Vitutus – alitutkittu affekti ja tunne

Ruma ja epätieteellinen substantiivi, verbimuotoisena kuvaa subjektin affektiivista olosuhdetta, jopa tunnetta. Verbissä on voimaa ja jämäkkyyttä, ja vaikka se onkin epäkorrekti ilmaisu, niin sille ei ole helppo löytää korvaavaa synonyymiä, jolla olisi yhtä dynaaminen ja vahva ilmaisuvoima.

Jos esimerkiksi Li Andersson olisi kevään 2023 eduskuntavaalien pettymyksen jälkeen kuvannut tuntemuksiaan ilmaisulla ”potuttaa tai harmittaa kuin pientä eläintä”, niin olisiko ilmaisu ollut yhtä voimallinen harmituksen ilmaisu kuin v-alkuisella synonyymillään toteutettu kuvaus vaalitappiosta?

Miksi vitutusta affektina ja tunteena sitten pitäisi tutkia? Ihmistieteissä on viimeisen 30 vuoden aikana keskitytty tutkimaan ja pohtimaan tunteita, ja tunteen rinnakkaista käsitettä affektia, jopa siinä määrin,että puhutaan tutkimuksen affektiivisesta käänteestä (esim. Jokinen ym. 2015; Rinne ym. 2020). Tässä tutkimuksessa on ollut keskeistä paitsi erilaisten tunne- ja affektiivisten tilojen, olosuhteiden ja tuntemusten nimeäminen ja määrittely, myös erityisesti itse käsitteen – affekti – määrittely.

Affekti käsitteenä on niin monimutkainen, monitulkintainen ja moneen suuntaan avautuva, että se voi lopulta tarkoittaa hyvin monenlaisia tunteen ympärillä liikkuvia ilmiöitä ja olosuhteita. Tunne on arkikielen ja tieteen kielen terminä ikään kuin yksinkertaisempi ja selkeämpi käsite kuin affekti. Yksinkertaisimmillaan affekti voidaan määritellä likipitäen synonyyminä tunteelle. Tieteen termipankin määritelmän mukaan spinozalainen affekti-käsite lähtee juuri tästä ajatuksesta. Spinozan filosofiassa affekti on synonyymi tunteelle tai mielenliikutukselle. Tämä ei kuitenkaan ole ainut tapa määritellä affektia, vaan affekti voidaan myös erottaa (hiuksenhienosti) tunteesta (fiiliksestä ja emootiosta) (Ks. esim. Jokinen ym. 2015). Affekti voidaan ymmärtää vahvemmin kuin tunne myös ruumiillisena kokemuksena.

Kun tässä blogissa pohdin vitutusta, niin lähden hiukan epämääräisesti siitä, että v-alkuisessa affektissa on kyse siitä, että on olemassa jokin yllyke, joka saa toimijan/kokijan kokemaan ketutusta, potutusta ja harmitusta, ja yllyke (olkoon mikä tahansa) tekee kokemuksen sekä negatiiviseksi että positiiviseksi (vrt. Tieteen termipankki). Näen v-tutuksen toisin kuin Nummenmaa ja Hietanen (2023), ja mielestäni se on siinä mielessä erikoinen ja omalaatuinen affekti, ettei siinä ole kyse joko positiivisesta tai negatiivisesta kokemuksesta, vaan siinä on nimenomaan kyse sekä positiivisesta että negatiivisesta kokemuksesta ja toimintaa ohjaavasta yllykkeestä. Huomionarvoista on myös se, että käytän tekstissäni affektia ja tunnetta paikka paikoin myös likipitäen synonyymeina, eli teknisesti teksti on siinä mielessä löyhä, mutta blogiin tämä sallittakoon.

