Dialogi anti-rasimista: Meidän kaikkien asiaa

Itä-Suomen yliopisto osallistuu Minna Canthin päivään ja rasisminvastaiseen viikkoon. Yliopisto on laatinut uuden sukupuolten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman vuosille 2025-2026, joka julkaistaan yliopiston tasa-arvon päivänä 20.3.2025.

Tervetuloa eturivin paikalle seuraamaan Sami Tanskasen ja Roseanna Avennon välistä keskustelua, jossa he juttelevat rasisminvastaisesta viikosta. Sami ja Roseanna toimivat molemmat yliopiston tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunnassa.

Roseanna

Hei Sami, mikä on rasisminvastainen viikko, ja miksi vietämme sitä Itä-Suomen yliopistossa ja Suomessa?

Sami

Hei Rosi! Kiitos kysymästä! Rasisminvastainen viikko Suomessa osuu yhteen kansainvälisen rasismin eliminoimisen päivän kanssa 21. maaliskuuta, joka on YK.n viettämä päivä vastauksena Sharpevillen verilöylyyn, jossa Etelä-Afrikan apartheidin aikana poliisi tappoi rauhanomaisia mielenosoittajia vuonna 1960.

Nykyään rasisminvastainen viikko koordinoidaan kansallisesti ja usein alueellisesti Suomen Punaisen Ristin toimesta ja yleensä vaihtuvalla teemalla. Tämän vuoden teema on ”puuttuminen”. Tämä tarkoittaa, että viikkoon osallistuvat instituutiot ympäri Suomea eivät ainoastaan levitä tietoisuutta, vaan myös tarjoavat työkaluja siihen, miten toimia kohdatessaan tai todistaessaan vihamielistä tai rasistista tapausta. Kampanjan verkkosivusto löytyy täältä, ja olet ehkä huomannut joitakin kampanjamateriaaleja jaettavan myös yliopiston kanavissa.

Roseanna

Kiitos selityksestä, Sami. Olen vasta viime vuosina huomannut rasisminvastaisen viikon ja ihmettelin, mikä sen tarina on ja kuinka kauan se on ollut olemassa.

Sami

Todellakin! Viime joulukuussa kuuntelin paneelikeskustelua, johon osallistui Suomen Punaisen Ristin kehityspäällikkö Johanna Matikainen, jolla on paljon kokemusta rasisminvastaisesta työstä Suomessa. Johanna huomautti osuvasti, että työ rasismia vastaan ei ole uusi ilmiö, ja että rasisminvastainen työ Suomessa ulottuu vähintään 50 vuoden taakse ellei pidemmälle. Saatamme käyttää eri termejä, mutta on yleinen stereotypia, että rasismi ja rasisminvastaisuus ovat jotenkin uusia käsitteitä, jotka liittyvät Suomen kulttuurisen monimuotoisuuden lisääntymiseen. Tämä ei ole lainkaan totta, varsinkin kun tunnustetaan Suomen saamelaisten, romanien, juutalaisten ja afrosuomalaisten yhteisöjen suhteellisen pitkät ihmisoikeuskampanjat ja historiat.

Joka tapauksessa rasisminvastainen viikko on erinomainen tapa eri instituutioille levittää tietoisuutta rasismista ja rasisminvastaisuudesta. On yhtä tärkeää tunnistaa erilaisten sosiaalisten instituutioiden rooli rasismin eri muotojen (ideologinen, rakenteellinen/systeeminen ja arkipäivän rasismi) ylläpitämisessä ja estämisessä. Mutta mitä mieltä olet, Rosi, yliopistojen ja korkeakoulutuksen roolista tässä asiassa?

Roseanna

Noh, mielestäni yliopistoilla ja korkeakoulutuksella on yleisesti ottaen iso rooli rasismin torjunnassa. Loppujen lopuksi yliopistot ovat oppilaitoksia, ja siitä minä aloittaisin – koulutuksesta. Yliopistot voivat auttaa kouluttamaan opiskelijoitaan, henkilökuntaansa ja kaikkia ihmisiä rasismista. Tiedän, että Itä-Suomen yliopistolla on (oli) kurssi antirasismin perusteista, mutta näyttää siltä, että ei enää ole tarjolla. Ehkä tämä voitaisiin tarjota uudelleen ja jopa suunnitella uudelleen itseopiskelukurssiksi? Yliopistot tekevät myös paljon tutkimusta rasismista. Tutkimus voitaisiin tehdä näkyvämmäksi ja viestiä laajemmin yleisölle ja sidosryhmille.

