Olenko minä tullut rasismilaan?

Joensuu on ajoittain noussut julkisuuteen rasismin takia. Tätä kirjoitettaessa viimeisin tapahtuma on Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella levitellyt islamin vastaiset lappuset. Niissä on mainittu nimeltä suomalainen tutkija, joka uutisen mukaan ”on ollut mukana maahanmuuttomyönteisessä toiminnassa”.

En ryhdy arvailemaan, mitä ”maahanmuuttomyönteinen toiminta” tarkoittaa. Ymmärrän, että ympäripyörellä ilmaisulla halutaan estää tutkijan tunnistaminen. Mietin sen sijaan, miksi islamin vastaisuus ja myönteinen suhtautuminen maahanmuuttajiin – jotka Joensuun tapauksessa eivät automaattisesti ole muslimeja – saavat jonkun lähtemään liikkeelle.

Jakamalla lappusia, jotka uutisen mukaan oli piiloteltu kirjaston kirjojen väliin, henkilö astui julkisuuteen, ja samalla piiloutui. Mainitsemalla tietyn henkilön nimen kielteisessä yhteydessä hän uhkasi, ja ilmaisi samalla oman pelkonsa ja vastenmielisyytensä. Miksi?

Psykologi voisi epäilemättä esittää tästä monenlaisia teorioita. Minulla ei ole sellaisia tarjota. Sen sijaan pitäisin kovin suotavana, että lappusten jakaja astuisi julkisuuteen ja kertoisi kasvoista kasvoihin, mitä hän ajattelee. Siihen hänellä on oikeus.

Sen jälkeen on yhteiskunnan ja oikeuden tehtävä ratkaista, mikä on mielipiteiden ja sananvapauden ja muiden oikeuksien suhde. Toisin sanoen: mitä demokraattinen yhteiskunta ja humanistinen lähimmäisen kunnioitus voi sallia.

Demokratia ja sananvapaushan eivät tarkoita sitä, että kaikki on sallittua. Uutisten perusteella lappusissa on kyse vihapuheesta, toisen tarkoituksellisesta halveksunnasta tai toisen vihaamiseen kiihottamisesta.

Vihapuheesta on nimittäin tullut suorastaan maan tapa, kuten vuonna 2015 ilmestynyt Riku Neuvosen toimittama kirja Vihapuhe Suomessa osoittaa. Kirja osoittaa myös, että Suomessa ei toistaiseksi ole mitään juridisia määritelmiä sille, mitä vihapuhe tarkkaan ottaen on, toisin sanoen milloin jonkun puhe tai kirjoitus ylittää juridisesti, eettisesti tai sosiaalisesti hyväksyttävän rajan. Kun jokainen voi itse asettaa rajan, päädytään vihapuheen Villiin länteen, jossa härskeimmät ja kiihkomielisimmät vaientavat muut.

Vihapuheen, kuten rasisminkin, yksi tarkoitus on päästä eroon joillakin kriteereillä määritellystä joukosta ihmisiä. Klassisessa rasismissa haluttiin ”vapauttaa” maa tai alue mustista tai juutalaisista. Islaminvastaisuus jatkaa samaa politiikkaa. Ja epäilen, että elokuun puolivälissä uutisoitu tieto, jonka mukaan ”kantasuomalaisten” (yksi kiertoilmaus etniselle määrittelylle) määrä on kääntynyt laskuun, ei lievennä niiden pelkoja ja vihaa, joiden mielestä Suomi kuuluu ”suomalaisille”.

Mutta kuka on suomalainen? Geenitutkimukset ovat osoittaneet ”puhtaimpienkin” suomalaisten esivanhempien tulleen Suomeen muualta. Suomalaisuus ei ole geeneissä, ei myöskään alueessa, joka on valtiona tunnustettu Suomeksi. Suomalaisuus ei ylipäätänsä ole missään, vaan joku määrittelee sen jossain tilanteessa ja johonkin tarkoitukseen.

Rasismi, ja yhtä lailla islaminvastaisuus, ovat eräitä tapoja määritellä suomalaisuutta. Kysymys kuuluukin, miksi identiteettiä pitää määritellä kielteisellä ja uhkaavalla tavalla. Onko ”suomalainen” itsetunto niin heikko, että sitä pitää vahvistaa aggressiolla?

Teuvo Laitila
Yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti