Tutkijan viestintärytmit

Eristäytynyt professori pölyisessä norsunluutornissaan, vai kaikkea turhankin innokkaasti kommentoiva “päivystävä dosentti”? Siinä kaksi sitkeää kulttuurista kuvaa, joita tutkijalle viestijänä tarjotaan. Ja karikatyyri jatkuu. Kun vanhan maailman yliopistosivistykseen kasvanut norsunluutorniprofessori viestii harkitusti ja harvakseltaan tieteellisten lehtien ja konferenssiesitelmien kautta, päivystävä dosentti on kuin kotonaan sosiaalisessa mediassa, bloggaajana ja televisiovieraana puhumassa niin aiheesta kuin sen vierestäkin. 

 Viestijäkuvien välisen eron saattaisi äkkiseltään liittää erilaisissa mediaympäristöissä kasvaneisiin tutkijasukupolviin. Voi toki olla, että “hitaan median” aikakaudella uransa aloittanut tutkija katsoo tieteen viestintäympäristöä hieman eri tavalla kuin verkkomedian parissa kasvanut diginatiivi. Pelkästä sukupolvierosta tuskin on kuitenkaan kysymys. Ehkä norsunluutorniprofessorin ja päivystävän dosentin hahmoja ei pitäisikään ymmärtää luonnehdintoina erilaisista tutkijatyypeistä vaan vihjeenä tutkijan työhön kohdistuvista monitahoisista odotuksista. 

 Toimin tällä hetkellä tutkimushankkeessa, jossa rahoittajan toiveesta seuraamme lähettämiemme twiittien määrää päivätasolla. Samaan aikaan tavoitteena on teoreettis-metodologisesti uraauurtavien tutkimusartikkeleiden julkaiseminen. Tällaisten töiden rytmi ja niiden vaatima keskittymisen tapa on radikaalisti erilainen. Some-viestintä vaatii tiuhaa sisältöjen tuottamista – silloinkin, kun tutkimuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään näkyvää– uutisvirtojen seuraamista ja jatkuvassa valmiustilassa olemista. Tutkimusartikkelin tuotantoprosessi aineistonkeruusta valmiiseen julkaisuun taas kestää helposti vuosia, ja sitä edistäisi pikemminkin erakkomainen vetäytyminen kuin puhelimen ilmoitusäänten pirstaloima aikaympäristö. 

 Yliopistojen kolmannen tehtävän korostumisen myötä käsitys tutkijan julkisesta tilivelvollisuudesta on laajentunut. Tutkija ei ole vastuussa vain menetelmiensä oikeellisuudesta tai tulosten relevanssista tiedeyhteisön kannalta, vaan myös siitä, että hän kykenee ymmärrettävästi ja kiinnostavasti kertomaan suurelle yleisölle tekemisistään. Tutkijasta on tullut, tai ainakin hänestä on toivottu tulevan, monipuolinen viestintäosaaja. Kun tutkijan ammattia ajattelee viestintäammattina, sen keskeiseksi ammattitaitovaatimukseksi on noussut polyrytmiikka – eritahtisten ja eripuraisten rytmien hallinta. 

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkij

Tulevaisuus on nuorissa – Afrikassakin

Itä-Suomen yliopisto osallistuu ALL-YOUTH-tutkimushankkeeseen, joka  tekee yhteistyötä kansainvälisen ENO-verkkokoulun kanssa. ENO-verkkokoulu (Environment Online) on kestävän kehityksen verkkokoulu, joka perustettiin Enon kunnan alakoulussa vuonna 2000. ENO-kouluja on nykyisin yli 150 valtion alueella ja verkoston toimintaan osallistuu lähes 10000 koulua.

Njegea-alakoulun 4H-kerholaisia huhtikuussa 2018. Kuva: Antti Erkkilä

ENO-verkkokoulun ja Tansanian 4H-yhdistyksen kolmivuotinen kehitysyhteistyöhanke päättyi huhtikuussa 2018. Hankkeen tavoitteena oli tukea koulujen ympäristökasvatusta 4H-periaatteiden mukaisesti eli parhaiten oppii itse tekemällä. Hankkeessa oli mukana 94 ala- ja yläkoulua neljän maakunnan alueella Tansaniassa. 4H-arvomaailma on sama Suomessa ja Tansaniassa: harkinta – head, harjaannus – hands, hyvyys – heart, hyvinvointi – health.

4H-kerholaiset taimitarhatyössä. Kuva: Antti Erkkilä

Itä-Suomen yliopiston nuorempi tutkija ja ENO-verkkokoulun opettaja Ville Tahvanainen sekä Antti Erkkilä ja John Donald Maziku Itä-Suomen yliopistosta tekivät ENO-verkkokoulun ja Tansanian 4H-yhdistyksen toteuttaman hankkeen loppukatselmuksen. Kenttämatkaan osallistuivat myös toiminnanjohtaja Susan Naburi ja hankekoordinaattori Joseph Desideri Tansanian 4H-yhdistyksen Tangan päätoimipaikasta.

Kaikkiaan vierailtiin kahdessatoista koulussa. Kaikki kohteet olivat alakouluja. Kouluvierailujen aikana haastateltiin yleensä johtajaopettajaa ja 4H-kerhojen tukihenkilöinä toimivia opettajia sekä jututettiin 7–15-vuotiaita kerholaisia.

