Tehdäänkö laatua?

Itä-Suomen yliopisto on päivittänyt strategiaansa. Koulutuksessa strategisena tavoitteena on, että opetus perustuu uusimpaan tutkimukseen ja kouluttaa osaajia tulevaisuuden työelämään. Tavoitteen mukaan UEFilla on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö ja tehokkaimmat opintoprosessit. Koulutus on myös vetovoimaista, opetus opiskelijakeskeistä ja opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa.

Yliopiston strategian tavoitteiden tulee nyt valua tiedekuntien ja laitoksien strategiaan. Suuressa monialaisessa yliopistossa on vaikea nähdä, että yliopiston strategia yksinään ohjaisi tehokkaasti kaikkia koulutus- ja tutkimusaloja. Tarvitaan tiedekuntien ja laitoksien strategioita sekä toimenpideohjelmia, jotka ottavat huomioon yliopiston strategiset linjaukset, mutta samalla mahdollistavat alakohtaisten ominaispiirteiden huomioon ottamisen.

Koulutuksen osalta puhutaan pedagogisesta johtamisesta. Pedagoginen johtaminen pitää sisällään strategista johtamista, muutosjohtamista, operatiivista johtamista ja ihmisten johtamista. Pedagoginen johtaminen tarkoittaa tulevaisuuteen suuntaavaa opetuksen johtamista, jonka kohteita ovat sekä opetussuunnitelma ja sen kehittäminen että opetuksen ja oppimisen laadun kehittäminen ja johtaminen.

Koulutuksen osalta voidaan lähteä siitä, että koulutuksen perustehtävä on tai pitäisi olla määritelty tutkintotasolla. Koulutuksen perustehtävä on todennäköisesti määritelty opetussuunnitelmassa tavoitteina ja alatavoitteina, jotka opiskelijan odotetaan osaavan valmistumisen jälkeen. Parhaillaan tavoitteet on johdettu tiedekunnan tai laitoksen strategiasta, vaikka se ei täysin välttämätöntä olekaan.

UEFin strategian tulee ohjata sisäistä opetussuunnitelma työtä siten, että tutkimuksen yhteys koulutukseen korostuu ja koulutus takaa tulevaisuuden työelämässä tarvittavat taidot. Jälkimmäinen korostaa sidosryhmien kuulemista opetussuunnitelmatyössä. Asetettujen tavoitteiden pohjalta toteutetaan tarkempi opintojen suunnittelu, määritetään opintojaksojen tavoitteet suhteessa tutkinnon tavoitteisiin, määritetään tarkoituksenmukaisten opetus- ja työmuotojen käyttö sekä toteutetaan opetus.

Yliopiston erinomaiset opettajat toteuttavat opetuksen laadukkaasti, keräävät opiskelijapalautetta ja kehittävät omaa opetustaan ja osaamistaan. Varsinkin kun tavoitteena on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö, keskeistä on arvioida, millaisia opiskelijoita yliopistosta valmistuu. Miten he oppivat suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja vastaavatko tutkinnon tavoitteet tulevaisuuden työelämän tarpeita jatkuvasti muuttuvassa maailmassa? Tähän tarvitaan systemaattista jatkuvaa kehittämistä. Jatkuva kehittäminen ei puolestaan onnistu ilman systemaattista itsearviointia. Lienee selvää, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, jos vain ulkopuoliset toimijat käyvät harvakseltaan toimintaamme arvioimassa, vaikka sekin on tärkeää.

Jatkuvan kehittämisen tueksi tarvitaan tiedolla johtamista. Tarvitaan siis opetussuunnitelman laadullista ja määrällistä arviointia. Laadullinen analyysi pitää esimerkiksi sisällään sen arviointia, onko oppiminen tavoitteiden mukaista, ovatko sisällöt ajanmukaisia, onko opetussuunnitelma tarkoituksenmukainen ja ovatko opetus- ja työmuotojen käyttö tarkoituksenmukaista. Laadullinen arviointi pitää sisällään myös oppimisen laadun arviointia, esimerkiksi opiskelijoiden tenttiarvosanojen jakauman tarkastelua, opiskelijoiden todellisen oppimisen arviointia ja itsearviointia, ja lisäksi opiskelijoiden osaamisen tarkastelua muissa tilanteissa, kuten harjoituksissa tai ryhmätöissä.

Määrällinen arviointi pitää sisällään esimerkiksi hakijamäärien, valmistumismäärien, valmistumisaikojen, opintojen etenemisen seurannan, 55 opintopistettä suorittaneiden, vaihtoon saapuneiden ja lähteneiden arviointia sekä kurssikohtaisia läpäisytietoja. Osa näistä tunnusluvuista on johdettavissa suoraan jo yliopiston strategiasta. Tässä yhteydessä myös oppimisanalytiikka ja tekoäly ovat astumassa kovaa vauhtia kuvaan mukaan. Laadullisen ja määrällisen arvioinnin perusteella määritellään kehittämiskohteet seuraavaa opetussuunnitelmaa silmällä pitäen. Sen jälkeen kehittämistoimien vaikuttavuutta arvioidaan seuraavalla kierroksella ja päätetään arvioinnin perusteella mahdollisista uusista kehittämiskohteista. Parhaassa tapauksessa kehittämisessä käydään vuoropuhelua esimerkiksi eri koulutusalojen välillä.

Tätä kaikkea tehdään nyt jo eri koulutusaloilla ja yliopiston yksiköissä eikä se ole kovinkaan uutta. Ehkä se vain voisi olla systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Jatkuva kehittäminen parantaa opetuksen laatua systemaattisesti. Sillä ei puututa koulutusalan sisältöihin, ei arvoteta eri oppimiskäsityksiä eikä puututa yliopistolle tärkeän ylimmän opetuksen vapauteen.

Yhä enemmän on alettu puhua tutkinnon tavoitteiden saavuttamisesta ja opiskelijoiden oppimisen varmistamisesta. Siis siitä, että opiskelijan osaamista arvioidaan suhteessa tutkinnon tavoitteisiin ja varmistetaan tavoitteiden mukainen oppiminen opiskelijoiden omaa vastuuta unohtamatta. Erilaisia suoria ja epäsuoria mittareita tähän on kehitelty. Tällöin keskiössä ei ole opetuksen arviointi eikä kurssiarviointi, vaan se, kuinka systemaattisesti parannetaan opiskelijan oppimista suhteessa tutkintotason tavoitteisiin.

Laatutyön pitää tukea yliopiston strategiaa ja strategisten tavoitteiden saavuttamista. Ylläkuvattu suunnittele-tee-arvioi-kehitä eli nk. Demingin ympyrä on tuttu yliopiston laadunhallintajärjestelmästä. Edellä hahmoteltu laatutyö koulutuksen puolella tukisi yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamista ja opetuksen laadun kehittymistä. Tutkimuksen puolella laatutyön pitäisi olla astetta helpompaa kuin koulutuspuolella. Ei siis rakettitiedettä. Lähdetäänkö tekemään siis laatua?

 

Matti Turtiainen

Professori

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan varadekaani

Kotimaiset tiedelehdet julkaisuluokitusten paineessa

Julkaisufoorumissa tehdään vuoden 2018 aikana tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksen päivitysarviointi. Ihmistieteiden kannalta mielenkiintoa herättää jälleen kotimaisten julkaisujen kohtalo: nouseeko uusia lehtiä JUFO 2 -tasolle ja tippuuko vanhoja pois.

Kun Julkaisufoorumin ensimmäinen luokitus julkaistiin vuonna 2012, kotimaisilla kielillä julkaisevat tiedelehdet olivat jäädä sivuosaan. Vasta 60 tieteellisen seuran kannanotto sai aikaan korjausliikkeen, jonka myötä parikymmentä “oman alansa johtavaa” suomen- ja ruotsinkielistä ihmistieteiden julkaisukanavaa nostettiin mukaan toiseksi korkeimpaan JUFO-luokkaan.

