Käännösteknologisen murroksen hallintaa

Kielenkääntäjien toimenkuva, työympäristö, työkalut ja niiden mukana koulutus ovat kokeneet kansainvälisesti rajun muutoksen vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Kääntäjien virkoja on yhä vähemmän, ala on yksityistynyt, sitä hallitsevat freelancerit ja suuret kansainväliset käännöstoimistot, ja itse kääntäminen on digitalisoitunut. Samoja muutoksia ovat kokeneet monet toimialat, ja koulutuksen pitäisi pysyä mullistusten perässä.

Maallikoiden silmissä suurin uhkakuva kääntäjien ammattikunnalle kai on kehittyvä konekääntäminen – mielikuva lienee, että kääntäjät käyvät kokonaan tarpeettomiksi, kun mobiiliversiot Tähtien sota -elokuvasta tutusta C3P0:sta alkavat tulkata arkipäiväisesti kaikilla kielillä – , vaikka itse kääntäjille konekääntäminen on lähinnä yksi digitaalisista työkaluista.

Euroopan Unionin käännöstoiminnasta huolehtivassa DGT:ssä konekäännösohjelma Moses on ollut käytössä vuodesta 2012. Se nopeuttaa käännöstyön prosessia siellä, missä se on mahdollista: usein konekääntäminen vaatii alkuperäistekstiltä automaattista esiprosessointia eli niin sanottua kielen kontrollointia, eräänlaista selkokielistämistä, ja aina tuotetulta käännökseltä ihmisen jälkieditointia.

Moses on eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä kehitetty avoimen lähdekoodin ohjelmisto. Se perustuu tilastolliseen konekääntämiseen – samaan, jota Googlekin soveltaa – , eli ohjelma hakee jo käännetyistä lähtö- ja kohdetekstien pareista tilastollisesti parhaat vastinesegmentit sana-, lauseke- ja lausetasolla. Ohjelmisto vaatii siis jo käännettyjä tekstejä toimiakseen ollenkaan ja valtavia tekstimassoja toimiakseen edes jotenkin tyydyttävästi.

Lisäksi tekstimassojen on oltava samaa tekstilajia kuin käännettävä teksti. Hallintokielisistä teksteistä ei juuri ole apua, kun käännetään televisioon ruututekstejä eli tekstityksiä.

Mutta aina konekääntäminen ei ole mahdollista. Hieman yllättäen yksi rajoittavimmista tekijöistä on käytetty kielipari. Vaikka DGT:ssä on samalla tavoin tekstimassoja eli korpuksia kaikilla EU:n kielillä, niin juuri suomalais-ugrilaiset unkari, viro ja suomi tuottavat Mosekselle ongelmia, kun niille käännetään Euroopan valtakielistä.

Kieliopilliselta rakenteeltaan suomi poikkeaa rankasti germaanisista, romaanisista ja slaavilaisistakin kielistä, jotka kaikki ovat indoeurooppalaisia sukukieliä keskenään: automaattinen tilastollinen vastinesegmenttien muodostuminen vaikeutuu.

Itä-Suomen yliopiston käännöstieteen ja -teknologian kansainvälinen maisteriohjelma valmistaakin kääntäjistä ensisijaisesti kääntämisen ongelmiin perehtyneitä käännösteknologisen ympäristön osaajia.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Joensuun normaalikoulun kansainvälinen opettajien täydennyskoulutus-projekti esittelyssä Bonnissa

Saksan kulttuuriministeriö ja Pädagogischer Austauschdienst järjestivät Bonnissa Gustav-Stresemann-Instituutissa 17.–19.5. konferenssin, joka käsitteli EU:n Erasmus+ -ohjelman yleissivistävän koulutuksen kansainvälisiä projekteja ja esitteli hyviä käytänteitä.

Suomesta Best practice results from Erasmus+ -konferenssiin osallistui viisi osanottajaa eri Erasmus+-toiminnoista sekä opetushallituksen edustajana ja asiantuntijana Sirkka Säikkälä. Esittelin Joensuun normaalikoulun Opetussuunnitelma, kestävä tulevaisuus ja oppimisympäristöt koulun kehittämisessä -projektin yleisistunnossa, jossa oli myös kolme muuta eri ohjelmien esitystä Euroopan maista.

Normaalikoulun projekti toteutettiin vuosina 2014–2016. Täydennyskoulutustapahtumiin viidessä eri Euroopan maassa osallistui kahdeksan Norssin opettajaa ja rehtori. Koulutustapahtumat olivat kursseja, seminaareja ja konferensseja Turkissa, Kroatiassa, Alankomaissa, Englannissa ja Skotlannissa.

Osallistujien näkemykset koulutusten annista olivat varsin positiivisia. Myös vaikutus koulun toimintaan, koululaisiin, opiskelijoihin ja opetusharjoittelijoihin todettiin ulkoisessa arvioinnissa erittäin hyväksi. Projekti jatkuu vielä vuoden 2017 kesään jatkoprojektina, joka alkoi 2015.

Konferenssissa oli myös laaja ja mielenkiintoinen posterinäyttely eurooppalaisista kehittämisprojekteista. Suomalaisilla edustajilla oli lisäksi kaksi posteriesittelyä koulujen välisistä projekteista. Pöllönkankaan koulu esitteli To Europe with wings wide open -projektia rehtori Armi Seppäsen johdolla, ja Espoon kristillisellä koululla oli posteri projektistaan Space for Science – Implementin Innovations in Science Education, jota esitteli luonnontieteiden opettaja Hanna Niemelä.

Posterinäyttely kiinnosti osallistujia ja antoi kuvan Erasmus+-projektien monipuolisuudesta.

Bonnin konferenssiin osallistui yli 200 osallistujaa 31 eri maasta, mikä tarjosi erinomaisen mahdollisuuden esitellä Norssia ja Norssin projektia sekä kertoa suomalaisesta koulusta ja opettajankoulutuksesta, erityisesti opetusharjoittelusta.

Konferenssiympäristö instituutissa oli itsessään hyvä luomaan uusia verkostoitumismahdollisuuksia ja vahvistamaan vanhoja. Tapasin joitakin oman projektimme tai muissa koulutustapahtumissa olleita vanhoja kollegoita, joista muun muassa kaksi ruotsalaista osallistujaa oli kuuntelemassa huhtikuussa 2015 Zagrebissa esitelmää, jonka piti Norssin kolme opettajaa. Tapasin myös uusia kollegoita, joita tuntui kiinnostavan suomalainen opettajankoulutus sekä esimerkiksi taito- ja taideaineiden opetus, josta oli projektissa esitelmä Istanbulissa.

Best practice results from Erasmus+ -konferenssi oli antoisa useistakin syistä. Se avasi uusi näkökulmia sekä suomalaisen että kansainvälisen verkostoitumisen kannalta ja tarjosi mahdollisuuden kuulla EU:n koulutusalan johtajien näkemyksiä koulutuksen kansainvälisten toimintojen kehittämisestä. Euroopan komission koulutuksen osaston johtaja Michael Teutsch esitteli näkemyksiä seuraavasta ohjelmakaudesta, ja yksi suunta oli, että hakuprosesseja ja pyritään keventämään – ilmeisesti palaute on otettu huomioon suunnittelussa.

Lisäksi eri maiden projekteista oli mielenkiintoista kuulla työryhmissä. Erityisesti kielten opetukseen liittyvät esitykset olivat kiinnostavia.


Best practice results from Erasmus+konferenssin yhteydessä oli jokiristeily Rhein Prinzessin -aluksella. Kuvassa suomalaisten ryhmä, Eija Liisa Sokka-Meaney (vas.), projektikoordinaattori Tiina Sarisalmi Orivedeltä, vararehtori Paula Luopio-Lemetyinen Lauttasaaren ala-asteelta, luokanopettaja Hanna Niemelä Espoon kristillisestä koulusta, vastaava asiantuntija Sirkka Säikkälä opetushallituksesta ja kieltenopettaja Armi Seppänen Pöllönkankaan koulusta Oulusta.

Eija Liisa Sokka-Meaney

Lehtori, luokanopettaja

Arktiset haasteet

Arktinen alue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, koska Suomi on vetovastuussa Arktisen neuvoston johtamisesta kahden vuoden ajan (2017-2019).

Mikä oikeastaan on arktinen alue, ja miten se meitä keski-eteläsuomalaisia koskettaa?

Arktisen alueen määritelmiä on monia. Usein rajana pidetään pohjoista napapiiriä (66° 33’N).  Näin ollen arktinen alue kattaa huomattavan osan Suomen pinta-alasta. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomen arktinen alue on napapiirin pohjoispuolinen osa Lapin lääniä. Luonnontieteellisesti tämä alue on ns. subarktista aluetta.  Maantieteellisesti arktinen alue on moninainen, ulottuen aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen, korkeisiin vuorenhuippuihin ja moderneihin kaupunkeihin. Arktisella alueella asuu n. 5 miljoonaa ihmistä. Monelle meistä arktinen alue merkitsee ennen kaikkea vapaa-aikaa, retkeilyä ja kalastusta. Monille pohjoissuomalaisille se merkitsee myös elinkeinoa matkailun tai porotalouden parissa. Arktinen alue on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin osaamme edes kuvitella muun muassa ilmastovaikutusten ja luonnonvarojen vuoksi. Arktisen alueen merkitystä ei vielä täysin ymmärretä.

Suomi johtaa Arktista neuvostoa 2-vuotisen puheenjohtajakautensa aikana. Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana Suomi korostaa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteita arktisessa yhteistyössä. Suomen ohjelman prioriteetteja ovat ympäristönsuojelu, meteorologinen yhteistyö, viestintäyhteydet ja koulutus. Suomi vahvistaa arktista yhteistyötä ja sen jatkuvuutta puheenjohtajakautensa aikana, myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Puheenjohtajuuskautta hyödynnetään myös suomalaisen arktisen osaamisen esilletuomiseksi.