4H-kerhon ohjaajaopettaja Hidaya Iddi (vas.), John Maziku, Ville Tahvanainen, johtajaopettaja Anna Lema ja 4H-koordinaattori Anna Lupiano. Kuva: Antti Erkkilä

Matka alkoi Tansanian pääkaupungista Dar es Salaamista ja päättyi myös sinne. Ajomatkaa kymmenen retkipäivän aikana kertyi 2500 kilometriä. Matkalaukkuja purettiin ja pakattiin matkan aikana kuudessa majoituskohteessa. Pisin päivämatka oli 600 kilometriä. Retkemme osui sadekauteen, jolloin asfalttitieltä poikkeaminen ei pikkuautolla tullut kysymykseen.

Kaikissa vierailukohteissa 4H-kerhot olivat perustaneet tukihenkilöinä toimivien opettajien avulla taimitarhan ja kasvimaan. Kerholaisten tuli myös perustaa oma kotiprojekti, joka saattoi kasvinviljelyn tai puuntaimien istutuksen lisäksi olla myös kanojen tai kanien kasvatusta.

Puuntaimia kasvatetaan myyntiin, istutettavaksi koulumaalle ja kotiin. Puuntaimia 4H-kerholaiset ovat antaneet ilmaiseksi muun muassa seurakunnille. Koulujen kasvimailla tuotetaan esimerkiksi lehtisalaattia, kaalia, pinaattia, tomaattia ja revonhäntää.

Perheissä puita kasvatetaan myös yhteisenä harrastuksena. Jotkut nuoret ovat saaneet puuntaimien myynnistä sen verran tuloja, että he ovat pystyneet ostamaan itselleen jopa koulupukuja ja kirjoja.

4H-kerholaiset John Mazikun haastateltavana. Kuva: Antti Erkkilä

Useat 4H-kerhot ovat päättäneet tuottaa avokadon taimia. Erityisen suosittuja ne olivat kaupunkikouluissa. Hedelmäpuita varttamalla saadaan syötävää tai myytävää jo kolmen vuoden kuluttua istuttamisesta. Kouluissa erityisesti avokado on oppilaiden suosiossa.

Tansania tuottaa avokadon hedelmiä myös vientiin. Hedelmät viedään ensin pakattaviksi Keniaan, josta ne lennätetään Euroopan vaativille markkinoille. Terveystietoisten kuluttajien ansioista avokadosta on nyt maailmalla kova kysyntä. Suomalaisissa marketeissa tansanialaiset avokadot ilmoitetaan tuoduiksi Keniasta.

Tansanian 4H-yhdistyksen aluekoordinaattori Charles Mwantepele esittelee varttamaansa avokadoa. Kuva: Antti Erkkilä

Tansanian eteläisellä ylänköalueilla kyläläiset ovat viime vuosina havahtuneet huomaamaan, että kylien hallinnoimalla maaomaisuudella voidaan tuottaa arvopuita. Aiemmin ainoastaan valtiolla oli istutusmetsiä.

Tansanian eteläisillä ylämailla suosittuja viljelypuita ovat erityisesti meksikonriippamänty (Pinus patula) ja Australiasta peräisin oleva eukalyptus (Eucalyptus grandis). Näiden puulajien jalostettua siementä saadaan Zimbabwen ja Etelä-Afrikan siemenviljelmiltä. Molemmat puulajit tuottavat kaupallisesti arvokasta sahapuuta ja pylväitä.

Männyn taimia. Kuva: Antti Erkkilä

Norjalainen Green Resources -metsäyritys alkoi 15 vuotta sitten hankkia kyläläisiltä maata viljelymetsien perustamiseksi. Vähitellen myös tansanialaiset innostuivat viljelymetsätaloudesta. Nykyisin yksityisillä tansanialaisilla on enemmän viljelymetsää kuin valtiolla. Enenevässä määrin metsäomistajat ovat kaupunkilaisia, jotka ovat hankkineet kyliltä maaomaisuutta metsänistutukseen.

Ylänköalueilla monella kyläkoululla on runsaasti maaomaisuutta, mikä mahdollistaa viljelymetsiköiden perustamisen. Eukalyptus kasvaa hyvällä maalla 8–10 vuodessa pylväspuuksi ja mänty tukkipuun mittoihin 15 vuodessa.

Kouluissa rahareikiä riittää. Rakennuksia on korjattava ja vesimaksuista huolehdittava. Kuivan kauden aikana useimmassa koulussa on vesipula. Katoilta valuvan sadeveden keräysjärjestelmien rakentaminen helpottaisi tilannetta.

4H-kerholaiset moringa-puiden lomassa. Kuva: Antti Erkkilä

Intiasta kotoisin olevan Moringa oleifera -puun pistokastaimi tuottaa korkealaatuista ravintoa jopa alle vuodessa. Lehdet, palot ja siemenet ovat syötäviä ja sisältävät muun muassa rautaa, kalsiumia ja muita elämän eliksiirejä – siis varsinainen ihmepuu. Puulaji tunnetaan Tansaniassa nimellä mlonge, ja se soveltuu kasvatettavaksi alavilla mailla, alle 500 metriä merenpinnasta. Morogoron kaupunkikouluissa meille kerrottiin, että puulajia istutetaan erityisesti sen lääkinnällisten vaikutusten takia.

Ville Tahvanainen tarkastelee oppilasmääriä. Kuva: Antti Erkkilä

Tansaniassa on 59 miljoona asukasta, joista lähes puolet on alle 15-vuotiaita. Noin 80 prosenttia väestöstä asuu maalla. Alakoulu on kaikille pakollinen, mutta jatkokoulutukseen siirtyy vain kolmannes ikäluokasta. Nuorten tulevaisuus pohjaa valtaosaltaan alakoulussa opittuihin ja omaksuttuihin taitoihin.