“Johtavien” lehtien valinta on kuitenkin haastavaa, sillä jo “omia alojaan” on selvästi enemmän kuin tarjolla olevia paikkoja JUFO 2 -kategoriaan. Viisastenkiveä ei ole myöskään lehtien välisten tasoerojen arviointiin. Vuoden 2014 päivitysarvioinnin yhteydessä todettiinkin, että tasolle 1 arvioidut kotimaiset julkaisut saattavat joutua “heikompaan asemaan kuin mihin todellinen ero […] tieteellisessä tasossa antaisi aihetta”. (Pölönen, Janne 2015. Suomenkieliset kanavat ja julkaisut Julkaisufoorumissa. Media & Viestintä 38:4, s. 241. )

Osin keinotekoisen kilpailuasetelman riskinä on, että lehtien toimituksissa aletaan liikaa miettiä, mitä tietyn JUFO-luokituksen saavuttaminen tai säilyttäminen vaatii, kun varsinaisen kysymyksen pitäisi olla, mitä lehden kannalta merkityksellisen tieteellisen keskustelun edistäminen vaatii.

Luokitusjärjestelmän suostuttelevalle vallalle myöntyvä lehti on kuin ravintoloitsija, joka kulinaarisen näkemyksen ja reseptiikan kehittämisen sijaan keskittyy murehtimaan, mistä Michelin-oppaan arvioija mahtaisi pitää, jos hän joskus astuisi ovesta sisään.

Vastuu ei-toivottujen ohjausvaikutusten korjaamisesta on toki myös “ravintolan asiakkailla”, julkaisujaan suunnittelevilla tutkijoilla, jotta artikkeleita tarjottaisiin lehtiin, joissa ne parhaiten löytävät kiinnostuneet lukijansa ja joissa niiden argumenteilla on eniten tehtävää.

Juhana Venäläinen

Kulttuurintutkimuksen yliopistotutkija

Tutkija – kaiken taitava moniosaaja?

Viime aikoina monella tieteenalla on kuullut useissa yhteyksissä sanottavan, että asiat olivat ennen paljon helpompia. Tässä viitataan usein siihen tosiasiaan, että tieteentekemisestä on tullut pitkälle vietyä moniosaamista. Pelkkä asiaosaaminen omalla spesifisellä alalla ei enää riitä, vaan useat muut osatekijät määrittelevät tekemisen suunnan sekä tavoitteet.

Tutkimusrahoituksen rakenteiden uudistuminen, digitalisaatio, teknologian nopea kehitys, valtavat datamäärät, tiedonkulun nopeutuminen sekä sosiaalinen media ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttaneet merkittävästi tutkimuksen luonnetta siten, että lähtökohtana on usein nopeiden ratkaisumallien löytäminen.

Rahoittajatahot ovat tietoisesti ohjanneet tutkimuksen suuntausta käytännönläheisten sovellutusten ideoimiseen, tuottamiseen sekä tuotteistamiseen esimerkiksi translationaalisen lääketieteen keinoin. Tavoitteena tässä “laboratoriosta potilasvuoteen ääreen” konseptissa on edistää yhtäältä perustutkimustiedon hyödyntämistä kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta potilasnäytteiden sekä tautimallien hyödyntämistä tautimekanismien ja hoitokohteiden selvittämisessä.

Luonnollisesti tämä kehityskulku on järkevää ja varsinkin kansantaloudellisesti kannatettavaa. Tätä kautta pyritään pääasiallisesti tehostamaan uusien sovellutusten käyttöönottoa liittyen muun muassa potilaslähtöisiin terapioihin, hoidon vaikuttavuuteen sekä sairauksia ennakoivaan diagnostiikkaan ja niiden ennaltaehkäisyyn.

Mikä on sitten tässä uudistuvassa tutkimuskentässä tutkijan rooli nyt ja tulevaisuudessa? Ainakin yksi asia on varmaa, nimittäin se että merkittävää tutkimusta tehtäisiin edelleenkin todellisesta elämästä irrallaan olevissa instituutioissa. Konsortiopohjaiset rahoitushaut ohjaavat tutkijoita entistä useammin hakeutumaan kansainväliseen yhteistyöhön, niin oman alansa huippututkijoiden, kuin hyvinkin erilaisilta tieteenaloilta olevien toimijoiden kanssa. Monitieteellisyys on eittämättä päivän teema.