Sami

Kiitos Rosi! Hyvin monitieteisenä tiedeyliopistona, joka jo julkaisee erinomaista tutkimusta rasismin ja syrjinnän vaikutuksista esimerkiksi terveyteen, ympäristökonflikteihin, yhteiskuntaan ja koulutukseen, toivon, että pystymme jatkossakin kouluttamaan näistä aiheista!

Roseanna

Toivon niin. Mielestäni meillä on myös suuri vastuu ottaa huomioon rasisminvastaiset toimet jokapäiväisissä toiminnoissamme yliopistossa. Tämä on todellakin otettu huomioon uudessa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmassamme, joka korostaa, että meidän on tehtävä enemmän rasististen tekojen tunnistamiseksi.

Yliopistot ovat tässä asiassa hieman passiivisia ja reaktiivisia. Vasta kun jotain tapahtuu, siitä tehdään lausunto. Nämä lausunnot ovat yleensä tyyliin ”Meillä on nollatoleranssi rasismille”. No, rasismia kohtaavalle henkilölle tämä ei oikeastaan merkitse paljoa. Parhaimmillaan saa viestin ”tarjoamme tukea”, mutta tämä tuki on oikeastaan vain ”keskustelutukea” terveysammattilaisen kanssa. Vaikka tämä on tärkeää ja rasismi voi aiheuttaa psykologista traumaa, johon uhrit tarvitsevat tukea, mielestäni tämä ei oikeastaan ratkaise ongelmaa. Suoraan sanottuna uhri voisi tulkita tämän niin, että ”Olen rasismin uhri ja minun pitäisi hakea terveysammattilaisten apua? Entä hyökkääjä?!”

Jos yliopistolla on nollatoleranssi rasismia kohtaan ja rasistinen teko vaikuttaa opiskelijaan tai henkilökunnan jäseneen, mitkä ovat konkreettiset toimet, joita yliopisto tekee rasismin torjumiseksi? Hyvin usein vastaus on, että käsittelemme tätä sisäisesti, mutta ei ole tietoa siitä, mitä tämä ”sisäinen käsittely” on. Toisaalta meidän on ymmärrettävä, että jotkut asiat ovat yksityisiä, mutta toisaalta yliopiston vastuu uhrille ja yhteisölle jää käsittelemättä. Jos tekee rikosilmoituksen, poliisi yleensä antaa tietoa seuraamuksista tai niiden puutteesta, mikä auttaa asian loppuun käsittelyssä. Sami, miten neuvoisit, yliopistoja käsittelemään tätä ristiriitaa?

Sami

Mielestäni nostit erinomaisen asian tämän vuoden rasisminvastaisen viikon teemasta: puuttuminen. Tavoitteena on levittää tietoisuutta rasisminvastaisista toimenpiteistä, mutta suuremmissa organisaatioissa ja instituutioissa nämä toimenpiteet ovat usein sisäisiä ja luottamuksellisia – ja siten vaikeasti levitettäviä. Rasisminvastaiset toimenpiteet ja häirinnän vastaiset linjaukset sekä näiden tehokas viestintä ovat tärkeitä inklusiivisen yliopiston kannalta. Uskon, että tähän on panostettu paljon, mutta työmme ei ole koskaan valmis.

Vastatakseni kuitenkin kysymykseesi, muistan erinomaisen analyysin, jonka Anaïs Duong-Pedica julkaisi Raster-verkostossa (Anti-Racist Research Network in Finland) vuonna 2018, vertaillen nollatoleranssipolitiikkoja ja todellisia institutionaalisia toimenpiteitä korkeakoulutuksessa. Uskon, että analyysi on edelleen erittäin ajankohtainen. Nollatoleranssipolitiikan soveltaminen on näennäisesti yleinen tapa viestiä ulkoisille sidosryhmille (erityisesti vanhemmille peruskoulutuksen tapauksessa) siitä, kuinka instituutio suhtautuu rasismiin tai syrjintään vakavasti. Kuitenkin aika on osoittanut, että niiltä ovat todellisuudessa puuttuneet käytännön toimenpiteet ja syrjinnän vastaiset prosessit, joita nollatoleranssipolitiikka edellyttäisi. Mielestäni tämä on keskeinen esimerkki ”passiivis-reaktiivisesta” lähestymistavasta, joka on ollut historiallisesti yleinen suomalaisissa yliopistoissa.