Yrittäjätaitojen oppiminen 4H-perinteiden mukaisesti ja ympäristökasvatus ENO-verkkokoulun antaman mallin mukaan antavat nuorelle eväitä kasvaa vastuulliseksi kansalaiseksi Tansaniassa, Suomessa ja muualla maailmassa.

Antti Erkkilä

Projektitutkija, historia- ja maantieteiden laitos

 

 

Ville Tahvanainen

Nuorempi tutkija, historia- ja maantieteiden laitos

Kasvava ja monipuolistuva metsäbiotalous tuo haasteita ja mahdollisuuksia

Metsäbiotalouden kasvu ja monipuolistuminen lisää Suomessa puun kysyntää ja luo alalle uusia työpaikkoja. Se lisää myös metsänomistajien puunmyyntituloja sekä tuo laajemminkin hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puun kysynnän lisääntymisen toivotaan kannustavan metsänomistajia hoitamaan metsiään nykyistä aktiivisemmin, sillä kiireellistä taimikonhoitoa ja nuoren metsän ensiharvennuksia on rästissä Suomessa yli miljoona hehtaaria. Metsien hoidon laiminlyönti vaikuttaa tuleviin hakkuumahdollisuuksiin ja vähentää metsien tuottoa.

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu kotimaisen puun riittävyydestä sekä saatavuudesta kasvavan ja monipuolistuvan metsäbiotalouden tarpeisiin. Esiin ovat nousseet myös lisääntyvien hakkuiden vaikutukset metsien monimuotoisuus- ja virkistyskäyttöarvoihin sekä metsien vesistö- ja ilmastovaikutuksiin. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä kotimaisen puun lisääntyvä käyttö edellyttää sen kustannustehokasta ja tasaista saatavuutta ympäri vuoden, kohtuuetäisyydellä tuotantolaitoksista. Metsien lisääntyvän käytön tulee olla myös taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää sekä hyväksyttävää.

Suomen metsävarojen lisäkäytölle on hyvät edellytykset, sillä metsävarat ja niiden kasvu ovat tällä hetkellä suuremmat kuin koskaan aiemmin. Tätä kehitystä selittää se, että metsien hoitoon on panostettu vahvasti ja hakkuut ovat pysyneet selvästi metsien kasvua alhaisempina viime vuosikymmeninä. Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman FORBIO-hankkeen uusimpien skenaariolaskelmien perusteella Suomen metsistä voidaan hakata vähintään 70 miljoonaa kuutiometriä ainespuuta vuodessa seuraavan 90 vuoden kuluessa nykyisen kaltaisella tukki- ja kuitupuuhakkuurakenteella eri puulajeilla. Hakkuita on mahdollista tehdä jopa 80 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, jos sallitaan joustoa eri puulajien puutavaralajien vuotuisissa hakkuumäärissä.

Tällainen hakkuiden lisäys on mahdollista ilman että metsävarat vähenevät nykyisestä, jos metsänhoitoa tehostetaan muuttuvassa ilmastossa. Toisaalta lisääntyvät hakkuut, lannoitukset ja kunnostusojitukset voivat lisätä myös vesistöjen ravinne- ja kiintoainekuormitusta sekä alentaa metsien monimuotoisuus- ja virkistyskäyttöarvoja, ellei niitä huomioida riittävästi toimenpiteiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Hyvällä metsien hoidolla ja hakkuiden suunnittelulla voidaan vähentää niin metsien lisääntyvän käytön haitallisia vaikutuksia muihin ekosysteemipalveluihin kuin ilmastonmuutoksen myötä lisääntyviä abioottisia ja bioottisia metsätuhoriskejä ilman että vähennetään merkittävästi puuntuotannon kannattavuutta. Puun lisääntyvä käyttö fossiilisten tuotteiden, materiaalien ja energian korvaajana auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta pidemmällä aikavälillä.

Kestävän ja hyväksyttävän metsäbiotalouden toimintaedellytysten turvaamiseksi tarvitaan monitieteiseen tutkimukseen perustuvaa uutta osaamista, ratkaisumalleja ja työkaluja sekä avoimia paikkatietoaineistoja ja vahvaa vuorovaikutusta tutkimustiedon käyttäjien kanssa.

 Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Yliopistoista Suomen parhaita työpaikkoja – hyvä johtaminen

Kirjoituksen sisältö vastaa oleellisilta osiltaan Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa 20.4.2018 pidettyä puheenvuoroa.

Yksi ”fantastisen yliopistouudistuksen” yhteydessä keskusteluun noussut ulottuvuus oli strategisen johtamisen vahvistaminen yliopistoissa. Yliopistojen hallituksiin yhteisön ulkopuolelta valittavat jäsenet ja yliopistojen sisäisten johtajien valintaprosesseihin tuodut muutokset voidaan osaltaan nähdä myös tukena tälle strategisen johtamisen vahvistamiselle. Onko nyt päässyt käymään niin, että strategisen johtamisen ja voimakkaan strategiatyöskentelyn jalkoihin on jäänyt ihmiset ja ihmisten johtaminen? Strategiajohtamisen lisäksi toinen johtamiseen liittyvä muotitermi yliopistoissa tuntuu olevan prosessijohtaminen. Prosessien on hyvä olla selkeitä ja tehokkaita, mutta voiko prosessia johtaa johtamatta ihmisiä? Jos voi, niin onko kyseessä johtaminen vai ohjelmoiminen? Miten monta maisteria sujuva opintohallinnon prosessi on kouluttanut tai kuinka monta vertaisarvioitua julkaisua on strategia tehnyt? Pitäisikö yliopistolaiset palauttaa takaisin myös johtamisen ytimeen?