Menestyminen muuttuvassa toimintaympäristössä vaatii tutkijoilta asiaosaamisen lisäksi sosiaaliseen vaikuttamiseen, esiintymiseen, verkostoitumiseen, tieteen rajoja rikkovaan innovatiivisuuteen ja jopa intuitioon liittyviä taitoja. Haasteena tässä prosessissa on se, mistä löytyvät kaikki nämä taidot omaavat henkilöt – varsinaiset tieteen moniottelijat? Tämä peräänkuuluttaa uudentyyppisen koulutuksen tarvetta jo tutkijanuran alkuvaiheessa ja täten haastaa niin tutkimusryhmät, tutkijakoulut kuin yliopistotkin toimintatavoille, jotka eivät noudata perinteistä ajattelumallia.

Mikko Hiltunen

Kudos- ja solubiologian professori

Sote-uudistus: Massaräätälöinti ei riitä eniten apua tarvitseville

Miten sote-uudistuksessa käy paljon palveluja tarvitseville asiakkaille? Monisairaiden, moniongelmaisten ja erityistä tukea tarvitsevien ihmisten palvelujen yhteensovittaminen on yksi uudistuksen keskeisimmistä haasteista.

So- ja te-asiat yhdistävä asiakassuunnitelma, jolle on tulossa oma paikkaansa Kanta-palvelussa, on lupaava askel eteenpäin. Maakuntatasolla suunnitellaan yhtenäisiä palvelukokonaisuuksia yhdistämään eri palveluntarjoajia. Paljon uskotaan myös niin sanotun matalan kynnyksen palveluohjauksen varaan, jolla saadaan tehokkaasti hoidettua isojen asiakasmassojen neuvontaa. Uudistuksen onnistumisen kannalta tärkeää onkin, että suuret asiakasvirrat saadaan kulkemaan jouhevasti. Näin niukkoja resursseja saadaan ohjattua sinne missä niitä eniten tarvitaan.

Kaikkein eniten apua ja tukea tarvitsevien ihmisten ongelmavyyhdit ovat kuitenkin usein hyvin yksilöllisiä. Hyväkin palvelusuunnitelma on vain poikkileikkaus tilanteesta. Se vaatii jatkuvaa päivittämistä sitä mukaa kun ongelmatilanteet muuttuvat ja vaihtuvat. Monitahoiset ongelmat vaativat useiden ammattilaisten yhteistyötä. Se mikä palvelujärjestelmän kannalta näyttää hyvin suunnitellulta kokonaisuudelta, voi olla yksittäiselle asiakkaalle sekava kaaos. Kokonaisuuden hallinta ei saa jäädä asiakkaan itsensä vastuulle. Lähelle ihmistä, hänen omaan arkeensa tarvitaan yhteyshenkilö, ”rinnalla kulkija”, joka tuntee asiakkaan tilanteen, jonka puoleen on helppo kääntyä ja joka neuvoo eteenpäin.

Paras palvelukokonaisuus paljon apua tarvitsevalle asiakkaalle syntyy mittatilaustyönä. Tämä onnistuu, jos palvelujen yhteensovittaja on lähellä asiakasta ja tietää hänen tilanteensa. Järjestelmältä mittatilaustyö vaatii uudenlaista joustoa, massaräätälöinnin ylittävää asiakkaan tarpeiden aitoa huomioon ottamista.

Anneli Hujala

Projektitutkija

Strategisella tutkimuksella ja vuorovaikutuksella vaikuttavuutta

Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tutkimusta, jonka avulla etsitään konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä tutkimusta vaativiin haasteisiin. Tiivis vuorovaikutus tutkijoiden ja tiedon hyödyntäjien välillä on edellytys onnistuneelle vaikuttavuudelle. Ensimmäiset lähes kuusivuotiset strategisen tutkimuksen hankkeet käynnistyivät syksyllä 2015 ja ovat päässeet hyvään vauhtiin.

Strateginen tutkimusrahoitus mahdollistaa aivan uudella tavalla monitieteisen ja monialaisen tutkimusyhteistyön tekemisen yliopistojen ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Samanaikaisesti voidaan hyödyntää eri tutkimuspartnerien erityisosaamista ja tutkimusaineistoja sekä innovatiivisia tutkimusmenetelmiä.