Minulla oli etuoikeus osallistua Arktisen neuvoston puheenjohtajakauden siirtymiseen Yhdysvalloilta Suomelle Fairbanksissa Alaskassa. Tilaisuudessa nousi vahvasti esille kansainvälisen yhteistyön ja arktisen alueen kansojen yhteistoiminnan merkitys: “One Arctic – One People”. Muun maailman konfliktit ja sodat eivät ole ulottuneet arktiselle alueelle – “Let’s keep that way”, sanoi ulkoministeri Timo Soini. Alkuperäiskansojen tiedot, taidot ja arvomaailma ovat lähtökohta kestävälle kehitykselle ja koulutukselle, myös arktisen alueen ulkopuolella. Infrastruktuurin kehittämisessä, uusiutuvan energian tuotannossa ja viestintäteknologiassa arktisen alueen maat hyödyntävät innolla uusinta teknologiaa. Arktinen merialue tarjoaa uusia väyliä ja liikennemahdollisuuksia. Arktinen alue globalisoituu.

Luonnon ja maapallon kannalta suurimpana haasteena arktisella alueella on ilmaston ja merialueiden lämpeneminen, ikiroudan sulaminen, suuret ekologiset muutokset, biodiversiteetin väheneminen, musta hiili ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Nyt ilmastonmuutos uhkaa jopa Huippuvuorten ikirouta-alueella sijaitsevaa maailman ruokaturvallisuuden viimeisenä turvana toimivaa siemenholvia! Suuria haasteita ovat myös arktisen alueen ihmisten hyvinvointi, etenkin mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen, tuoden mukanaan muun muassa päihdeongelmia.

Meillä on tietoa, rahaa ja kapasiteettia arktisen alueen ympäristön, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämiseksi, jos niin haluamme. Arktisen neuvoston asema korostuu entisestään. Edelleen tarvitaan vankkaa tieteellistä tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi, laaja-alaista varhaiskasvatuksesta asti lähtevää koulutusta ja tiedottamista.  Meillä UEFissa on sellaista arktiseen alueeseen liittyvää osaamista muun muassa ekologian, ympäristötieteiden, biotalouden, maantieteen, ympäristöoikeuden  ja historian aloilla, joka kannattaa tuoda tähän yhteyteen. UEF kuuluu The University of the Arctic (UArctic) verkostoon (http://www.uarctic.org/about-uarctic/), joka on erinomainen toimintaympäristö koulutuksen ja tutkimuksen edistämiseksi. On jo linjattu, että verkostossa kehitetään arktisten alueiden opettajankoulutusta. UArctic tarjoaa meille mahdollisuuden kehittää muun muassa Summer School -toimintaa, jossa voisimme toimia monitieteisesti. Mikäli haluat kantaa kortesi tähän kekoon, ota minuun yhteyttä.

Myös meillä on vastuu arktisesta alueesta!

Elina Oksanen

Kasvifysiologian ja bioteknologian professori

Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan varadekaani

Reiluutusta Suomen kasvavaan metsäbiotalouteen

Suomen metsäbiotalous kasvaa ja monipuolistuu vauhdilla; nyt jo muutoinkin kuin puheissa. Puuta tarvitaan lisääntyviä määriä biojalostamoille sekä puutuotteiksi, ja edelleen energiaksikin. Biotalouseuroja haetaan myös luontomatkailusta, luonnontuotteista, kaikenlaisista ekosysteemipalveluista.

Metsiin ja puuhun perustuva biotalous ei voi olla kestävää, ellei metsätalous ole kestävää. Kestävyyttä pohditaan usein etupäässä ekologisista näkökulmista, mutta yhtä lailla myös taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys pitää turvata. Tulot ja tulonjako, työllisyys, elinvoimaisuus, vastuullisuus, hyväksyttävyys? Reiluus?

Jotta kaikki hienot päämäärät voivat tulla biotalouden lihaksi ja vereksi, homman pitää olla kannattavaa kaikille toimijoille koko arvoverkossa metsästä aina tuotteiden kierrätykseen tai puukuitujen hävittämiseen tahi palveluista nautintaan saakka. Kaikille kuuluu oma reilu siivunsa kasvavasta biotalouskakusta – metsänomistajille, yrittäjille, urakoitsijoille ja alihankkijoille, työntekijöille, firmojen omistajille, kauppiaille, kuluttajille, jne. Tarvitaan niin puustamaksu- kuin osingonmaksu-, työstämaksu-, palveluistamaksu- ja tuotteistamaksukykyä ja -halua. Ketään ei pidä kohdella jäännöseränä, jonka siivu lasketaan vasta muiden ahmittua.

Samalla kun kaikki arvoverkon toimijat ansaitsevat reilun aseman biotalouskokonaisuudessa, heidän itsensä on toimittava luottamuksen arvoisesti. Lakeja pitää noudattaa ja verot maksaa. Eikä sekään riitä, vaan erinäiset sertifikaatit ja standardit sekä maineenhallinta vaativat enemmän. Jos luottamus menee, bisneskin kärsii – ja koko arvoverkko. Paikka biotaloudessa ansaitaan vastavuoroisella reiluudella.

Metsäbiotalouskin kukoistaa parhaiten, kun reiluutus toimii läpikotaisin arvoverkossa ja koko yhteiskunnassa. Ja kun kestävän kehityksen kaikki ulottuvuudet huomioidaan tasapainoisesti.

Jyrki Kangas
Metsäbiotalouden professori

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luotettavuus, kansalaisuus ja tiedon tuottaminen

Suomalainen keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on toistaiseksi laantunut, mutta mielestäni aihe on edelleenkin pohtimisen arvoinen – vaikka ilmeisesti päätöksiä kansalaisuuslain muutoksesta tehdään perustuen muihin näkökulmiin, kuin tässä kirjoituksessa esitettyihin.

Suomi on kansainvälistynyt viimeisen 25 vuoden aikana niin, että eri kansalaisuuksia olevia ihmisiä on nykyisin kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös tiedon tuottajien joukossa – ja eritoten heidän joukossaan. Tutkimus ja koulutus ovat olleet kansainvälistymisen eturintamaa. Vuoden 2003 kansalaisuuslaki on antanut tänne opiskelemaan ja tutkimusta tekemään tulleille ihmisille mahdollisuuden hankkia Suomen kansalaisuuden edellisestä kansalaisuudesta luopumatta. Kun julkisuudessa mainitaan kaksoiskansalaisten määriä, olisi kiinnostavaa tietää, miten kaksoiskansalaisuudet ja ”vieraat” kansalaisuudet jakautuvat toimialoittain. Otaksuisin, että tutkimus sijoittuisi tässä vertailussa etusijoille.

Kaksoiskansalaisuudesta on puhuttu muun muassa lojaalisuus- ja luotettavuusongelmana – erityisesti liittyen valtionvirkojen täyttämiseen (https://jojalonen.wordpress.com/). Eritoten Venäjän kansalaisuuden Suomen kansalaisuuden rinnalla omaavat on esitetty mahdollisena uhkana, jos kyseessä on maanpuolustuksen, mutta myös laajemmin – valtionhallinnon toimet, joiden kautta päätöksentekoon, -toimeenpanoon ja tiedon turvallisuuteen voidaan vaikuttaa. Venäjän kansalaisuus on esitetty itsestään selvänä henkilön luotettavuutta heikentävänä sitoumuksena valtioon, joka tämän päivän maailmassa harjoittaa häikäilemätöntä toisiin valtioihin vaikuttamista. Kun keskustelua käydään valtiotasoisin argumentein, kaksoiskansalaisten omasta arjestaan nousevat argumentit usein sivuutetaan (http://yle.fi/uutiset/3-9443339). Yksilön kannalta keskeinen kaksoiskansalaisuuden antama etu, perhesuhteiden ylläpitämisen helppous, häviää mahdolliselle valtionturvallisuusuhalle.

Tämä keskustelu muiden seikkojen lisäksi pani minut miettimään tiedon tuottajien luotettavuutta (ja tiedon tuottamisen suhdetta valtioon, tiedon ”kansallisuutta/kansalaisuutta”). Onhan loogista ajatella, että tiedon tuottajan kansalaisuus – samoin kuin muutkin sitoumukset – vaikuttavat hänen tuottamaansa tietoon. Itse asiassa tämä on muun muassa naistutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen lähtökohta: meidän tuottamamme tiedon ”objektiivisuus” löytyy oman positiomme, omien sitoutuneisuuksiemme ja tuottamamme tiedon ehdollisuuden tiedostamisesta ja selkeästä esille tuomisesta. Vähemmistöön kuuluvana tutkijana olen oppinut sen, että minulta suorastaan odotetaan ja edellytetään aina oman positioni erittelyä – jo pelkkä nimi herättää kysymyksiä siitä, kenen äänellä tämä ”natiivitutkija” puhuu.

Kuitenkin kaksoiskansalaisuuskeskusteluun liittyen oma positioni tuli minulle korostetulla tavalla ”iholle”, kun tutkimusryhmämme vieraillessa ohjausryhmän kokoontumispaikkana olevassa ministeriössä minua pyydettiin esittämään toinen – ei suomalainen – passini. En tiedä, mitä sillä tiedolla tehtiin, mutta minä tulkitsin sen mahdollista epäluotettavuuttani symboloivana tekona. Tämä seikka myös pani minut miettimään itseäni tiedon tuottajana. Onko niin, että toinen kansalaisuuteni tekee tuottamastani tiedosta jollain tavalla vähemmän luotettavan tai objektiivisen kuin yhden kansalaisuuden omaavien ihmisten tuottamasta? Tulisiko ottaa käyttöön tiedon ja tieteen turvallisuuskartoitukset? Tämä symbolinen teko pani taas kerran pohtimaan muuttuvaa positioitumistani taas kerran muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Venäjän ulkomailla tapahtuvaa vaikuttamista esittelevissä ja pohtivissa kirjoituksissa (http://www.colta.ru/articles/society/14209, http://graniru.org/opinion/abarinov/m.259340.html, Jantunen 2016, Riiheläinen 2017) tuodaan esille Lännen Venäjä-suhteiden moninaisuus ja -tasoisuus. Näitä on erityisesti taloudessa, mutta myös kulttuurissa, politiikassa, urheilussa, mediassa, koulutuksessa, maanomistuksessa ym. Venäjän vaikuttamista ei tule ymmärtää yksioikoisena ”propagandan” levittämisenä tai mahdollisena kansalaistensa lojaalisuuden ja Venäjän etujen mukaisen toiminnan vaatimuksena. Koko 2000-luvun aikainen mittava Venäjän ja lännen välinen yhteistyö on luonut monenlaisia verkostoja, joissa mukana olevat ihmiset ovat tulleet suoraan tai välillisesti riippuvaisiksi Venäjästä, sieltä tai sinne menevistä varoista ja siihen liittyvästä työstä.

