Kotihoito on jo nykyisellään riittämätöntä – ikääntyvien palveluista säästäminen lisää inhimillisiä kustannuksia

Suomessa ikääntymispolitiikkaa on jo pitkään ohjannut tavoite siitä, että yhä useampi ikäihminen elää itsenäisesti ja omassa yksityiskodissaan läpi elämän. Ympärivuorokautista hoivaa on merkittävästi vähennetty ja kriteerit sen saamiseksi ovat tiukkoja. Lisäksi muuta pitkäaikaista laitoshoitoa on mahdollista saada vain terveydellisin tai turvallisuuteen liittyvin perustein. Moni iäkäs jää haasteista huolimatta näiden kriteerien ulkopuolelle ja samalla ilman riittävää apua kotona pärjäämiseksi. Tällöin elämän loppuvaihe on usein turvattomuuden, yksinäisyyden ja arvottomuuden kokemusten värittämää.

Tutkimusten pohjalta tiedetään, että eläminen itselle tutussa ympäristössä luo merkityksellisyyttä ja turvallisuuden tunnetta sekä edistää siten hyvinvointia vanhuuden elämänvaiheessa. Tutusta kodista voi kuitenkin muodostua myös kielteisten kokemusten paikka, jossa hyvinvointi ja turvallisuuden tunne tulevat haastetuksi eri tavoin. Pelkät seinät eivät kotonakaan riitä, mikäli tukea ja apua ei ole riittävästi tarjolla. Puutteellinen hoiva on vahvasti yhteydessä sekä yksinäisyyden että eristyneisyyden kokemuksiin, joiden on havaittu heikentävän terveyttä ja hyvinvointia sekä lisäävän muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä.

Väestön ikääntymisestä ja lisääntyneestä hoivan tarpeesta huolimatta kotihoidon resurssointi on Suomessa ollut vähäistä, ja kotihoidon käynnit ovat jopa vähentyneet. Samanaikaisesti säännöllistä kotihoitoa saavat iäkkäät ovat entistä huonokuntoisempia, ja heillä on moninaisia tuen tarpeita päivittäisessä arjessaan. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi pitkälle edennyttä muistisairautta, jonka myötä iäkäs ei muista syödä ateriapalvelun tuomaa ruoka-annostaan. Tai omassa sängyssään makaavaa vanhaa ihmistä, joka pääsee ylös vain toisen ihmisen avustamana ja joutuu odottamaan vessassa käyntiä epäinhimillisen kauan.

Ratkaisuja lisääntyneeseen hoivan tarpeeseen etsitään nyt niin sanotusta yhteisöllisestä asumisesta ja digitalisaatiosta, jonka myötä kotihoidon käyntejä ja päivätoimintaa tarjotaan etäyhteyksillä. Samanaikaisesti useilla hyvinvointialueilla muut kuin lakisääteiset palvelut, kuten iäkkäille suunnatut toimintakeskukset ja omaishoitajien tukipalvelut ovat olleet lakkautusuhan alla. Myös sosiaali- ja terveysalan järjestöihin kohdistuneet leikkaukset tulevat osumaan kipeästi juuri iäkkäiden toimintakyvyn ja kotona asumisen tukemiseen. Ikääntyvien palveluita koskeva päätöksenteko on lyhytnäköistä, ja asioiden välisiä yhteyksiä ei tunnisteta tai haluta tunnistaa.

Viime vuonna voimaan astuneen vanhuspalvelulain uudistuksen tavoitteena on ollut varmistaa, että iäkkäät ihmiset voivat elää kodissaan turvallisesti ja saavat tarpeidensa mukaiset kotiin annettavat palvelut. Uudistuksella on pyritty parantamaan myös kotihoidon henkilöstön riittävyyttä ja alan houkuttelevuutta. Säästötoimenpiteiden myötä on vaikea nähdä, miten nämä tavoitteet tullaan saavuttamaan, kun jo nykyisellään kotihoidossa kamppaillaan resurssien riittämättömyyden ja merkittävän eettisen kuorman kanssa. Hyvät aikeet ja lakikirjaukset eivät itsessään paranna vanhojen ihmisten asemaa ja riittävien palvelujen saantia. Todellisuus osoittaa, etteivät päätöksentekijät näe elämän loppuvaihetta panostamisen arvoisena.

Vanhojen ihmisten hoivasta säästäminen aiheuttaa merkittäviä inhimillisiä kustannuksia, jotka eivät poistu kotona asumisen ensisijaisuutta korostamalla. Eliniän pidentyessä on selvää, että ympärivuorokautista hoivaa tullaan tulevaisuudessakin tarvitsemaan entistä enemmän, eikä omassa kodissaan asuminen ole kaikille mahdollista tai tarpeiden ja hyvän elämän mukaista. Merkittäviä lisäpanostuksia tarvitaan myös kotihoitoon, jotta se täyttää lainsäädännössä määritellyn tehtävänsä.

Vanhuspalvelulain mukaisesti pitkäaikainen hoiva ja huolenpito tulisi toteuttaa niin, että iäkäs henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi ja että hän voi ylläpitää sosiaalista vuorovaikutusta sekä osallistua mielekkääseen, hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä edistävään ja ylläpitävään toimintaan. Ilman riittävää tukea ja apua, koti on ikääntyneelle syrjäytymisen paikka.

Kirjoittajat

Elisa Tiilikainen

Apulaisprofessori (sosiaalityö)

Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoittaja toimii Vanhuusiän syrjäytyminen kotihoidossa – yleisyys, merkitykset & interventio (SOLDEX) -hankkeen johtajana.

Hanna Ristolainen

Tutkijatohtori

Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoittaja toimii Vanhuusiän syrjäytyminen kotihoidossa – yleisyys, merkitykset & interventio (SOLDEX) -hankkeen tutkijatohtorina.

Lisätietoja

Suomen Akatemian rahoittamasta Vanhuusiän syrjäytyminen kotihoidossa – yleisyys, merkitykset & interventio (SOLDEX) -hankkeesta kerrotaan lisää UEF Connect -verkkopalvelussa.