat useammin kohteeksi. Nauru voi näin ylläpitää eroja ilman, että niitä tarvitsee sanoa ääneen. Billigin ajattelun ytimessä on ajatus naurun ambivalenssista. Nauru voi yhdistää ja erottaa samanaikaisesti. Se voi vapauttaa ja rajoittaa. Juuri tämä tekee siitä sosiaalipsykologisesti kiinnostavan.

Naurun evolutiivinen ja kehollinen ulottuvuus

Toisesta suunnasta tarkasteltuna nauru näyttäytyy yhteenkuuluvuuden signaalina. Evolutiivisessa ajattelussa se kertoo, että olemme samalla puolella ja jaamme tilanteen merkityksen. Nauru toimii eräänlaisena turvallisuuden merkkinä. Se viittaa siihen, ettei tilanteessa ole uhkaa, vaan kyse on leikistä tai yhteisestä kokemuksesta. Tämän ansiosta nauru voi synnyttää yhteyden nopeasti ja usein ilman sanoja.

Naurun varhaisimmat muodot liitetään tavallisesti leikkiin ja fyysiseen vuorovaikutukseen. Eläintutkimuksissa on havaittu naurun kaltaista ääntelyä erityisesti tilanteissa, joissa toimijat testaavat rajoja mutta samalla ylläpitävät luottamusta. Ihmisellä tämä on kehittynyt pidemmälle. Naurun avulla voidaan jakaa kokemuksia myös symbolisesti ja kielellisesti ilman, että niitä tarvitsee erikseen selittää.

Tämä sama piirre tekee naurusta kaksisuuntaisen ilmiön. Kun nauru rakentaa yhteistä ymmärrystä, se tekee sen aina jonkin rajauksen kautta. Se, mikä näyttäytyy yhteisenä, määrittyy suhteessa siihen, mikä jää sen ulkopuolelle. Nauru ei siis ainoastaan yhdistä, vaan myös erottaa. Evolutiivinen näkökulma ei näin kumoa sosiaalipsykologista tulkintaa, vaan auttaa ymmärtämään, miksi nämä kaksi puolta esiintyvät yhdessä.

Terveystieteellinen tutkimus tarkentaa kuvaa kehollisesta näkökulmasta. Nauru kytkeytyy hermoston, hengityksen ja hormonaalisten reaktioiden toimintaan. Se voi esimerkiksi vähentää stressiä ja vaikuttaa mielialaan. Tämän vuoksi sitä on hyödynnetty myös erilaisissa hoito- ja kuntoutustilanteissa, kuten nauruterapiassa.

Samalla terveystieteellinen tutkimus tekee näkyväksi naurun monimutkaisuuden. Kaikki nauru ei vaikuta samalla tavalla, eikä sen merkitys ole yksiselitteisesti myönteinen. Vaikutukset ovat sidoksissa tilanteeseen, suhteisiin ja esimerkiksi siihen, millaista huumoria käytetään. Naurua ei voi irrottaa siitä kontekstista, jossa se syntyy. Tämä tuo terveystieteellisen näkökulman lähelle sosiaalipsykologista tarkastelua. Vaikka naurulla on mitattavia vaikutuksia kehoon, se on useimmiten osa vuorovaikutusta ja saa merkityksensä sosiaalisessa tilanteessa. Kysymys ei ole vain siitä, että nauru tekee hyvää, vaan siitä, millaisissa suhteissa ja millaisin seurauksin se tapahtuu.

Kiintymyssuhteesta vuorovaikutukseen

Psykologisessa tutkimuksessa naurua on pitkään tarkasteltu yksilön näkökulmasta. Esimerkiksi Sigmund Freud liitti sen psyykkisen jännitteen purkautumiseen ja kuvasi sitä tapana vapauttaa tukahdutettua energiaa. Tässä tulkinnassa nauru näyttäytyy ennen kaikkea sisäisenä prosessina.

Myöhempi psykologinen tutkimus on siirtänyt huomion ihmisten välisiin suhteisiin. Esimerkiksi kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta nauru ei ole ensisijaisesti yksilön ominaisuus, vaan ilmiö, joka syntyy ihmisten välillä. Vauvan ja hoivaajan kohtaamisissa nauru toimii kutsuna ja vastauksena. Se auttaa synkronoimaan tunnetiloja ja ylläpitämään yhteyttä.

Sosiaalipsykologinen ja mikrososiologinen vuorovaikutustutkimus on vienyt tätä ajatusta pidemmälle tarkastelemalla, mitä nauru tekee arkisissa tilanteissa. Nauru ei ole sattumanvarainen purkaus, vaan ajoitettu teko, joka liittyy puheeseen ja tilanteen kulkuun. Se voi keventää hetkeä tai avata uuden tulkintakehyksen sille, mitä tapahtuu.

Keskeinen vuorovaikutuksellinen ilmiö on yhteinen nauru, joka rakentuu osallistujien yhteistyönä. Yksi aloittaa ja toinen liittyy mukaan, jolloin vuorovaikutuksen osapuolten välille syntyy jaettu asemasuhde. Tällöin osapuolet osoittavat jakavansa saman tulkinnan tilanteesta ja asettuvansa samaan affektiiviseen asemaan. Tällaisissa hetkissä nauru tekee näkyväksi, että tilanne tulkitaan riittävän samankaltaisesti.  Nauru liittyy usein myös tilanteisiin, joissa jokin poikkeaa odotetusta. Se voi koskea pientä lipsahdusta tai epäsuoraa jännitettä. Nauru tekee näistä kohdista käsiteltäviä. Se voi keventää kokemusta ja samalla muuttaa sen jaetuksi.

Kriittisestä näkökulmasta tämä kuva ei kuitenkaan välttämättä ole riittävä. Billigin mukaan nauru ei ole vain yhteyttä tuottava tai vuorovaikutusta sujuvoittava ilmiö, vaan myös moraalinen käytäntö. Nauru liittyy aina jollakin tavalla arviointiin: siihen, mitä pidetään sopivana, normaalina tai naurettavana. Tällöin sama nauru, joka rakentaa yhteyttä, voi myös rajata sitä. Yhteinen nauru voi merkitä jaettua ymmärrystä, mutta samalla se voi määrittää, mikä – tai kuka – asetetaan naurunalaiseksi. Kriittinen näkökulma muistuttaa, että nauru ei ole vain yhteyttä rakentava voima. Se on aina myös tapa arvioida.

Naurun sosiokulttuuriset ulottuvuudet

Kun tarkastelua laajennetaan yksittäisistä tilanteista laajempiin yhteyksiin, nauru alkaa näyttäytyä osana yhteiskunnallisia käytäntöjä. Se ei ainoastaan synny vuorovaikutuksessa, vaan osallistuu siihen, miten merkityksiä ja normeja tuotetaan sekä miten eroja jäsennetään.

Julkisessa keskustelussa tämä näkyy erityisen selvästi. Nauru saa usein poliittisen muodon. Satiiri kohdistuu vallan itsestäänselvyyksiin ja tekee niistä tarkasteltavia. Samalla se avaa tilan yhteiselle tulkinnalle. Nauru ei ole tällöin pelkkä reaktio, vaan tapa rakentaa jaettua ymmärrystä.

Sama liike voi kuitenkin kääntyä myös toisin. Huumori voi typistää yksittäisen ihmisen tunnistettavaksi hahmoksi. Tällöin hänen asemansa kaventuu ja alkaa kiinnittyä siihen, miten hänestä nauretaan. Tällaiset tilanteet korostuvat erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa nauru irtoaa helposti alkuperäisestä kontekstista ja lähtee leviämään omia reittejään.

Sosiaalinen media tekee naurusta kollektiivisempaa ja samalla vaikeammin hallittavaa. Meemikulttuurissa nauru rakentuu usein tunnistamisen varaan. Se voi synnyttää yhteisyyttä ilman selkeää kohdetta. Samalla se voi altistaa tilanteille, joissa yksilö muuttuu laajamittaisen huomion kohteeksi. Tällöin nauru ei ole enää sidottu paikalliseen tilanteeseen, vaan toimii laajemmassa sosiaalisessa tilassa. Se voi tuottaa pysyviä tulkintoja siitä, millainen joku on tai miten häntä tulisi ymmärtää.

Samankaltainen kaksijakoisuus näkyy myös muissa arjen käytännöissä. Työelämässä nauru voi tukea luottamusta ja helpottaa kuormittavia tilanteita. Toisaalta se voi toimia epäsuorana tapana ohjata käyttäytymistä. Vitsailu voi esittää kritiikin muodossa, jota ei ole helppo haastaa. Näin tarkasteltuna nauru ei ole pelkkä ilon ilmaus. Se osallistuu aktiivisesti siihen, miten sosiaalinen todellisuus rakentuu. Se liittyy siihen, miten määritellään kuuluminen, erot ja hyväksyttävä toiminta.

Naurun ambivalenssi

Sosiaalipsykologinen tarkastelu ei tee naurusta lähtökohtaisesti kielteistä ilmiötä. Se tekee näkyväksi sen monimerkityksisyyden. Sama nauru voi yhdistää ja erottaa. Sama tilanne voi tuntua yhdelle vapauttavalta ja toiselle loukkaavalta. Nauru on yksi arjen hienovaraisimmista tavoista tuottaa sosiaalista järjestystä. Juuri siksi se jää helposti huomaamatta. Kun nauru näyttäytyy automaattisesti hyvänä, sen vaikutuksia ei tarvitse tarkastella.

Kysymys siitä, vieläkö naurattaa, ei näin ollen ole vain henkilökohtainen. Se avaa näkymän siihen, miten yhteinen maailma rakentuu. Naurussa neuvotellaan jatkuvasti siitä, mikä on sopivaa, kuka saa osallistua ja millaisin ehdoin. Juuri nyt, kun naurulle on selvästi tarvetta, sen merkitystä ei ehkä kannata ottaa itsestäänselvyytenä, vaan tarkastella sitä tapana olla toisten kanssa.

Tekstin kirjoittaja: Pasi Hirvonen, Sosiaalipsykologian yliopistolehtori, Itä-Suomen yliopisto

Valokuva: Mostphotos

Lähteet:

Billig, M. (2005). Laughter and ridicule: Towards a social critique of humour. Sage.

Butler, N. (2015). Joking aside: Theorizing laughter in organizations. Culture and organization, 21(1), 42-58.

Carr, B., Becker, S., Donnelly, G., & Aboul-Enein, B. H. (2024). Humor and Laughter in Health Promotion Interventions and the COVID-19 Pandemic: A Cross-Disciplinary Narrative Review. Alternative therapies in health and medicine, 30(9), 42-46.

Freud, S., & Rutanen, M. (1983). Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. Love kirjat.

Goddard, C., & Lambert, D. (2022). Laughter, bonding and biological evolution. The European Journal of Humour Research, 10(2), 14-28.

Kangasharju, H., & Nikko, T. (2009). Emotions in organizations: Joint laughter in workplace meetings. The Journal of Business Communication (1973), 46(1), 100-119.

Provine, R. R. (2016). Laughter as a scientific problem: An adventure in sidewalk neuroscience. Journal of Comparative Neurology, 524(8), 1532-1539.