Aleksandr Morozov (http://www.colta.ru/articles/society/14209) näkee tässä uuden tilanteen, jossa lobbauksen, yhteistyön, kumppanuuden, vakoilun, propagandan ym. vaikuttamisen muotojen väliset rajat ovat hämärtyneet. Aikaisempi yhteistyö, siteet Venäjään uudessa, Krimin jälkeisessä tilanteessa ikään kuin tekevät kaikista siinä mukana olleista (useimmiten) äänettömiä nyky-Venäjän politiikan myötäilijöitä, jotka ikään kuin odottavat ”vanhojen hyvien aikojen paluuta”. Morozov väittää, ettei paluuta menneeseen ole, ja näen, että muun muassa keskustelu kaksoiskansalaisuudesta ja kaksoiskansalaisten luotettavuudesta on osoitus siitä. Muun muassa Timo Vihavaisen (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2017/02/kaksoiskansalaisuus.html) palavasti ajama ajatus kaksoiskansalaisuuden kieltämisestä ei poista Morozovin esille tuomaa tilannetta, ja Venäjä-yhteydet voivat saattaa epäluotettavuuden varjoon kenet tahansa, joka on jossain elämänsä vaiheessa ollut mukana Venäjäyhteistyössä.

Olen aikaisemmin (http://politiikasta.fi/category/kirjoittajat/olga-davydova-minguet/) kirjoittanut siitä, kuinka haitallista on sotia ja urheilua läpäisevä omien ja vieraiden määrittelylogiikka niiden näkökulmasta, jotka ovat oppineet elämään hybridiä, monipaikkaista elämää. Kansallista lojaliteettia yhtenä ainoana kansalaisuuden ominaisuutena esille tuovat kannanotot valitettavasti vahvistavat tätä logiikkaa. Ne myös kaventavat keskusteluun osallistujien mahdollisuuksia tuoda monipuolisempia näkökulmia esille, kun itse puhujat – ja tiedon tuottajat – alkavat epäillä oman positionsa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Kuten Janne Riiheläinen on turvallisuuspoliittisessa pamfletissaan (2017) tuonut esille, nykyisissä epävarmuuden ja kriisin oloissa on tärkeää ylläpitää monipuolista ja luottavaista keskustelua, ja vahvistaa yhteiskunnallista luottamusta, eikä heikentää sitä. Meiltä tiedon tuottajilta se vaatii tietomme lähtökohtien ja taustojen perusteellista pohtimista ja esittelyä, tutkimusetiikkaa unohtamatta.

Olga Davydova-Minguet
FT, yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos

 

 

Auditointitapaa testaamassa

Itä-Suomen yliopistossa on koko sen olemassaolon ajan olleet käytössä sisäiset auditoinnit. Niiden tarkoituksena on ollut valmistautua ulkoisiin auditointeihin ja parantaa laitosten ja yksiköiden laadunvarmistustyötä.

Perinteiseen tapaan auditoida on kuulunut ulkopuolisen johdolla toteutettu asiakirjojen läpikäynti ja jonkinlaisia keskusteluja laadun ilmenemisestä. Näillä on pyritty varmistamaan laatujärjestelmän kattavuus, ja kuinka aidosti sitä on toteutettu ja hyödynnetty. Henkilöstö on päässyt osallistumaan auditointitilaisuuteen yleensä kuulijan ja raportin lukijan roolissa.

Viime vuoden marraskuussa päätimme testata auditointiryhmässämme enemmän osallistavaa tapaa auditointiin. Varsinkin kun olimme auditoijina huomanneet, että muutoksen aikaansaaminen myös laatuajattelussa ja toiminnan kehittämisessä todennäköisesti vaatii jonkinlaisen henkilökohtaisen kokemuksen ja laajemman puheeksi ottamisen. Näyttää siltä, että dokumenttilähtöinen auditointitapa johtaa siihen, että dokumentoinnista ja sen kehittämisestä tulee laatutyön keskeinen tavoite, ei niinkään toiminnan kehittämisestä ja jatkuvasta parantamisesta.