Vuorovaikutuspartnerit ovat tärkeässä roolissa, kun tutkimuskonsortioiden tuottamaa uutta osaamista ja ratkaisumalleja viedään käytäntöön.  Hankkeissa tehtävät tapaustutkimukset eri yritysten kanssa ja opinnäytetöiden yhteisohjaus tarjoavat myös erinomaisen innovaatioalustan ja ponnahduslaudan käytännön työelämään monille nuorille tulevaisuuden tekijöille. Tutkijoille tiivis sidosryhmäyhteistyö tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutkimustulosten nopeaan käytäntöön vientiin ja vaikuttavan tutkimusyhteistyön rakentamiseen.

Itä-Suomen yliopiston koordinoiman FORBIO-konsortion (Kestävä, Ilmastoneutraali ja Resurssitehokas Metsäbiotalous) vuorovaikutustapahtumissa on ollut iloinen, yhdessä tekemisen meininki, mikä on edesauttanut vuoropuhelua eri metsäbiotalouden toimijoiden ja ministeriöiden kanssa, ja tehostanut tutkimustulosten käytäntöön vientiä ja vaikuttavuutta. Strateginen tutkimusyhteistyö antaa siinä mukana olijoille myös uusia näkökulmia omaan ajatteluun ja uudenlaista virtaa tekemiseen!

Heli Peltola

Metsänhoitotieteen professori

Homo absens

Yuval Noah Harari näkee uudessa pamflettikirjassaan Homo Deus. A Brief History of Tomorrow (2017) tekoälyn kehittämisen vähintäänkin ongelmallisena, eikä niinkään tuomipäiväennustusten valossa Terminaattori-elokuvien tyyliin, kuin siinä valossa, mitä se tekee meille ihmisille.

Kannattaa erikseen sanoa – viimeaikaisten lööppien vuoksi – ettei Harari siis pelkää tekoälyn kaappaavan valtaa ihmisiltä.

Hän muun muassa kysyy, mikä paikka ihmiselle jää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa äly erotetaan tietoisuudesta ja jossa iso osa tiedon käsittelystä annetaan tekoälylle.

Tiedämmehän jo nyt, että teknologia muuttaa työtä, sen luonnetta, mutta se muuttaa myös arkea ja käyttäytymistämme.

Yksi puoli ilmiötä on se, että osa meistä on jo nyt niin kiinni teknologiassa, että se muuttaa kanssakäymistämmekin muiden ihmisten kanssa. On kyse muun muassa siitä, mistä kognitiivisessa psykologiassa puhutaan huomion jakamisen (shared attention) ongelmana.

Emme enää kommunikoi välittömän fyysisen ympäristömme ja sen ihmisten kanssa elein ja ilmein – koska huomiokykymme ei riitä siihen – vaan vain verbaalisesti tai graafisesti netissä. Eräs havahduttava esimerkki on imettävien äitien käyttäytymisen muuttuminen (HS 18.11.2017); vaikka asiaa ei moralisoisikaan, niin käyttäytymisen muutos on tosi.

Onko meillä nyt tässä homo absens? Ihminen, joka ei enää ensisijaisesti elä aika-paikkaisessa fyysisessä maailmassa vaan virtuaalisessa maailmassa.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Ihminen, joka on hakemusten ammattilainen

Juicen Rakkauden ammattilainen pyöri mielessäni, kun akatemiahakemuksemme oli jätetty 26.09. klo 16.04 onnistuneesti. Meni tietty taas viime tinkaan, mutta tutkimussuunnitelma liitteineen lähti kovan ponnistuksen tuloksena. Meitä oli kolme seppää takomassa tätä (tuskin) mahdollista sampoa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kollegani vitsaili: Tuli Akatemian lottokuponki täytetyksi.

Karjalan tutkimuslaitokselta oli syyskuussa lähtenyt yli kaksikymmentä eri hakemusta, niin Akatemialle kuin muille rahoittajille. Varmasti jokainen rahoitushakemusta joskus rakentanut on miettinyt asian mielekkyyttä. Jo pelkkään tutkimusprojektihakemukseen on kirjoitettava tutkimussuunnitelman lisäksi aineistonhakusuunnitelma, kuvaukset yhteistyökumppaneista ja liikkuvuussuunnitelma, joka on vahvistettava kutsuin. Näiden kaikkien tekeminen vie paljon aikaa. Totta kai, akatemiahakemus edistää omaa ajattelua ja kehittää yhteistyöverkostoja. Hakemusaallossa tulee sisällytetyksi myös muiden ihmisten tekemiin hakemuksiin. Paljon hyvää siis. Hakemusammattilaiset ovat tavallisesti väsyneen innokkaita.