Mutta ”eihän professoreita voi johtaa” – tämä lienee kuultu jo useammankin kokeneen yliopistojohtajan suusta. Onko asia kuitenkaan niin, vai onko kyse sittenkin siitä mitä johtamisella tarkoitetaan ja miten se ymmärretään? En ole professori ja tuskin sellaiseksi tulenkaan, mutta tuskin minäkään olisin kovin helposti johdettavissa, jos johtamisella tarkoitetaan esim. vahvaa mikromanagerointia tai ainakin työhyvinvointini lähtisi nopeaan laskuun. Entä jos johtaminen nähdäänkin palvelutehtävänä ja johtaja mahdollistajana, kuinka moni meistä ei haluaisi olla johdettavana? Entä jos minun tehtäväni johtajana onkin auttaa muita löytämään tie omalle huipulleen ja auttaa saavuttamaan se oma huippu? Korkeakouluvisio 2030 verkkoaivoriihen kysymykseen ”Miten korkeakoulun johtamista voidaan mielestäsi kehittää parhaiten?” vastattiin mm. ”Asiantuntijaorganisaation luonteen huomioiminen – Valmentava, keskusteleva ja osallistava ote johtamiseen

Twitterin johtamiskeskusteluissa törmää nykyisin aika paljon toteamukseen, että johtaminen on viestintää. Samaan aikaan useammassakin yliopistossa ollaan huolissaan siitä, että organisaation sisäinen viestintä ei oikein toimi. Tämä huoli näyttäytyy enemmän huolena siitä, että viesti ei kulje ylhäältä alas – ja tämä nähdään yhtenä syynä siihen, että suuret joukot eivät ole esim. sitoutuneita strategiaan ja jotenkin heidät pitäisi pystyä sitouttamaan. Entäpä jos siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä miten esim. tutkijat ja opettajat saadaan sitoutettua johonkin, ollaan jo myöhässä? Mitä jos sen sijaan, että ajaudutaan miettimään sitouttamistoimenpiteitä, niin hoidettaisiin koko valmisteluprosessi niin, että asianosaisille syntyisi kokemus osallisuudesta valmisteluun, jolloin sitoutuminen lopputulemaan tulee enemmän tai vähemmän luonnostaan? Valmistelussa olevien asioiden avaaminen laajapohjaiselle keskustelulle jo valmistelun ensimetreillä haastaa toki johtajat ja koko työyhteisön ihan toisella tavalla kuin valmiiden päätösten viestiminen. Tämä vaatii ainakin aikaa kohtaamisille ja keskusteluille, sekä uskallusta laittaa itsensä likoon – altistaa omatkin ennakkokäsitykset kriittiseen arviointiin. Korkeakoulujen visiotyön verkkoaivoriihen avovastauksissa nousi myös esiin ”Yhteiskehittäminen ja ajan antaminen kohtaamisille”. Yliopistossamme käydään nyt kovasti keskustelua myös ”open science” ja ”open innovation” teemoilla. Näissäkin keskeistä on yhdessä tekeminen ja yhteiskehittäminen – ehkä olisi tarpeen saada tämä keskustelu läpileikkaavasti osaksi yliopistomme sisäistä toimintaa ja johtamista.

Verkkoaivoriihestä nousee esiin myös ”positiivisen ilmapiirin luominen ja selkeät roolitukset”. Uskoisin, että kaikki meistä tunnistavat itsestään sen, että kun on oikein innostunut jostain tehtävästä niin ”aika liitää kuin siivillä” ja veipä tuon tehtävän tekeminen, miten kauan tahansa tai oli se kuinka työläs vain, niin innostuksessaan jaksaa ihmeellisesti enemmän. Innostuksen taustalla lienee monesti mm. se että voi käyttää omia vahvuuksiaan, voi tehdä asioita joita kokee mielekkääksi tai asioita joilla näkee suuremman merkityksen, tai saa oppia itselleen uuden taidon jota voi sitten hyödyntää niiden merkityksellisten asioiden tekemiseen. Tämän työskentelytilan syntymistä voi tietysti edesauttaa esim. roolituksella. Roolituksen edellytyksenä on toki se, että on ryhmä ihmisiä, joilla on sopivasti erilaisia vahvuuksia ja haluja ja jotka tuntevat toistensa ominaisuuksia riittävästi tai jos halutaan nähdä johtajavetoisesti, niin johtajan täytyy riittävästi tuntea porukkansa. Ilman avointa ja luontevaa kohtaamista arjessa tämä tuskin on saavutettavissa. Toisaalta, jos arjen kohtaaminen on kunnossa, niin väistämättä joskus eteen tulevat ikävätkin tilanteet ovat helpompia käsitellä. Tässä lienee pätee samat lainalaisuudet kuin olemme oppineet terveellisistä ruokatavoista ”kun arki on kunnossa, niin kestetään hyvin myös ajoittaiset herkutteluhetket”.