Toki kävimme perinteisesti laatuasiakirjat läpi, mutta mielestämme näytti siltä, että niiden pohjalta laatujärjestelmän kehittämisen ajatuksen levittäminen koko työyhteisöön ei olisi onnistunut perinteisellä auditoinnilla. Varsinkin kun totesimme, että olisimme todennäköisesti tehneet samat kehittämisehdotukset kuin jo edellisellä kerralla: dokumentoinnin systematiikkaa ja laatua tulee kehittää.

Auditointi alkoi lyhyellä, johdon ja keskeisten laatujärjestelmän toimijoiden haastattelulla. Tämän jälkeen siirryimme koko henkilöstön kanssa pohtimaan yhdessä keskeisiä teemoja, joita toiminnan kehittämiseen ja kehittämistyön dokumentointiin heidän mielestään liittyi. Otimme myös sen riskin, että emme siirtäneet henkilöstöä yhteen paikkaan vaan käytimme hyväksemme videoneuvottelulaitteita.

Keskustelua ohjasi ryhmätyöskentely ja yleiskeskustelu. Saimme osallistujilta kirjallista aineistoa raporttiamme varten ja yhteisessä pohdinnassa pyrimme yhdessä löytämään keskeiset kehittämiskohteet.

Mielestämme tilaisuus onnistui hyvin, vaikka korjattavaakin menettelytapaamme löytyi. Auditoijan kannalta iloisinta oli havaita, että laajalla mukaanottamisella paljastui runsaasti laadun ja toiminnan kehittämiseen liittyviä sujuvia käytänteitä ja toimintoja. Näitä ei kuitenkaan ollut tiedostettu yksikön toiminnalle tärkeiksi eikä niitä ollut nostettu laatukäsikirjaan.

Kokemuksemme perusteella näyttäisi siis siltä, että tällainen yhteisöllinen ja kaikkia kuuleva tapa on hyvä keino paljastaa laajemmin laatutyön tilannetta kuin dokumentointiin ja suppeiden ryhmien haastatteluun perustuva menettely. Laatutyö ei ole vierasta mutta omien laadunvarmistuksen rutiinien mieltäminen yksikölle tärkeiksi ja hyödyllisiksi näyttää edelleen vaikealta.

Anne Kankkunen, laboratoriomestari

Esko Ryökäs, yliopistonlehtori

Jarmo Saarti, kirjastonjohtaja

Humanismi on kuollut – eläköön humanisti?

Ei ole vaikeakaan nykyään törmätä siihen ajatukseen, että humanismi on kuollut.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kirjoitti 7.2. SDP:n puoluekokouksesta, että puolue on taas ”työväenpuolue, eikä mikään epämääräinen, porvarillisuutta dippaileva humanismiliike.” Kannanotto antaa ymmärtää, että minkään puolueen ei ole suotavaa tukeutua humanistisiin arvoihin.

Ilmaisulla humanismi on vain yksi, filosofinen merkitys: ’ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus’. Ilmaisulla humanisti on kaksi merkitystä: (1) ’humanismin kannattaja’ ja (2) ’kielten, historian tai kulttuurin tutkija’. Jälkimmäiseen merkitykseen humanismi liittyy toki historiallisesti: antiikin kulttuurien ihannointi poiki vanhojen tekstien ja kielten tutkijoista oman ammattikunnan.

Kun tutkii Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin sisältyviä laajoja lehdistöaineistoja, voi todentaa sen havainnon, että humanismi on kuolemassa: 1980-luvulla aatteen käsitettä käytettiin vielä noin 14 kertaa per miljoona sanaa, 2000-luvulla enää 2 kertaa. Tosin myös humanistisista aloista puhuminen on samalla suhdeluvulla ilmaistuna vähentynyt 36:sta 4:ään.

30 vuotta vanhassa aineistossa tulevat vastaan menneiden vuosisatojen skolastikkojen lisäksi mm. Georg Henrik von Wright sekä Heikki Kirkinen. Molemmat analysoivat humanismia filosofisina ja historiallisina ilmiöinä. Viime vuosikymmenen aineistossa vilahtavat vain Matti Ijäs ja Frank Capra.

Se mitä varsinaisesti on jäljellä, on keskustelu siitä, mihin humanisteja tarvitaan.

Jukka Mäkisalo
Professori, käännöstiede

 

Suomi kestävän metsäbiotalouden voimalla toiselle sadalle

Biotaloudessa korvataan fossiilisten luonnonvarojen käyttöä uusiutuvilla luonnonvaroilla. Tavoite on maailman pelastaminen öljyn ja kivihiilen saastuttamalta tuhon tieltä – vähintäänkin tavoitteena on siirtää hetkeä, jolloin ihmisen on muutettava toiselle planeetalle.

Biotalous on uusiutuvien luonnonvarojen tuottamista, jalostamista, kuluttamista, kierrättämistä sekä niihin perustuvia palveluja. Se on ilmastonmuutoksen hillintää puhtain teknologioin ja ympäristöystävällisesti. Samalla tavoitellaan taloudellista kasvua sekä tasapainoista aluekehitystä, uusia työpaikkoja ja huoltovarmuutta. Kuka voisi sellaista vastustaa?

Suomessa biotalous ja sen kasvu perustuvat ensi sijassa metsiin ja puuhun. Eikä jatkossa vain paperiin ja lankkuun. Puu – ikioma Sampomme – taipuu mitä ihmeellisempiin muotoihin. Se voi olla läpinäkyvää ja taipuisaa kalvoa. Kevyttä levyä tai verkkoa, joka on kovaa kuin teräs tai kimmoisaa kuin kumi. Kangasta. Ruokaa. Lääkettä. Polttoainetta. Aurinkokennoa. 3D-tulostettuja tekoelimiä ja proteeseja. Vaikka mitä.

Biotalouden ylväistä tavoitteista huolimatta se ei voi Suomessa olla kestävää, ellei metsiemme käyttö ole kestävää. Suomen biotalousstrategian toteuttaminen muun muassa biojalostamoineen, uusine tuotteineen sekä puurakentamisineen kasvattaisi puun käyttöä merkittävästi – jopa 30 miljoonaa kuutiometriä vuosittain, jos kaikki kaavaillut biotuotetehtaat käynnistetään. Lisäkysynnän kattaminen kotimaisella puulla tuo eurot ja työpaikat koti-Suomeen.

Samaan aikaan, kun puuta ja siten hakkuita tarvitaan lisää, metsien monikäytön muukin biotalouskysyntä kasvaa, kuten luontomatkailu, hyvinvointipalvelut sekä ei-puuaineksiset tuotteet. Hakkuupinta-alan olennainen lisääminen tuntuisi metsien muissa käytöissä, maisemissa ja biodiversiteetissa. Eri tavoitteiden yhteensovittaminen tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Yhteensovittamisen haasteisiin on ehkä yllättävältä kuulostava ratkaisu: talousmetsien puuntuotannon tehostaminen parantaisi monitavoitteisen metsänkäytön edellytyksiä. Jos talousmetsien hehtaareilla pystyttäisiin tuottamaan puuta rutkasti enemmän kuin nyt, puumotteja voitaisiin hakata lisää kasvattamatta hakkuupinta-aloja. Hehtaarisato nousisi, mutta jätettäisiin samat säästöpuut, avainbiotoopit ja puskurivyöhykkeet. Harvennus- ja avohakkuiden haitat liittyvät enemmän hakkuualaan kuin mottimääriin, hyödyt puolestaan motteihin.

Hakkuumahdollisuuksien nostaminen puuntuotantoa tehostamalla turvaisi samalla metsätalouden ekologista ja sosiokulttuurista kestävyyttä sekä metsän eri käyttöjen yhteensovittamista tilanteessa, missä hakkuumääriä pitää joka tapauksessa selkeästi lisätä mahdollistamaan metsäbiotalouden voittokulku. Puuston kasvun lisääminen on myös ilmastoteko.

Perehdy lisää: www.uef.fi/fi/web/biotalous, www.uef.fi/web/forbio, @FORBIOproject

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori

 

 

Ihmisiä, tavaroita ja sosiaalista syrjintää

Suomessa 30 vuotta asunut ja sen jälkeen rasistisen syrjinnän takia Hollantiin muuttanut palestiinalainen toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Umayya Abu-Hanna kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Multikulti: ”Omaperäisesti ajattelevat, korkeasti koulutetut siirtolaiset näkyvät harvoin kulttuurikentällä – -. Juuri korkeasti koulutetut siirtolaistaustaiset poistuvat Suomesta, ja jopa maahanmuuttoviranomaisemme tietävät, että he muuttavat yleensä Englantiin, ja sinne he myös jäävät.”

Abu-Hannan väite konkretisoitui alkuvuodesta 2016 erään tuttavani ulkomaalaistaustaisen puolison kohdalla. Hän on koulutukseltaan erikoislääkäri, muutti avioliiton vuoksi Suomeen eräästä entisestä sosialistimaasta, ja opetteli suomen kielen. Hän sai satunnaisesti koulutustaan vastaavaa työtä erilaisten sijaisuuksien hoitajana Suomen maaseudulla, mutta kun hän haki vakituista työpaikkaa, häntä ei kertaakaan kutsuttu haastatteluun. Lopulta hän ymmärsi, että näin Suomessa toimitaan, ja haki työpaikkaa Isosta-Britanniasta. Hän sai sen, ja muutaman kuukauden kuluttua hänelle tarjottiin vielä parempaa paikkaa, jonka hän myös otti. Nyt hän toimii vakinaisena oman alansa lääkärinä ja hän voi lisäksi harjoittaa jatko-opintoja osana työtään.