Kysymys on siitä, moniko hakemus saa rahoituksen, kuinka rahoitettavat hankkeet valitaan ja loppujen lopuksi, kuinka tehokas on tällainen järjestelmä, joka vie tutkijoilta paljon työaikaa ja ilmeisesti kuormittaa myös Akatemiaa. Hakemuksethan käyvät läpi ulkopuolisen arvioinnin, mikä toisaalta takaa järjestelmän puolueettomuuden, toisaalta vahvistaa englannin aseman ”ainoana oikeana” tieteen kielenä.

Katsoin akatemian sivuilta tietoa päättyneestä hausta. Sinne tuli yhteensä 2871 hakemusta, joista 1229 oli hankehakemuksia. Moniko niistä saa rahoituksen? Sivulla kerrottiin myös siitä, kuinka arviointeja on maailmalla kehitetty, mikä voi olla mallina Suomellekin. ”Toinen kiinnostava päätöksenteossa testattu menetelmä on lotto, joka on nimensä mukaisesti arvonta. Hakemuksista valitaan ensin rahoitettavaksi parhaat kymmenen prosenttia ja hylätään vastaavasti heikoimmat kymmenen. Jäljelle jääneestä keskikastista rahoitettavat hankkeet arvotaan.” Meillä on toivoa.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos

Biojalostamoiden rinnalle tukkipuun käyttöä

Suomen metsäbiotalous kasvaa ja monipuolistuu voimakkaasti. Erityisesti investoidaan selluntuotantoon sekä puubiomassasta uusiakin tuotteita valmistavaan biojalostukseen. Niille tarvitaan lisää kuitupuuta raaka-aineeksi. Samalla kun sitä hankitaan metsistä, tulee markkinoille väkisinkin myös tukkipuuta. Varttuvat Suomen metsät myös tuottavat enenevässä määrin järeää puuta. Kaikkien etu metsäalalla on löytää suomalaisille tukeille lisää kannattavaa käyttöä.

Puutuoteteollisuus käyttää arvokasta tukkipuuta yli 25 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja maksaa noin 70 prosenttia koko metsätalouden bruttokantorahoista. Puutuoteteollisuus sekä sen käyttämän puun kasvatus ja hankinta ovat yhdessä suuri metsäsektorin työtilaisuuksien tuoja.

Puutuoteteollisuus on myös merkittävä muun metsä- ja biotuoteteollisuuden menestyksen mahdollistaja yksistään puumarkkinoiden pyörittäjänä: markkinoille ei hevin saada riittävästi kuitupuuta biojalostamojen tarpeisiin ilman tukkikaupan huomattavaa lisäystä tai kuitupuun kantohintojen reipasta nostamista. Kukapa myisi tukkia propsin hinnalla; tai toisaalta ostaisi laatutukkia sellukattilaan. Pelkkää kuitu- tai tukkipuuta on vaikea metsistä hankkia.

Lisäksi sahauksen sivuvirrat – hake, puru ja kuori – ovat mainioita energian ja biojalostuksen raaka-aineita. Uudet biojalostamoinvestoinnit suorastaan huutavat lisää sahaus- ja puutuotekapasiteettia maahan. Biojalostamojen, puutuoteteollisuuden ja puunmyyjien edut kietoutuvat toisiinsa. Mikä on niiden etu, on hyödyksi koko kansakunnalle.

Eikä pidä tietenkään unohtaa, että puutuoteteollisuuden tuotteet, kuten puutalot, huonekalut ja puusillat, tyypillisesti sitovat hiiltä pitkäksi aikaa. Puurakentaminen ja puutalossa asuminen ovat joka kodin ilmastotekoja.