Tämä on yksi syistä, miksi olen tyytyväinen siihen, kuinka uusi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmamme keskittyy nollatoleranssilausunnon soveltamisen sijaan asettamaan tavoitteita yliopistoympäristölle, jossa on toimenpiteitä ”aktiivisesti puuttua kaikenlaiseen häirintään, rasismiin, kiusaamiseen tai sopimattomaan käytökseen”. Suunnitelma mahdollistaa näiden prosessien kehittämisen jatkamisen hyvän viestinnän ja asioiden loppuun käsittelyyn varmistamiseksi, kuten mainitsit.

Roseanna

Sami, haluaisin palata hieman siihen, mitä sanoit Johanna Matikaisen kommenteista, että rasisminvastainen työ Suomessa ulottuu vähintään 50 vuoden taakse tai pidemmälle. Se on niin mielenkiintoista! Onko jossain, missä voimme lukea lisää tästä? Mielestäni voimme aina oppia historiasta! On osuvaa, että keskustelemme näistä asioista yhdessä Minna Canthin päivänä ja tasa-arvon päivänä. Minna Canth on yksi roolimalleistani. Ajattele! Hän puhui syrjinnästä 1800-luvulla, ja jos lukee hänen kirjoituksiaan, luulisi hänen kirjoittavan tämän päivän yhteiskunnasta.

Sami

Juuri niin! Tuodaan historia takaisin! Historian unohtaminen on haitaksi yhteiskunnalle ja erittäin mielenkiintoiselle etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen ihmisoikeusaktivismin historialle Suomessa. Suosikkikirjasuositukseni tähän aiheeseen tällä hetkellä on Miriam Attiaksen ja Panu Artemjeffin (täysi paljastus: molemmat ystäviäni!) toimittama populaaritieteellinen kirja nimeltä Historiat ja väestösuhteet (2024). Kirja kokoaa yhteen joitakin Suomen romanien ja saamelaisten, tataarien, juutalaisten, karjalaisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen sekä afrosuomalaisten historiaa ja aktivismia ja sosiaalisia liikkeitä, joihin monet ryhmät ovat osallistuneet, jotta vähemmistöt saavuttaisivat yhtäläiset ihmisoikeudet, sosiaaliset, uskonnolliset ja taloudelliset oikeudet Suomessa. Kirjan luvut alkavat 1900-luvun alusta, itse asiassa! Joten se on paljon enemmän kuin yli 50 vuotta sitten. Toimittajat huomauttavat seuraavaa: ”Jos emme tiedä mitään historiasta, saatamme pitää tiettyjä kysymyksiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka on jo kerran ratkaistu, uusina – ja siten vaikeina ratkaista [uudelleen]. Ja jos meillä on vain yksi näkökulma historiaan, emme pysty saamaan ja oppimaan kaikkea, mitä voisimme siitä.” (Attias, M., Artemjeff, P., toim. 2024.)

Roseanna

Kiitos, Sami! Ja nyt kun mainitsit, että kirja sisältää afrosuomalaisia, muistan Ylen vuosia sitten esittämän dokumentin nimeltä ”Afrosuomen historia”. Se sisälsi tarinan Rosa Emilia Claysta, namibialaisesta naisesta, joka tuli Suomeen 1800-luvun lopulla suomalaisen lähetyssaarnaajapariskunnan palvelijana, myös täällä esiteltynä. Hän päätyi opettajaksi – Kuopion seudulle – ja asui myös Tampereen seudulla, ennen kuin hän lopulta muutti Yhdysvaltoihin ja meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Rosa kohtasi hirvittävää rasismia: hänet pakotettiin jopa esiintymään lähetysvarainkeruutapahtumissa kuin sirkuseläimenä. Hänen ”pakottaminen esiintymään” on myös verrattavissa rooliin, jonka ”token”-edustajat joutuvat ottamaan, esimerkiksi BIPOC-henkilöt, jotka aina esiintyvät organisaatioiden esitteissä ja markkinoinnissa – koska täytyy näyttää monimuotoisuutta, mutta joissa aina samat henkilöt esiintyvät.

