Retki Tuupovaaraan
Julkisen vallan velvollisuudesta huolehtia maaseudun hyvinvoinnista ei ole muodikasta puhua. Siitä eivät puhu sen enempää maaseutututkijat kuin maaseudun kehittäjät, politiikoista puhumattakaan – eivät vaikka 95 prosenttia maamme pinta-alasta on maaseutua ja neljännes suomalaisista elää maaseutumaisilla alueilla. Ja vielä suuremmalla osalla kansasta on kosketus maaseutuun monipaikkaisuuden kautta: monilla suomalaisilla on maaseudulla kakkosasunto, jota nykyään käytetään levähdys- tai etätyöpaikkana muutoinkin kuin kesäisin. Silti laajoilta maaseutualueilta ei enää löydy muita julkisen vallan lähipalveluita kuin (luterilaisen seurakunnan) ylläpitämä hautausmaa (vrt. Björn & Pöllänen 2024).
Olen tutkijana ja etnografina seurannut maaseutua koskettavaa keskustelua huolestuneena. Olen hyvinvointivaltion kasvatti ja koulutukseltani yhteiskuntapoliitikko, joten minun on hankala yhtyä ajatukseen, että maaseudun hyvinvointi ja siihen kiinteästi linkittyvä elinvoima olisivat vain kolmannen sektorin, alkutuotannon tai innovatiivisen yritystoiminnan varassa. Ilo oli uuden vuoden aattona kuulla, että myös muita kanssani samanmielisiä löytyy.
Olin perheeni kanssa Tuupovaaran ”pitäjän” uuden vuoden vastaanottajaisissa. Vaikka tapahtumasta on pian kolme vuorokautta aikaa, olen edelleen tilaisuudessa puhuneen rikosoikeuden emeritusprofessori Matti Tolvasen ajatusten lumoissa. Tolvanen perusti puheensa siihen, mitä nykyinen hyvinvointialueiden kehittäminen konsulttien ”madonlukujen” pohjalta tarkoittaa kyläläisten arjessa. Vaikka perustuslaki takaa hyvinvointipalvelut kaikille maassa asuville, nämä palvelut eivät ole maaseutualueiden asukkaiden saavutettavissa arjen hyvinvointia tukevalla tavalla. Tolvanen aloitti puheensa sillä, että vuoden 2024 alussa näytti siltä, että entisen Tuupovaaran kunnan alueella ei ollut tarjolla muita julkisen vallan tuottamia palveluita kuin seurakuntien tuottama hautaustoimi. Lopulta tilanne Tuupovaarassa ei kärjistynyt aivan näin mustaksi, vaan edelleen pitäjässä on tarjolla päivähoitoa, peruskoulua ja rajatut terveyspalvelut. Terveyspalveluiden saatavuudesta Matti Tolvanen kuitenkin nosti esiin sen, että Tuupovaarassa ei enää ole tarjolla lääkärin vastaanottoa. Lääkäri kuulemma tulee paikalle tarvittaessa. Tätä ”tarvittaessa” aspektia Tolvanen arvioi skeptisesti kysyen, että kukapa sen tarpeen sitten määrittelee.
Tolvasen puhe, jossa hyvinvointivaltio Suomen peruspilareita eli yleisiä hyvinvointipalveluita – joihin hän, kuten minäkin, laskee ainakin terveydenhuollon, sosiaalitoimen, päivähoidon ja peruskoulun – arvioitiin perustuslaillisina tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskysymyksinä, oli päräyttävää kuultavaa.
Maaseutuakin ansiokkaasti tutkinut emeritusprofessori Seppo Knuuttila on jo parikymmentä vuotta sitten todennut, että kyllä maalla saa Suomessa asua, jos ei mitään vaadi. Tolvanen otti puheenvuorossaan toisenlaisen lähtökohdan. Hänen ajattelussaan julkisen vallan vastuulla on huolehtia kaikista meistä riippumatta siitä, asummeko laajojen kaupunkialueiden kantakaupungeissa vai rajamailla pitäjissä. Tolvasen viesti oli selkeä: kaikessa ei pidä uskoa konsulttien palveluille laskemia euromääräisiä hintalappuja, sillä julkisen sektorin tuottamien tai vähintään organisoimien hyvinvointipalveluiden arvo on myös muuta. Oikeus hyvinvointiin on kirjattu perustuslakiin ja se kuuluu meille kaikille. Tähän sanomaan on hyvinvointivaltiouskovaisen helppo yhtyä.
Hyvää ja oikeudenmukaista uutta vuotta 2025 meille kaikille!
Lähde:
Björn, I., & Pöllänen, P. (2024). Hautausmaa hyvinvointivaltion lähipalveluna maaseutukylissä: Etnografinen tutkimus hautausmaasta osana maaseudun arjen elinvoimaa. Alue ja Ympäristö, 53(2), 50–69. https://doi.org/10.30663/ay.143879