Lue lisää puutuoteteollisuuden toimialoista http://puutuoteteollisuus.fi/toimialat/

 

 

 

 

Jyrki Kangas

Metsäbiotalouden professori

Kokemuskeskeiset alat

Monista luonnontieteiden ja tekniikan tieteenaloista kuulee usein sanottavan, että ne ovat laiteintensiivisiä, kun tarkoitetaan että onnistuakseen tutkimuksen harjoittaminen ja tutkijoiden koulutus vaativat kalliita laitteita ja niihin kohdistettuja investointeja.

Ajatus ikään kuin tekee hyväksyttäväksi sen, että tieteenalan koulutus myös saa maksaa enemmän kuin sellaisten tieteenalojen koulutus, jotka eivät ole laiteintensiivisiä.

Kun esimerkiksi vieraiden kielten koulutuksen kalleutta yliopistoissa on yritetty perustella vastaavasti sillä, että se vaatii paljon opettajan kontaktitunteja, tulos ei ole ollut sama.

Jotta voi toimia virallisena kääntäjänä tai tulkkina, kielitaidon tason on vastattava eurooppalaisessa luokituksessa tasoja C1–C2. Sen saavuttaminen lukion kieliopintojen jälkeen vaatii maisterin opinnot ja vuosia koulutusta, jossa keskeisessä roolissa ovat kontaktit mm. natiiviopettajiin ja muihin ao. kieltä puhuviin ihmisiin esimerkiksi kielivaihdossa.

Kielitaito on sosiaalista taitoa, ei pelkästään teoreettista tietoa, vaikka toki kielen tietoiseen ja analyyttiseen hallintaan kuuluu myös teoreettista tietoa.

Ehdotan käyttöön sanaa kokemusintensiivinen – ja myönnän samalla, että kuvaavampiakin ilmaisuja saattaa olla – niille aloille, joilla koulutus vaatii investointeja ihmisiin ja joissa tutkimuskin on ihmisiin tai heidän käyttäytymiseensä kohdistuvaa.

Anteeksi, suomen kielen asiantuntijat kai hyväksyisivät paremmin sanat laite- ja kokemuskeskeinen.

Jukka Mäkisalo

Professori, käännöstiede

Muistin politiikat monietnisessä yhteiskunnassa

Toukokuun 9. päivänä, Venäjän voitonpäivänä, Suomessa järjestettiin ensimmäistä kertaa niin sanotun kuolemattoman rykmentin marssi, johon osallistui satakunta venäjänkielistä ja josta uutisoi Yle. Kuolematon rykmentti on alkujaan Venäjän kansalaisyhteiskunnassa syntynyt, sittemmin valtion kaappaama tapa aktivoida ihmisiä osallistumaan julkisiin muistamisrituaaleihin heidän perhemuistojaan hyödyntäen. Kuolemattoman rykmentin marssiin voi osallistua kuka tahansa, joka haluaa muistaa julkisesti toisessa maailmansodassa, tarkemmin Suuressa isänmaallisessa sodassa sotineita omia esi-isiään. Heidän kuvansa laitetaan kepin päähän ja yhdessä muiden kanssa muodostetaan perinteinen marssikolonna, kävellään yhdessä ja osoitetaan, että ollaan kiitollisia sotineille sukupolville heidän panoksestaan Suureen voittoon. Näitä marsseja järjestetään nykyään ympäri Venäjää ja monissa muissakin maissa, joissa asuu venäjänkielisiä. Nyt tämä liike on saavuttanut Suomen.

Voiton ja sen eteen tehdyn uhrauksen suuruutta korostava sotamuisto on ollut niin neuvostoaikana kuin 2000-luvun Venäjällä keskeinen asia, jonka ympärille on rakennettu kansakuntaa, kansallista identiteettiä. Tutkimuksessa on monesti tuotu esille, että virallinen sotamuisto sulkee pois toisenlaisia totuuksia sodasta: Neuvostoliiton hallinnon säälimättömyyden omaa kansaa kohtaan, neuvostojohdon sopimukset fasisti-Saksan kanssa, itse sotineiden miesten ja naisten, sotavankien, lasten, vainottujen kansojen ym. kokemukset. Jäljelle jää kiillotettu, ylpeyttä nostattava voittomyytti. Virallinen, sankaruutta esille tuova sotamuisto on myös tehokas tapa unohtaa sodan todellisuus ja kärsimys. Virallistetussa sotamuistossa sotaparaateineen ja nykyisin kuolemattomine rykmentteineen nähdään edelleenkin Venäjän valtaapitävien oman vallan vahvistamiskeino. Näin lähinnä on kuolemattoman rykmentin marsseja totuttu käsittelemään ”liberaalissa leirissä” niin Venäjän sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ulkomailla kuolemattomat rykmentit nähdään ilmentymänä nyky-Venäjän medioituneista identiteettipolitiikoista, keinona luoda Moskova-keskeinen ”venäläinen maailma” ja levittää sen epädemokraattinen arvomaailma Venäjän rajojen ulkopuolelle.

Tätä ilmiötä pohdittaessa mielestäni on kiinnitettävä huomiota muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, kansallisrituaalit aina luovat tunnetta ja kokemusta jäsenyydestä kansakunnassa. Ne sekä liittävät osallistujat siihen muistoon, jota ne vaalivat, että jäävät osallistujien omaan muistiin ruumiillisena kokemuksena. Tässä suhteessa kuolemattomat rykmentit ovat eittämättömästi onnistuneita rituaaleja. Toisaalta, koska itse rituaalin ytimessä oleva sotamuisto on niin ongelmallinen, nämä rituaalit tulevat aina olemaan kyseenalaisia niin Venäjällä kuin sen ulkopuolellakin. On jo huomattu, että kuolemattomat rykmentit ovat jakaneet venäläiset kahteen leiriin: toisessa niitä pidetään vilpittömän ja tarpeellisen sotamuiston ja kansallisen yhtenäisyyden, toisessa muistamattomuuden ja härskin farssin paikkoina.

Toiseksi, voitonpäivä sotamuisteluineen on erittäin moniääninen tapahtuma, sen viettämisen toimijat voivat antaa sille eri merkityksiä – ja siinä mielessä se pysyy avoimena nyt ja tulevaisuudessakin. On tärkeää kuulla näitä ääniä ja ymmärtää niitä.

Kuitenkin tärkein pointtini on siinä, että rituaalien tutkimuksessa on tärkeää ajatella myös niiden konteksteja. Näkisin, että esimerkiksi Saksassa, Israelissa, Yhdysvalloissa ja Suomessa järjestettävillä kuolemattoman rykmentin marsseilla on eri kontekstit ja ne sijoittuvat eri tavoin kansallisiin ja paikallisiin muistikulttuureihin. Saksan toisen maailmansodan kulttuurinen muisti on erilainen kuin Yhdysvaltojen tai Suomen. Venäjänkielisten maahanmuuttajien osuudet väestöstä ovat erilaisia Israelissa ja Suomessa. Näiden maiden kotouttamisjärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Ja niin edelleen.

Kuolemattoman rykmentin marsseja tekee Suomessa tulenaraksi se tosiasia, että suomalainen kansallisidentiteetti ja -rituaalit ovat myös vahvasti sotamuistoon keskittyviä. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlinta rakentuu valtaosin Suomen sotauhrauksen ja sankaruuden muistamisesta. Suomalaisen toisen maailmansodan muistokulttuurin tutkimus paljastaa sen ongelmallisuuden myös niin sanotun eurooppalaisen sotamuiston suhteen: kun eurooppalaisessa sotamuistossa korostuu yleisinhimillisen tragedian (ensisijaisesti holokaustin) muistaminen, Suomessa muistetaan edelleenkin oman kansan sankaruutta.

Samalla itsenäisyyspäivän juhlinta on juuri se tärkein kansallinen rituaali, joka luo jäsenyyttä kansakunnassa. Nykyvenäläiset ja nykysuomalaiset ritualisoidut sotamuistot ovat potentiaalisesti törmäyskurssilla, ja tätä potentiaalia voidaan halutessa käyttää hyväksi, synnyttäen jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyinen monietninen yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi historiallisten muistien, niiden sisältämien arvomaailmojen, kansallisten rituaalien ja juhlien tarkkaa pohdintaa ja keskustelua siitä, mitkä muistamisen ”kehykset” edistäisivät rauhallista ja turvallista elämää.

Olga Davydova-Minguet

Apulaisprofessori (Venäjä- ja rajatutkimus)

Karjalan tutkimuslaitos