Kun kaikki on ihan tavallista ja ei niin absoluuttista
Olemme yhdessä tutkijakollegani dosentti Alina Kuusiston kanssa tehneet kuluneen kevään aikana Peruskoulu maaseudun murroksessa -hankkeemme muistitietohaastatteluja ympäri Pohjois-Karjalaa. Haastatteluja on tehty aikuisten parissa, jotka ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan käyneet kyläkouluja. Nämä kyläkoulut ovat sijainneet eri puolilla Pohjois-Karjalaa erilaisilla maaseutualueilla: syrjäisillä, ei-niin-syrjäisillä ja tosi-syrjäisillä alueilla. Toiset kyläkoulut ovat olleet isompia useamman kymmenen oppilaan kouluja, ja toiset taas melkoisen pieniä, kahden tai kolmen opettajan kouluja. Haastattelemamme kyläkoulujen entiset oppilaat ovat käyneet peruskoulunsa alaluokkia kyläkouluissa 1980- ja 1990-luvuilla.
Etnografina en pääse eroon omasta aineiston keruu- ja analysointitavastani (ympäristön havainnointi ja tilanteiden reflektointi) myöskään tässä hankkeessa, jossa aineiston keruun ja analysoinnin metodina on muistitietotutkimus. Etnografia on minulle tapa katsoa ja olla mukana maailmassa ja sen ilmiöissä. Tässä blogitekstissä käyn läpi niitä etnografin havaintoja, joita kyläkouluista tekemämme muistitietohaastattelut ja kenttätyömatkat ovat minussa herättäneet.
Haastattelumuistot etnografin aineistona
Haastateltavien muistot ovat monenlaisia, ja ne avaavat keskusteluja moniin suuntiin. Olemme puhuneet koulun ympäristöstä, tärkeistä paikoista, koulun tiloista, kavereista, opettajista ja koulun merkityksestä ympäröivään yhteisöön myös laajemmin.
Arki ja koulutie kyläkoulussa ovat kaikkien haastateltaviemme muistin mukaisessa kerronnassa olleet hyvää aikaa. Monet haastateltavat kertovat, kuinka kyläkouluissa vietetty aika on ollut pohja heidän myöhemmälle minäkuvalleen. Kyläkoulujen arkea ja olemisen tapaa on kuvattu sanakäänteillä, joissa kerrotaan, että kyläkoulussa ja siinä yhteisössä jokainen sai olla sellainen kuin oli ilman, että kenenkään olemisen tapaan erityisesti kiinnitettiin huomiota. Vaikka kaikki eivät välttämättä olleet kavereita keskenään, ja etenkin isommissa kyläkouluissa oli erilaisia porukoita ja ystäväpiirejä, niin yleinen ajatus kuitenkin oli, että ketään ei jätetty yksin eikä siellä ainakaan kukaan kiusannut ketään. Osalla haastateltavista oli kiusaamiskokemuksia kouluajoilta, mutta nämä kokemukset liittyivät yläkouluvaiheeseen. Osalle siirtymä oman kylän tai naapurikylän pienemmästä kyläkoulusta keskustaajaman yläkouluun oli ollut vaikea. Haastateltavat kertoivat, että kyläkoulussa rakennettu identiteetti ja itseluottamus usein kannattelivat myös vaikeiden yläkouluvuosien läpi.
Kyläkoulun arkea kuvattiin tavalliseksi, sellaiseksi arjeksi, jossa asiat olivat kohdillaan, ja arki toimi siten, ettei sitä edes huomannut. Arki oli elettävää, mutkatonta ja ”sellaista tavallista”. Kyläkoulun mutkatonta arkea haastateltava kuvasi ilmaisulla, ”no, se ei ollut niin absoluuttista”. Kun pyysimme haastateltavaa selittämään ilmaisua hiukan tarkemmin, niin hän kuvasi sitä, kuinka välituntileikkeihin saattoi saada ”lisistä” eli lisäaikaa. Oli myös valinnaisaine, tunti kerran viikossa, jossa oppilas saattoi valita oman mieltymyksensä ja kiinnostuksensa mukaan juuri sillä viikolla mieluisimman tunnin liikunnan, kuvaamataidon, käsityön tai äidinkielen välillä. Tämä oli mielestäni aivan nerokas keksintö. Ajatelkaa, jos nykykoululaiset voisivat kerran viikossa, yhden oppitunnin ajan valita, osallistunko tällä viikolla liikunnan vai kuvaamataidon ylimääräiselle tunnille – vapaus valita fiiliksen mukaan. Haastateltava kertoi myös siitä, kuinka Pohjois-Karjalaa kiertänyt ympäristöauto Kaarna, joka opetti maakunnan ihmisiä aikanaan kierrättämään, oli yhtenä aamuna ajanut koulun pihaan, opettajat ja Kaarnan väki olivat todenneet, että nyt oli Kaarna tullut väärälle koululle, mutta koska mikään ei ollut niin absoluuttista, niin Kaarna jäi pitämään ympäristöpäivää haastateltavamme koululle ilman sen suurempaa ongelmaa, koska ”se ei ollut niin absoluuttista”.
Monien haastateltavien muistoissa kyläkoulussa oli ollut myös joku, tai joitakin tärkeitä aikuisia, usein opettaja, mutta rakas ja tärkeä henkilö oli saattanut olla myös koulun keittäjä tai talonmies. Kyläkoulussa oli muodostunut kiinteä suhde aikuiseen, joka osalle haastateltavista on määrittänyt myös myöhempiä elämänvaiheita. Koulun opettaja saattoi olla se ensimmäinen henkilö, joka sai lapsen ymmärtämään hyvät koulunkäyntivalmiutensa ja sen, että hänen kannattaa suhtautua kouluun ja myöhemmin opiskeluun kunnianhimoisesti. Koulun aikuinen on voinut myös vaikuttaa tulevien vuosien luonto- tai urheiluharrastuksiin, tai olla se turvallinen aikuinen, joka toi elämään struktuuria. Monilla meistä on tällaisia kokemuksia kouluajoilta, niin myös kyläkouluja käyneillä.
Maaseutua voi katsoa metodologisen urbanismin linssin läpi tai sitten maaseutua voi arvostaa itseisarvona
Haastatteluistamme välittyy myös tarina siitä, kuinka monet kyläkouluja käyneet haastateltavamme olivat aikuisuuden ja mahdollisten omien lastensa myötä päätyneet asumaan maaseudulle. Maaseudut ja paikkakunnat olivat monilla vaihtuneet, mutta koska ”mikään ei voi korvata sitä tunnetta, kun hiljaisena kesäyönä voi pyöräillä kirkonkylälle käen kukunnan ja lintujen laulun säestämänä”, niin miksi maailmaa pitäisi katsoa metodologisen urbanismin linssin läpi – siis niin, että maaseudulta muka puuttuisi jotain, mitä kaupunki voi tarjota?
Maaseudulla kouluja käyneet ja maaseudulla kasvaneet nyt keski-ikäiset haastateltavamme kertovat edelleen arvostavansa maaseudun turvallista, rauhallista ja luonnonläheistä arkea. Niin kuin aikoinaan kyläkoululla niin myös nykyään maalla on mutkatonta, ja jokainen saa olla sellainen kuin on.