Mikael Pentikäinen kuvaa kirjassaan ”Luottamus” alhaisen ja korkean luottamuksen yhteisöjä. Alhaisen luottamuksen yhteisön piirteinä hän mainitsee mm. tiedon pihtaamisen, ideoiden torjumisen, selvityspyynnöt lyhyellä aikataululla ja toimintakulttuurin jossa johto ajattelee ja työntekijät suorittavat. Voisimme jokainen hetken pysähtyä miettimään missä määrin näitä piirteitä omassa organisaatiossamme/työyhteisössämme ilmenee. Korkean luottamuksen yhteisöjä hän puolestaan kuvaa mm. tiedonjaolla, aidolla kuuntelulla, virheiden sietämisellä, luovuudella, lojaalisuudella ja kunnian jakamisella. Vähän samaan suuntaan kirjoittaa Saska Saarikoski kirjassa ”Dettmann ja johtamisen taito”. Kirjassa koripallovalmentaja Henrik Dettmann avaa omia näkemyksiään johtamisesta ja johtajana kasvustaan. Hän kokee kulkeneensa johtajana tien nuoresta johtajasta, jonka johtamisen keinoina oli lähinnä autoritaarisen johtamisen välineitä kuten koulutus, käskeminen ja kontrolli, johtajaksi jolla onkin käytössään yksilölähtöisen johtamisen välineitä kuten kyseleminen, kuunteleminen, kannustaminen ja kiittäminen. Dettmann tiivistää oman johtajana kehittymisensä seuraavasti ”Olin kuvitellut olevani suuri johtaja. Nyt tajusin olevani pelaajien palvelija. Se ei tehnyt minusta heikompaa johtajaa vaan vahvemman.”

En jaksa uskoa, että olen tässä onnistunut tuomaan esiin mitään merkittävää uutta johtamisesta. Esimerkiksi yliopistomme johdon päivillä alkuvuodesta oleellisesti kaikki tämä äsken mainittu oli tavalla tai toisella esillä ja kaikki äänessä olleet olivat hyvin yhtä mieltä siitä, että tällaisia tunnusmerkkejä meidän johtamisessa tulisi olla. Liian monen yksittäisen yliopistolaisen kokemus on kuitenkin kovin toisenlainen. Miten hyvästä johtamisesta sitten tulisi arkipäivää ja sen myötä yliopistomme ottaisi askeleita kohti Korkeakouluvision ”Suomen parhaita työpaikkoja”? Kirjoituksen alkuun viitaten, yliopistoissa on siis viime vuodet laadittu kovasti strategioita. Pitäisikö siis laatia yliopiston johtamisstrategia? Jotkut ovat strategioiden yhteydessä viisaasti muistuttaneet että ”toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi”. Tulkitsen tämän niin, että arjen toiminnassa strategiaa paljon tärkeämpää on se, millainen toimintakulttuuri työyhteisössä vallitsee ja se määrittelee työskentelyämme ja toiminnan suuntaa enemmän ja tehokkaammin kuin strategia. Tätä tulkintaa mukaillen, jos haluamme johtamisessa vallitsevan enemmän esim. korkean luottamuksen organisaation tai valmentavan johtamisen piirteitä, niin meidän tulee pystyä rakentamaan työyhteisökulttuuri, jossa nämä asiat toteutuvat ja ovat arkipäivää. Johtaja ei tätä voi yksin saada aikaan, mutta sen jolla on suurempi valta, on syytä kantaa myös suurempi vastuu. Aivan varmasti tämän kaltaisen kulttuurin saavuttaminen vaatii johtajilta aktiivista otetta johtamiseen ja aikaa kohdata, kuunnella ja kunnioittaa – olla siis ihminen ihmiselle.

Lienee vielä syytä kysyä myös itseltään toteutuuko nämä omassa johtamistehtävässäni osana työyhteisöä? Ei varmasti aina eikä kaikilta osin. Jossain määrin uskon kyllä onnistuneeni ja merkittävin kokemus ja oppi – jonkinlainen käytännön johtamisen työssäoppimispaikka, ellei jopa korkeakoulu- on itselleni ollut vapaaehtoistoiminnan johtaminen. Kun ei ole käytössä direktio-oikeutta tai euroilla johtamisen mahdollisuutta, niin päästäkseen eteenpäin on pakko löytää yhdessä yhteiset tavoitteet ja motiivit sekä innostunut ja positiivinen tekemisen meininki.

Tero Karjalainen

tutkimuspäällikkö, sovelletun fysiikan laitos ja
yliopistokollegion puheenjohtaja

Tehdäänkö laatua?

Itä-Suomen yliopisto on päivittänyt strategiaansa. Koulutuksessa strategisena tavoitteena on, että opetus perustuu uusimpaan tutkimukseen ja kouluttaa osaajia tulevaisuuden työelämään. Tavoitteen mukaan UEFilla on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö ja tehokkaimmat opintoprosessit. Koulutus on myös vetovoimaista, opetus opiskelijakeskeistä ja opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa.

Yliopiston strategian tavoitteiden tulee nyt valua tiedekuntien ja laitoksien strategiaan. Suuressa monialaisessa yliopistossa on vaikea nähdä, että yliopiston strategia yksinään ohjaisi tehokkaasti kaikkia koulutus- ja tutkimusaloja. Tarvitaan tiedekuntien ja laitoksien strategioita sekä toimenpideohjelmia, jotka ottavat huomioon yliopiston strategiset linjaukset, mutta samalla mahdollistavat alakohtaisten ominaispiirteiden huomioon ottamisen.

Koulutuksen osalta puhutaan pedagogisesta johtamisesta. Pedagoginen johtaminen pitää sisällään strategista johtamista, muutosjohtamista, operatiivista johtamista ja ihmisten johtamista. Pedagoginen johtaminen tarkoittaa tulevaisuuteen suuntaavaa opetuksen johtamista, jonka kohteita ovat sekä opetussuunnitelma ja sen kehittäminen että opetuksen ja oppimisen laadun kehittäminen ja johtaminen.