Viime vuosikymmenten affektitutkimus on tuonut yhteiskunta- ja kulttuuritieteisiin uudenlaisia tunnetta ja tuntemuksia kuvaavia ilmaisuja. Eeva Jokinen (2015) puhuu tohkeisuudesta prekaarin aikakauden tunnemaisemana, affektiivisuutena, jossa keskeistä on, että yksilön tulee innostua ja inspiroitua jatkuvasti jostakin uudesta ja myös pystyä representoimaan tohkeisuutensa ympäristölleen. Prekarisaatio ja affekti -kirjassa (2015) prekaarin ajan affektiivisuuksia ja tuntemuksia käydään laajasti läpi, mutta vitutuksesta kukaan ei kirjoita. Onko tämä arkikielinen ja arjessa läsnäoleva affekti sitten niin itsestäänselvä, ettei siihen ole ollut tarvetta tarttua – vai onko kyse siitä, ettei kyseinen affekti lopulta ole mikään prekaarin ajan tunne/affektikokemus, vaan pikemminkin universaali hetkellinen olosuhde? Universaalina v-alkuista affektia on toki hankala pitää, koska termi on suomen kieleen sidottu. Esimerkiksi englannin fuck-sanasta on mahdoton vääntää verbimuotoista ilmaisua: minua vituttaa (ks. myös Nummenmaa & Hietanen 2023). Tästä pottuuntumista kuvaavasta v-alkuisesta tunteesta löytyy kuitenkin vain vähän suomenkielistä tutkimusta, mutta muuta kirjallisuutta siitä löytyy jo enemmän. Nummenmaa ja Hietanen (2023, 123) toteavat: ”Vaikka vitutus on arkikielessä yleinen tunnesana, vitutuksen tunteen tieteellinen tutkimus on ollut käytännössä olematonta”. Mutta moni tunnistaa sen arjessaan niin ilmiselvänä olosuhteena, että sitä on syytä pohtia tarkemmin – myös siitä näkökulmasta, että miksi se on nimenomaan affekti, ei pelkästään tunne.

Lauri Nummenmaa ja Jari K. Hietanen (2023) ovat suomalaisen vitutus-tutkimuksen uranuurtajia. He ovat tutkineet tätä negatiiviseksi määrittämäänsä tunnetilaa laajan kyselyaineiston perusteella, ja heidän tutkimuksensa kohteena on ollut se, miten ihmiset kokevat ja käsittävät tämän tunteen. Nummenmaa ja Hietanen (2023, 123) määrittelevät v-alkuisen potutusta ilmaisevan tunnetilan yksilöiden kokemuksena seuraavalla tavalla: ”Tulokset osoittavat, että vitutus on yleinen, voimakas, mutta lyhytkestoinen ja voimakkaasti kehollinen tunnetila, jonka aiheuttaja on useimmiten toiset ihmiset”. Heidän määritelmänsä perusteella v-tunteessa on myös selkeitä affektin elementtejä. Affektiivisuuteen viittaavat voimakas kehollisuus ja se, että v-tutus on usein toisten ihmisten eli ulkopuolelta tulevan ärsykkeen aiheuttama. Nummenmaan ja Hietasen tutkimuksen perusteella vitutus tunteena on lähellä vihaa ja inhoa – kyseessä olisi siis heidän mukaansa voimakkaan negatiivinen tunnemaisema. Timo J. Tuikka (2022) puolestaan näkee vitutuksen hieman toisin. Hän käy kirjassaan ”Vitutuksen voima – suomalaisen katkeruuden historia” läpi sitä, mitä vitutus voi saada ihmisen tekemään. Tuikan lähtökohta lähenee omaa suhdettani v-alkuiseen affektiin.

Miksi vitutus on ambivalentti affekti? Ambivalentti on yksi suomen kielen lempisanojani, koska se kuvaa ilmiöiden kaksijakoisuutta. Omasta tieteenalataustastani (yhteiskuntapolitiikka) käsin ajattelutapa, jossa asiat ovat luonteeltaan toisaalta, mutta myös toisaalta -tyyppisiä, on minulle ominainen. Niinpä katson vitutustakin sekä positiivisena että negatiivisena affektina. Negatiivista on tähän affektiin liittyvä katkeruus, viha ja inho, mutta samaan aikaan tässä voimakkaasti ihmisen tekemiseen vaikuttavassa affektissa on alkuvoimaa, joka saa ihmisen parhaimmillaan tohkeiseksi, energiseksi, tuottavaksi ja dynaamiseksi. Tai niin kuin eräs ystäväni totesi: ”vitutus on luovaa energiaa”. Toinen ystävä puolestaan totesi, että hän ei tunne edes työelämässä stressiä, mutta hänellä voi olla kiire ja häntä saattaa vituttaa, mutta se laittaa hänet toimimaan ja samaan asioita aikaiseksi. V-alkuisessa affektissa on siis selvästi myös positiivisia kaikuja.

Olen paljon pohtinut vitutuksen rinnakkaistunteita ja affekteja, joista yksi selkeimmistä on ahdistus, joka on puhtaasti negatiivinen tunne ja affekti, vaikka senkin tarkoitus on pohjimmiltaan suojata ihmistä joltain pahalta. Ahdistus ja vitutus poikkeavat kuitenkin toisistaan siinä, että ahdistus lamaannuttaa, mutta vitutus voi parhaimmillaan laittaa sinut ja minut toimimaan dynaamisesti, jopa luomaan innovaatioita. Aikaisemmassa tutkimuksessa Nummenmaa ja Hietanen eivät ota kantaa tähän näkökulmaan, mitä vitutus voi saada aikaan, mutta Tuikka puolestaan listaa pitkän joukon asioita, joita hänen mukaansa juuri suomalaiset ovat saaneet aikaan vitutuksen voimalla. Kavahdan ajatusta siitä, että tämä potuttamista kuvaava affekti olisi jotenkin erityisen suomalainen, kait muuallakin ihmisiä vituttaa, vaikka heillä ei ehkä ole yhtä voimallista termiä tuota tunnemaisemaa kuvaamaan.

V-tuksen affektissa ei mielestäni lopulta ole tärkeää se, mikä sen saa aikaan, vaan keskeistä on se, miten se saa meidät toimimaan ja mitä se näin aiheuttaa. Aina emme voi vaikuttaa omaan affektiiviseen tilanteeseemme, siihen että ärsyttää ihan älyttömästi, mutta siihen voimme vaikuttaa, miten toimimme sen ärsytyksen seurauksena – alammeko purkaa kiukkuamme positiivisiin vai negatiivisiin asioihin. Tämän tekstin kirjoittaminen oli itselleni tapa purkaa kiukutusta, ärtymystä ja sitä itseään – nyt kun teksti alkaa olla valmis, niin minua kiukuttaa vähemmän kuin tekstiä aloittaessani. Tässä erityisessä affektissa on siis jotakin dynaamista voimaa, joka saa meidät toimimaan – ulkoisiin ärsykkeisiin emme voi vaikuttaa, mutta siihen voimme, miten toimimme tunnekuohuissamme.

Pirjo Pöllänen
Yliopistotutkija
Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Jokinen, Eeva ja Venäläinen, Juhana (toim.). 2015. Prekarisaatio ja affekti. Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118.

Jokinen, Eeva. (2015). Tohkeisuus. Kirjassa Jokinen, Eeva ja Venäläinen, Juhana (toim.). 2015. Prekarisaatio ja affekti. Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118.

Nummenmaa, Lauri ja Hietanen, Jari K. (2023). Vitutus. Tehohoito 2023:41(2).

Rinne, Jenni, Anna Kajander ja Riina Haanpää (toim.). 2020. Affektit ja tunteet
kulttuurien tutkimuksessa
.
Suomen Kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry. Ethnos-toimite 22. Luettu 28.2.2023.

Tieteen Termipankki.

Tuikka, Timo J. (2002). Vitutuksen voima – suomalaisen katkeruuden historia. Docendo.