Kertomani tapaus ei ole esimerkki vain piiloisesta tai banaalista, itsestäänselvyydeksi muuttuneesta torjuvasta asenteesta ulkomaalaisia kohtaan. Se on esimerkki myös suomalaisen työelämän sisäänrakennetusta valtahierarkiasta. Matalapalkkaisilla aloilla, kuten siivouksessa tai rakentamisessa, on sallittua käyttää – ja usein riistää – ulkomaalaista työvoimaa. Taustalla on oletus, että ulkomaalaiset ovat valmiita tekemään mitä työtä heille vain annetaan, eivätkä esitä hankalia kysymyksiä työlainsäädännöstä, -turvallisuudesta tai minimipalkasta. Sen sijaan arvostetuissa, toisin sanoen parempipalkkaisissa ammateissa työhön valitaan suomalaisia. Logiikkana näyttää olevan, että ulkomaalaiset eivät saa viedä meiltä ”oikeita” töitä. Samaan aikaan julkisuudessa käytetyissä puheenvuoroissa esitetään ”työperäisen maahanmuuton” tukemista.

Vallan lisäksi erikoislääkärin tapaus kertoo suomalaisen työelämän arvoista. Vallankäyttö, jonka yksi muoto on syntyperään liittyvä syrjintä, ei ole puhtaasti rationaalista toimintaa. Se perustuu myös tunteisiin nojaavaan luokitteluun oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ja hyvästä ja pahasta. On oikein, että tietyt ihmiset tekevät tiettyjä töitä. On väärin, että kaikkien ihmisten sallitaan tehdä kaikenlaisia töitä. Näin ajattelivat esimerkiksi orjien omistajat ja rotuerottelun kannattajat. Hekin uskoivat elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa, aivan kuten monet suomalaisetkin. Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät olleet heille ihmisiä, vaan omaisuutta, tavaroita.

Nyky-yhteiskunnassa tämä Marxista muistuttava ajattelutapa ei enää sellaisenaan päde. Verkostoituminen, tulospalkkaus ja innovatiivisuuden painottaminen ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnan, jossa ihmisellä on (näennäisesti) paljon vapauksia. Ne kaikki kuitenkin palautuvat ja kietoutuvat nyky-yhteiskunnan perusarvoihin, valtaan ja rahaan, aivan kuten edellä kerrotussa tapauksessa. Erikoislääkäri syrjäytettiin, koska hän ei ollut verkostoitunut ”oikein”. Hänen innovatiivisuuttaan epäiltiin, koska hän tuli ”väärästä” maasta. Näiden seikkojen takia hänen palkkaamistaan pidettiin riskinä, jota suomalaiset työnantajat eivät halunneet ottaa.

Maailma, jossa Suomi koostuu vain valkoisista, luterilaisista suomalaisista, on menneisyyttä. On jo aika ryhtyä ajattelemaan maahanmuuttajia voimavarana, ei uhkana tai taakkana.

Blogiin_laitila_teuvoTeuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti

Mistä voimavaroja terveyden edistämiseen?

”No on se vaan niin turhauttavaa yrittää puhua potilaille liikkumisen lisäämisestä, kun tietää että ainut liikunta tapahtuu sohvan ja jääkaapin välillä”, purki turhautumistaan eräs opiskelija terveyden edistämisen seminaaripäivässä.

Ihailtavaa oli, että kaiken kaikkiaan opiskelijat olivat erittäin myönteisiä ja innostuneita terveyden edistämisen kysymyksistä. Ennaltaehkäisevän työn merkitys kansansairauksista aiheutuvan sairaustaakan vähentäjänä tiedostettiin. Ravitsemus- ja liikunta-asiat pyritään pitämään mielessä ja huulilla kiireisenkin työn keskellä. On toki huolestuttavaa, että jo ennen valmistumista tulee tunteita pään lyömisestä seinään. Miten voi jaksaa muistuttaa ja ohjata potilaita terveisiin elintapoihin vielä 40 työvuoden jälkeenkin?

Terveyden edistämisestä vain osa tapahtuu terveydenhuollossa. Suurelta osalta terveyttä edistävät ratkaisut tapahtuvat aivan muilla sektoreilla, joilla vaikuttamisen mahdollisuudet ovat monesti myös paljon suuremmat. Se miten aktiivinen liikkuminen mahdollistetaan, tekevätkö kunnat ja yritykset savuttomuuspäätöksiä ja millä kriteereillä kunnan joukkoruokailu järjestetään, voivat olla väestötasolla paljon merkityksellisempiä asioita kuin potilasvastaanotoilla tapahtuva neuvonta. Puhumattakaan lainsäädännöstä, jonka merkitys on suuri erityisesti tupakoinnin ja alkoholinkäytön vähentämisessä.

Kun nyt suunnitellaan uusia sote-ratkaisuja ja niihin liittyen kuntien ja sote-organisaatioiden yhteistyötä, pitäisi muistaa, ettei terveyden edistämisessä niistä kumpikaan osapuoli pärjää yksin. Kunnan poikkihallinnollisia toimia tarvitaan terveiden elintapojen mahdollistajina ja terveydenhuollon ammattilaisia kansalaisten aktivoijina. Ehkä aktivoimistakin jaksaa paremmin, kun tietää, että taustalla on myös muiden toimijoiden tuki.

Tiina Laatikainen_netTiina Laatikainen
Terveyden edistämisen professori