Koulutuksen osalta voidaan lähteä siitä, että koulutuksen perustehtävä on tai pitäisi olla määritelty tutkintotasolla. Koulutuksen perustehtävä on todennäköisesti määritelty opetussuunnitelmassa tavoitteina ja alatavoitteina, jotka opiskelijan odotetaan osaavan valmistumisen jälkeen. Parhaillaan tavoitteet on johdettu tiedekunnan tai laitoksen strategiasta, vaikka se ei täysin välttämätöntä olekaan.

UEFin strategian tulee ohjata sisäistä opetussuunnitelma työtä siten, että tutkimuksen yhteys koulutukseen korostuu ja koulutus takaa tulevaisuuden työelämässä tarvittavat taidot. Jälkimmäinen korostaa sidosryhmien kuulemista opetussuunnitelmatyössä. Asetettujen tavoitteiden pohjalta toteutetaan tarkempi opintojen suunnittelu, määritetään opintojaksojen tavoitteet suhteessa tutkinnon tavoitteisiin, määritetään tarkoituksenmukaisten opetus- ja työmuotojen käyttö sekä toteutetaan opetus.

Yliopiston erinomaiset opettajat toteuttavat opetuksen laadukkaasti, keräävät opiskelijapalautetta ja kehittävät omaa opetustaan ja osaamistaan. Varsinkin kun tavoitteena on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö, keskeistä on arvioida, millaisia opiskelijoita yliopistosta valmistuu. Miten he oppivat suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja vastaavatko tutkinnon tavoitteet tulevaisuuden työelämän tarpeita jatkuvasti muuttuvassa maailmassa? Tähän tarvitaan systemaattista jatkuvaa kehittämistä. Jatkuva kehittäminen ei puolestaan onnistu ilman systemaattista itsearviointia. Lienee selvää, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, jos vain ulkopuoliset toimijat käyvät harvakseltaan toimintaamme arvioimassa, vaikka sekin on tärkeää.

Jatkuvan kehittämisen tueksi tarvitaan tiedolla johtamista. Tarvitaan siis opetussuunnitelman laadullista ja määrällistä arviointia. Laadullinen analyysi pitää esimerkiksi sisällään sen arviointia, onko oppiminen tavoitteiden mukaista, ovatko sisällöt ajanmukaisia, onko opetussuunnitelma tarkoituksenmukainen ja ovatko opetus- ja työmuotojen käyttö tarkoituksenmukaista. Laadullinen arviointi pitää sisällään myös oppimisen laadun arviointia, esimerkiksi opiskelijoiden tenttiarvosanojen jakauman tarkastelua, opiskelijoiden todellisen oppimisen arviointia ja itsearviointia, ja lisäksi opiskelijoiden osaamisen tarkastelua muissa tilanteissa, kuten harjoituksissa tai ryhmätöissä.

Määrällinen arviointi pitää sisällään esimerkiksi hakijamäärien, valmistumismäärien, valmistumisaikojen, opintojen etenemisen seurannan, 55 opintopistettä suorittaneiden, vaihtoon saapuneiden ja lähteneiden arviointia sekä kurssikohtaisia läpäisytietoja. Osa näistä tunnusluvuista on johdettavissa suoraan jo yliopiston strategiasta. Tässä yhteydessä myös oppimisanalytiikka ja tekoäly ovat astumassa kovaa vauhtia kuvaan mukaan. Laadullisen ja määrällisen arvioinnin perusteella määritellään kehittämiskohteet seuraavaa opetussuunnitelmaa silmällä pitäen. Sen jälkeen kehittämistoimien vaikuttavuutta arvioidaan seuraavalla kierroksella ja päätetään arvioinnin perusteella mahdollisista uusista kehittämiskohteista. Parhaassa tapauksessa kehittämisessä käydään vuoropuhelua esimerkiksi eri koulutusalojen välillä.

Tätä kaikkea tehdään nyt jo eri koulutusaloilla ja yliopiston yksiköissä eikä se ole kovinkaan uutta. Ehkä se vain voisi olla systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Jatkuva kehittäminen parantaa opetuksen laatua systemaattisesti. Sillä ei puututa koulutusalan sisältöihin, ei arvoteta eri oppimiskäsityksiä eikä puututa yliopistolle tärkeän ylimmän opetuksen vapauteen.

Yhä enemmän on alettu puhua tutkinnon tavoitteiden saavuttamisesta ja opiskelijoiden oppimisen varmistamisesta. Siis siitä, että opiskelijan osaamista arvioidaan suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja varmistetaan tavoitteiden mukainen oppiminen opiskelijoiden omaa vastuuta unohtamatta. Erilaisia suoria ja epäsuoria mittareita tähän on kehitelty. Tällöin keskiössä ei ole opetuksen arviointi eikä kurssiarviointi, vaan se, kuinka systemaattisesti parannetaan opiskelijan oppimista suhteessa tutkintotason tavoitteisiin.

Laatutyön pitää tukea yliopiston strategiaa ja strategisten tavoitteiden saavuttamista. Ylläkuvattu suunnittele-tee-arvioi-kehitä eli nk. Demingin ympyrä on tuttu yliopiston laadunhallintajärjestelmästä. Edellä hahmoteltu laatutyö koulutuksen puolella tukisi yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamista ja opetuksen laadun kehittymistä. Tutkimuksen puolella laatutyön pitäisi olla astetta helpompaa kuin koulutuspuolella. Ei siis rakettitiedettä. Lähdetäänkö tekemään siis laatua?