Sami

Tämä on mielenkiintoista, Rosi! Olen kuullut Rosa Emilia Clayn tarinan, mutta en tiennyt, että hän työskenteli opettajana Kuopion seudulla! Uskon, että historian lisäksi myös paikallisuus on tärkeää. Unohtamatta yliopiston kolmatta tehtävää eli olla vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja edistää tieteen ja taiteen yhteiskunnallista vaikutusta. Itä-Suomen yliopistossa ympäröivällä yhteiskunnalla on rikas historia, kuten mainitsit. Ja kun puhutaan Joensuusta, en voi olla antamatta toista kirjasuositusta, joka löytyy itse asiassa kampuskirjastoistamme ja UEF Repo -palvelusta tällä hetkellä. Se on populaaritieteellinen kirja ”Meille saa tulla”, 2010, jonka ovat toimittaneet (meidän omat) Tiina Sotkasiira, Päivi Armila ja Jussi Ronkainen. Kirja tarjoaa paikallisia Joensuu-pohjaisia näkökulmia rasismiin ja rasisminvastaisuuteen eri sosiaalisten instituutioiden asiantuntijoiden silmin (ja kynin), alkaen poliisista, kansalaisjärjestöistä, yrityksistä, oppilaitoksista, kunnallisista palveluista ja muista sektoreista. Mielestäni kirja on loistava esimerkki siitä, kuinka yliopistot voivat toteuttaa kolmatta tehtäväänsä ympäröivän yhteiskunnan kanssa vaikeissa kysymyksissä kuten rasismissa. Yksi kirjan pääviesteistä on, että rasisminvastaisuus voi olla vaikeaa, jos se tehdään yksin – siksi verkostojen, yhteistyön ja rasisminvastaisuuden integroiminen tavallisten ihmisten jokapäiväiseen elämään on tie eteenpäin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kenenkään yksilön, erityisesti BIPOC-yksilöiden, ei pitäisi joutua ottamaan vastuuta yksin ja ratkaisemaan ”rasismikysymystä”. Kuten kirja osoittaa, rasisminvastaisuus on todella meidän kaikkien asia.

Kirjanäyttelyt kampuskirjastoissa ja virtuaalisesti

Tämän vuoden rasisminvastaisen viikon kirjanäyttelyt kampuskirjastoissa nostavat esille rasismin tutkimusta monesta eri näkökulmasta. Näyttelyn otsikkona on “Puutu rasismiin”. Fyysisiin kirjanäyttelyihin pääset tutustumaan maaliskuun loppuun saakka Joensuun ja Kuopion kampuskirjastoissa. Virtuaalinen kirjanäyttely löytyy UEF-Primosta.

Kirjoittajat

Sami Tanskanen

Hankekoordinaattori

Kasvatustieteen ja psykologian osasto, Itä-Suomen yliopisto

Sami Tanskanen toimii projektikoordinaattorina Itä-Suomen yliopiston kasvatustieteen ja psykologian osastossa. Samilla on tausta koulutuksen ja kulttuurin kestävyyden alalla, ja hän on mukana useissa projekteissa kuten HEART-projektissa, joka keskittyy aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseen yhteisötaidekasvatuksen kautta. Sami on myös aktiivisesti mukana edistämässä monikulttuurisuutta ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta Joensuun alueella. Hän työskentelee eri organisaatioiden, kuten Joensuun monikulttuurisuusyhdistyksen (JoMoni) ja Joensuun Setlementin kanssa, ja hän on työskennellyt eri aloitteissa, jotka pyrkivät edistämään positiivisia ryhmien välisiä suhteita. Hänen työnsä pyrkii kaventamaan kulttuurisia kuiluja ja tukemaan kansainvälisten opiskelijoiden integroitumista Itä-Suomessa. Sami on intohimoinen luomaan inklusiivisia ympäristöjä. Sami on myös Itä-Suomen yliopiston tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkinnon saaja 2025.

Roseanna Avento

Globaalin kehityksen erityisasiantuntija

Kehittämispalvelut, Itä-Suomen yliopisto

Roseanna Avento toimii globaalin kehityksen erityisasiantuntijana yliopiston kehittämispalveluissa. Hän on perehtynyt yrittäjyyssuuntautuneeseen markkinointiin, ympäristötieteisiin ja kehitystutkimukseen. Hän pyrkii työnsä kautta luomaan tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja inklusiivisia ympäristöjä sekä globaaleja kumppanuuksia kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseksi.