Kenttätöissä 1984 ja 2024
Kenttäpäiväkirja 24.9.1984 kertoo nuoren tutkija-alun ensimmäisestä aineistonkeruumatkasta. Työnantaja on Helsingin yliopiston folkloristiikan laitos, ja työ on olla tutkimusapulaisena asutustoimintatutkimuksessa ja kerätä talteen muistoja asutustoiminnasta tutkimuskäyttöön ja tallennettavaksi SKS:n perinnearkistoon.
Kenttäpäiväkirja kertoo: Matkaan lähdetään Karjalan tutkimuslaitoksen pihalta Pielisjoen linnasta valtion farmari-Ladalla. Mukana ovat sosiologit Jukka Oksa ja Pertti Rannikko, maantieteilijä Keijo Kantanen ja perinnetieteilijä Seppo Knuuttila. Heillä on menossa Savotta-Suomi tänään-niminen tutkimus. Kohdekylänä on Lieksan Hattuvaara, metsuri-pienviljelijäkylä itärajan tuntumassa. Rannikko ja minä lähetimme jo aiemmin polkupyörät junassa Lieksan asemalle. Ajoimme Uimaharjun kautta, jossa tankkasimme 25 litraa autoon, ja itseemme kahvia ja munkkeja. Ostimme lihakukon ja perunarieskoja. Ostin vielä omalla rahalla käpykakun seuraavan päivän syntymäpäiviäni varten. Hattuvaarasta saimme paikalliselta taksilta Viisikon erämiesten majan avaimet. Majoituspaikkana maja oli kaikin puolin hyvä: sähkö oli ja kaivo pihalla, kaakeliuunit lämmittivät, keittiössä oli kaasuhella ja sähkölevy.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama tutkija, nyt ikääntynyt Itä-Suomen yliopiston erikoistutkija, osallistuu yhdessä professori Olga Davydova-Minguetin kanssa antropologien konferenssiin Wienissä, jonne he matkustavat ensin junalla, sitten lentokoneella, junalla ja metrolla. Majapaikkana on kansainvälisen tason hotelli. Aamiaisella smoothiet, monenlaiset leikkeleet, leivät ja jälkiruuat. Tehtävä liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimukseen, jossa tutkimme muun muassa, voiko maahan muuttaa hautausmaan kautta.
Syntymäpäivänä 25.9.1984 paistoi kenttäpäiväkirjan mukaan aurinko. Kenttäpäiväkirja kertoo: Täytän tänään 25. – Onnea. – Kiitos! Aamukahvi. Kokeilin mankkaa (Uher). Pumppasin polkupyörään ilmaa ja valaistun ladun kautta kylälle. Oksa meni pankinjohtaja puheille ja minä ensimmäiseen haastattelupaikkaan. Kyselin vielä tietä vastaantulevalta lastenvaunuja työntävältä naiselta. Nauhoitin pari tuntia. Otin kuvia talon asukkaista, talosta ja traktorista, Kahvia, tuoretta pullaa ja keksejä. Lieksan lehti, Karjalainen ja Maaseudun Tulevaisuus. Joku nainen tuli kesken haastattelun paikalle, olisko ollut meijerin työntekijöitä. Uher on ikävä. Se on iso, raskas, hankala käsitellä. Pitää etsiä pistorasiaa. Haastateltavat kammoksuvat laitetta, nauhat on vaikea panna paikoilleen. YäK! koko laite. (…) Pyöräilin Viisikon baarille, join Lapin kullan. Baarissa oli kolme miestä kaljoilla. He puhuivat luonnonsuojelusta: tappaako susi tahallaan, kissa tappaa ainakin, niin kuin ilves. Puhuivat myös omista kissoistaan. Oli tyyppejä haastateltu. Kuuman näköinen tyyppi sanoi, ettei häntä ainakaan enää haastatella, hän on jo kaiken sanonut. (Tosiasiassa ei ollut kuulemma sanonut mitään). Viisikon baarissa oli puhelin ja levyautomaatti, myyntipöytä, kylmäkaappi, pajatso ja neljä pöytää. Takaisin majalle mennessä kaksi pikkutyttöä pyöräili vastaan. Lapsia oli leikkimässä Hattuvaaran tienristeyksessä. Kämpille ja syömään.
Syntymäpäivänä 25.9.2024 tihuttaa vähän vettä. Täytän 65 ja suuntana on hautausmaa. Olga tekee omia töitään toisaalla. Wienin keskushautausmaalle pääsee Wienin keskustasta paikallisjunalla. Taskussa on puhelin, jolla voi nauhoittaa, jolla voi kuunnella musiikkia ja ottaa kuvia, eikä kuvien kehittämistä tarvitse odottaa. Ei tarvitse vaihtaa nauhaa, ei kantaa filmirullia matkassaan. Kuvia voi ottaa mielin määrin ja lähettää ne ja mielikuvat työtovereille.
Hautausmaa on valtava, Euroopan toiseksi suurin. Se on suurempi kuin Monaco. Hautoja on 330 000, joten tutkittavaa riittää. Vaeltelen kilometrejä hautausmaan käytävillä, otan kuvia erilaisista muistomerkeistä, koristuksista, penkeistä, roska-astioista, hautakiviin kiinnitetyistä kehotuksista korjata hauta jne. Käyn katsomassa tunnetuimmat haudat (Beethoven, Brahms, Schubert, Strauss…), mutta varsinainen tutkimuskohde on hautausmaan monikulttuurisuus. Kuvaan ja kävelen. Hautausmaan siistissä ravintolassa juon kahvin ja ison oluen. Samassa pilvet kauas karkaavat, ja aurinko nostattaa ulkoilman lämpötilan lähes hellelukemiin. Käyn hautausmaan museossa katsomassa 1800-luvun lopun ekoarkkua, jonka pohja avautuu ja jättää vainajan hautaan. Näin arkkua voi käyttää uudelleen. Museossa esitellään erilaisia hautajaisasuja ja tapoja kantaa vainaja muiston ohella koruna kaulassa. Videotaulu kertoo hautausmaan eläimistöstä. Hamsterit ovat pääosassa.
Museon jälkeen kiertelen hautausmaan vanhan juutalaista osaa. Kuvaan buddhalaisen pagodin ja haudat sen ympärillä. Vertailen neuvostosotilaiden hautausmaata suomalaiseen sankarihautausmaahan ja käyn välillä jututtamassa hautausmaan toimiston väkeä. Kohteina ovat protestanttien lohko, kaikki viisi erilaista ortodoksiryhmien osastoa, koptit, islamilaiset ja kymmenkunta muistoaukiota. Viisi tuntia ihmettelyä, ihastelua, kummastelua ja koko ajan mielessä se, että tähän tarvittaisiin rinnalle toinen tutkija, toiset silmät ja keskustelua. Yksin ei tätä kaikkea hallitse, ei osaa katsoa, eikä etenkään analysoida.
Neljä vuosikymmentä, erilaiset laitteet, sama tyyppi ja yhtä ihmeissään kentällä.