 

Matti Turtiainen

Professori

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan varadekaani

Kotimaiset tiedelehdet julkaisuluokitusten paineessa

Julkaisufoorumissa tehdään vuoden 2018 aikana tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksen päivitysarviointi. Ihmistieteiden kannalta mielenkiintoa herättää jälleen kotimaisten julkaisujen kohtalo: nouseeko uusia lehtiä JUFO 2 -tasolle ja tippuuko vanhoja pois.

Kun Julkaisufoorumin ensimmäinen luokitus julkaistiin vuonna 2012, kotimaisilla kielillä julkaisevat tiedelehdet olivat jäädä sivuosaan. Vasta 60 tieteellisen seuran kannanotto sai aikaan korjausliikkeen, jonka myötä parikymmentä “oman alansa johtavaa” suomen- ja ruotsinkielistä ihmistieteiden julkaisukanavaa nostettiin mukaan toiseksi korkeimpaan JUFO-luokkaan.

“Johtavien” lehtien valinta on kuitenkin haastavaa, sillä jo “omia alojaan” on selvästi enemmän kuin tarjolla olevia paikkoja JUFO 2 -kategoriaan. Viisastenkiveä ei ole myöskään lehtien välisten tasoerojen arviointiin. Vuoden 2014 päivitysarvioinnin yhteydessä todettiinkin, että tasolle 1 arvioidut kotimaiset julkaisut saattavat joutua “heikompaan asemaan kuin mihin todellinen ero […] tieteellisessä tasossa antaisi aihetta”. (Pölönen, Janne 2015. Suomenkieliset kanavat ja julkaisut Julkaisufoorumissa. Media & Viestintä 38:4, s. 241. )

Osin keinotekoisen kilpailuasetelman riskinä on, että lehtien toimituksissa aletaan liikaa miettiä, mitä tietyn JUFO-luokituksen saavuttaminen tai säilyttäminen vaatii, kun varsinaisen kysymyksen pitäisi olla, mitä lehden kannalta merkityksellisen tieteellisen keskustelun edistäminen vaatii.

Luokitusjärjestelmän suostuttelevalle vallalle myöntyvä lehti on kuin ravintoloitsija, joka kulinaarisen näkemyksen ja reseptiikan kehittämisen sijaan keskittyy murehtimaan, mistä Michelin-oppaan arvioija mahtaisi pitää, jos hän joskus astuisi ovesta sisään.

Vastuu ei-toivottujen ohjausvaikutusten korjaamisesta on toki myös “ravintolan asiakkailla”, julkaisujaan suunnittelevilla tutkijoilla, jotta artikkeleita tarjottaisiin lehtiin, joissa ne parhaiten löytävät kiinnostuneet lukijansa ja joissa niiden argumenteilla on eniten tehtävää.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija

Tutkija – kaiken taitava moniosaaja?

Viime aikoina monella tieteenalla on kuullut useissa yhteyksissä sanottavan, että asiat olivat ennen paljon helpompia. Tässä viitataan usein siihen tosiasiaan, että tieteentekemisestä on tullut pitkälle vietyä moniosaamista. Pelkkä asiaosaaminen omalla spesifisellä alalla ei enää riitä, vaan useat muut osatekijät määrittelevät tekemisen suunnan sekä tavoitteet.

Tutkimusrahoituksen rakenteiden uudistuminen, digitalisaatio, teknologian nopea kehitys, valtavat datamäärät, tiedonkulun nopeutuminen sekä sosiaalinen media ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttaneet merkittävästi tutkimuksen luonnetta siten, että lähtökohtana on usein nopeiden ratkaisumallien löytäminen.

Rahoittajatahot ovat tietoisesti ohjanneet tutkimuksen suuntausta käytännönläheisten sovellutusten ideoimiseen, tuottamiseen sekä tuotteistamiseen esimerkiksi translationaalisen lääketieteen keinoin. Tavoitteena tässä “laboratoriosta potilasvuoteen ääreen” konseptissa on edistää yhtäältä perustutkimustiedon hyödyntämistä kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta potilasnäytteiden sekä tautimallien hyödyntämistä tautimekanismien ja hoitokohteiden selvittämisessä.

Luonnollisesti tämä kehityskulku on järkevää ja varsinkin kansantaloudellisesti kannatettavaa. Tätä kautta pyritään pääasiallisesti tehostamaan uusien sovellutusten käyttöönottoa liittyen muun muassa potilaslähtöisiin terapioihin, hoidon vaikuttavuuteen sekä sairauksia ennakoivaan diagnostiikkaan ja niiden ennaltaehkäisyyn.

Mikä on sitten tässä uudistuvassa tutkimuskentässä tutkijan rooli nyt ja tulevaisuudessa? Ainakin yksi asia on varmaa, nimittäin se että merkittävää tutkimusta tehtäisiin edelleenkin todellisesta elämästä irrallaan olevissa instituutioissa. Konsortiopohjaiset rahoitushaut ohjaavat tutkijoita entistä useammin hakeutumaan kansainväliseen yhteistyöhön, niin oman alansa huippututkijoiden, kuin hyvinkin erilaisilta tieteenaloilta olevien toimijoiden kanssa. Monitieteellisyys on eittämättä päivän teema.

Menestyminen muuttuvassa toimintaympäristössä vaatii tutkijoilta asiaosaamisen lisäksi sosiaaliseen vaikuttamiseen, esiintymiseen, verkostoitumiseen, tieteen rajoja rikkovaan innovatiivisuuteen ja jopa intuitioon liittyviä taitoja. Haasteena tässä prosessissa on se, mistä löytyvät kaikki nämä taidot omaavat henkilöt – varsinaiset tieteen moniottelijat? Tämä peräänkuuluttaa uudentyyppisen koulutuksen tarvetta jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja täten haastaa niin tutkimusryhmät, tutkijakoulut kuin yliopistotkin toimintatavoille, jotka eivät noudata perinteistä ajattelumallia.

Mikko Hiltunen

Kudos- ja solubiologian professori

Sote-uudistus: Massaräätälöinti ei riitä eniten apua tarvitseville

Miten sote-uudistuksessa käy paljon palveluja tarvitseville asiakkaille? Monisairaiden, moniongelmaisten ja erityistä tukea tarvitsevien ihmisten palvelujen yhteensovittaminen on yksi uudistuksen keskeisimmistä haasteista.

So- ja te-asiat yhdistävä asiakassuunnitelma, jolle on tulossa oma paikkaansa Kanta-palvelussa, on lupaava askel eteenpäin. Maakuntatasolla suunnitellaan yhtenäisiä palvelukokonaisuuksia yhdistämään eri palveluntarjoajia. Paljon uskotaan myös niin sanotun matalan kynnyksen palveluohjauksen varaan, jolla saadaan tehokkaasti hoidettua isojen asiakasmassojen neuvontaa. Uudistuksen onnistumisen kannalta tärkeää onkin, että suuret asiakasvirrat saadaan kulkemaan jouhevasti. Näin niukkoja resursseja saadaan ohjattua sinne missä niitä eniten tarvitaan.

Kaikkein eniten apua ja tukea tarvitsevien ihmisten ongelmavyyhdit ovat kuitenkin usein hyvin yksilöllisiä. Hyväkin palvelusuunnitelma on vain poikkileikkaus tilanteesta. Se vaatii jatkuvaa päivittämistä sitä mukaa kun ongelmatilanteet muuttuvat ja vaihtuvat. Monitahoiset ongelmat vaativat useiden ammattilaisten yhteistyötä. Se mikä palvelujärjestelmän kannalta näyttää hyvin suunnitellulta kokonaisuudelta, voi olla yksittäiselle asiakkaalle sekava kaaos. Kokonaisuuden hallinta ei saa jäädä asiakkaan itsensä vastuulle. Lähelle ihmistä, hänen omaan arkeensa tarvitaan yhteyshenkilö, ”rinnalla kulkija”, joka tuntee asiakkaan tilanteen, jonka puoleen on helppo kääntyä ja joka neuvoo eteenpäin.

Paras palvelukokonaisuus paljon apua tarvitsevalle asiakkaalle syntyy mittatilaustyönä. Tämä onnistuu, jos palvelujen yhteensovittaja on lähellä asiakasta ja tietää hänen tilanteensa. Järjestelmältä mittatilaustyö vaatii uudenlaista joustoa, massaräätälöinnin ylittävää asiakkaan tarpeiden aitoa huomioon ottamista.

Anneli Hujala

Projektitutkija

Strategisella tutkimuksella ja vuorovaikutuksella vaikuttavuutta

Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tutkimusta, jonka avulla etsitään konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä tutkimusta vaativiin haasteisiin. Tiivis vuorovaikutus tutkijoiden ja tiedon hyödyntäjien välillä on edellytys onnistuneelle vaikuttavuudelle. Ensimmäiset lähes kuusivuotiset strategisen tutkimuksen hankkeet käynnistyivät syksyllä 2015 ja ovat päässeet hyvään vauhtiin.

Strateginen tutkimusrahoitus mahdollistaa aivan uudella tavalla monitieteisen ja monialaisen tutkimusyhteistyön tekemisen yliopistojen ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Samanaikaisesti voidaan hyödyntää eri tutkimuspartnerien erityisosaamista ja tutkimusaineistoja sekä innovatiivisia tutkimusmenetelmiä.

Vuorovaikutuspartnerit ovat tärkeässä roolissa, kun tutkimuskonsortioiden tuottamaa uutta osaamista ja ratkaisumalleja viedään käytäntöön.  Hankkeissa tehtävät tapaustutkimukset eri yritysten kanssa ja opinnäytetöiden yhteisohjaus tarjoavat myös erinomaisen innovaatioalustan ja ponnahduslaudan käytännön työelämään monille nuorille tulevaisuuden tekijöille. Tutkijoille tiivis sidosryhmäyhteistyö tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutkimustulosten nopeaan käytäntöön vientiin ja vaikuttavan tutkimusyhteistyön rakentamiseen.

Itä-Suomen yliopiston koordinoiman FORBIO-konsortion (Kestävä, Ilmastoneutraali ja Resurssitehokas Metsäbiotalous) vuorovaikutustapahtumissa on ollut iloinen, yhdessä tekemisen meininki, mikä on edesauttanut vuoropuhelua eri metsäbiotalouden toimijoiden ja ministeriöiden kanssa, ja tehostanut tutkimustulosten käytäntöön vientiä ja vaikuttavuutta. Strateginen tutkimusyhteistyö antaa siinä mukana olijoille myös uusia näkökulmia omaan ajatteluun ja uudenlaista virtaa tekemiseen!

Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede