Sinnikkyydestä

Ari Sivenius

Sinnikkyys on hyvä ominaisuus. Ainakin siltä se vaikuttaa. Kun ihminen kohtaa vaikeuksia, hänen toivotaan jatkavan. Kun ensimmäinen yritys ei onnistu, yritetään uudelleen. Kun matka käy raskaaksi, ei luovuteta kesken. Sinnikkyydestä on tullut ominaisuus, jota arvostamme erityisesti silloin, kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Sen ajatellaan kertovan ihmisestä jotakin olennaista: hänen tahdonvoimastaan, sitkeydestään ja kyvystään kestää vastoinkäymisiä.

Kirjoitin Helsingin Sanomissa 10. syyskuuta 2026 PISA-tulosten yhteydessä sinnikkyydestä: mitä oikeastaan tiedämme, kun tiedämme, kuinka moni nuori ilmoittaa yrittävänsä enemmän tehtävän muuttuessa haastavaksi. Kysyin, mitä mittaustulos kertoo ja mitä jää sen ulkopuolelle. Sinnikkyys ei näyttäydy tyhjiössä: ihminen on aina sinnikäs jonkin äärellä. Siksi kysyin myös, mitä sellaista olemme rakentaneet nuorten eteen, että heidän pitäisi jaksaa yrittää.

Ajatus jäi vaivaamaan. Etenkin siksi, että sinnikkyys vaikuttaa ensi silmäyksellä niin yksinkertaiselta asialta. Kun ihminen vaikeuksista huolimatta ponnistelee eteenpäin, voimme kutsua häntä sinnikkääksi. Mutta mitä oikeastaan tapahtuu, kun tällaisesta toiminnasta tulee ihmisen ominaisuus?

Sinnikkyydessä on jotakin kummallisen itsestään selvää. Harva vastustaisi ajatusta, että vaikeuksien keskellä kannattaa joskus jatkaa. Mutta juuri joskus tekee asiasta kiinnostavan. Kaikkea ei kannata viedä loppuun. Kaikki päämäärät eivät ole tavoittelemisen arvoisia, kaikki esteet eivät ole ylitettäviä eikä jokainen luopuminen ole epäonnistumista. Joskus viisasta on yrittää vielä kerran. Joskus on muutettava suuntaa. Joskus on lopetettava.

Ehkä kysymys ei siis ole siitä, onko sinnikkyys hyvä vai huono asia. Olennaisempaa on kysyä, mitä sinnikkyydellä oikein kuvaamme – ja mitä samalla jää näkymättömiin.

Kun vaikeudesta tulee ominaisuus

Yliopistossa sinnikkyydelle riittää käyttöä. Opiskelijan odotetaan etenevän opinnoissaan vastoinkäymisistä huolimatta. Opettajan pitäisi jaksaa uudistaa opetustaan, vaikka ryhmät kasvavat, opiskelijamäärät lisääntyvät ja erinäiset tehtävät kasaantuvat. Myös johdolta odotetaan jatkuvaa kykyä ratkaista uusia ongelmia, sovittaa yhteen kasvavia odotuksia ja viedä toimintaa eteenpäin muuttuvissa olosuhteissa. Tutkijan puolestaan pitäisi kirjoittaa seuraava artikkeli, vaikka edellinen käsikirjoitus palautuisi hylättynä. Rahoitushakemuksia tehdään uudelleen, väitöskirjaa viedään eteenpäin, tutkimusta korjataan ja täydennetään.

Kaikessa tässä sinnikkyydellä on oma paikkansa. Opiskelu, opettaminen, tutkimus ja johtaminen vaativat pitkäjänteisyyttä. Harva kiinnostava asia valmistuu ensimmäisellä yrittämällä. Myös epäonnistumisen sietäminen kuuluu yliopistotyöhön. Joskus on todella tarpeen yrittää uudelleen, vaikka edellinen yritys ei tuottanut toivottua tulosta.

Ongelma alkaa silloin, kun sinnikkyydestä tulee oletettu vastaus vaikeuksiin. Jos opiskelija ei etene, kysytään helposti, tarvitseeko hän lisää motivaatiota. Opettajan väsyessä kasvaviin ryhmiin, lisääntyviin opiskelijamääriin ja jatkuvasti paisuvaan tehtävämäärään huomio voi siirtyä hänen kykyynsä sopeutua. Tutkijan jäädessä ilman rahoitusta häneltä odotetaan uutta hakemusta. Johdolta voidaan puolestaan odottaa, että se ratkaisee rakenteelliset ongelmat yhä uusilla järjestelyillä ja pitää toiminnan liikkeessä, vaikka käytettävissä olevat voimavarat vähenevät. Työn määrän kasvaessa ratkaisu löytyy helposti yksilön kyvystä palautua ja hallita omaa aikaansa. Olosuhteiden sijasta katse kääntyy ihmiseen.

Silloin tapahtuu pieni mutta merkittävä muutos. Huomio siirtyy siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, siihen, millainen hän on. Vaikeasta tilanteesta tulee ominaisuuden testi. Jos hän jatkaa, hän osoittaa sinnikkyyttä. Jos hän ei jatka, häneltä näyttää puuttuvan jokin ominaisuus.

Tässä tulkinta voi myös harhautua. Se, mikä näyttää ulospäin luovuttamiselta, voi olla kykyä irrottautua jostakin, joka ei enää kanna, ja suunnata voimat uudelleen. Ja se, mikä näyttää sinnikkyydeltä, voi joskus olla kyvyttömyyttä nähdä muita vaihtoehtoja. Sama teko voi siis näyttäytyä eri tavoin sen mukaan, millaisesta näkökulmasta sitä katsotaan.

Sinnikkyys ei ole pelkkä havainto. Se on myös tulkinta.

Mutta tässä on vielä yksi askel. Havaintokaan ei ole täysin viaton. Kun näemme ihmisen jatkavan ja tunnistamme siinä sinnikkyyttä, emme kohtaa ensin tekoa ja nimeä sitä vasta sen jälkeen. Näkeminen on jo jollakin tavoin jäsentynyttä. Se, mikä näyttäytyy meille sinnikkyytenä, riippuu osaltaan siitä, millaisin käsittein ja odotuksin tilannetta katsomme.

Sama teko voidaan nähdä sinnikkyytenä, velvollisuutena, tapana, pelkona, toivona tai pakkona. Kyse ei ole vain siitä, että annamme samalle havainnolle erilaisia nimiä. Myös havainto itsessään on jäsentynyt: jokin tulee näkyviin jonakin. Kun katsomme ihmisen toimintaa sinnikkyyden kehyksestä, myös muu siinä tapahtuva voi jäädä sivuun.

Mutta ihminen ei elä ominaisuuksiensa sisällä. Hän elää tilanteissa.

Tilanne ei ole pelkkä tausta, jonka päälle ihmisen ominaisuudet asettuvat. Se on paikka, jossa jokin ylipäätään tulee ihmiselle mahdolliseksi, vaikeaksi, tärkeäksi tai merkityksettömäksi. Sama tehtävä voi yhtenä päivänä tuntua mielekkäältä ja toisena ylivoimaiselta. Sama vastoinkäyminen voi herättää halun yrittää uudelleen tai tehdä näkyväksi sen, ettei tätä tietä enää voi jatkaa.

Kun tilanne häivytetään, myös nämä erot alkavat kadota.

Mitä tapahtuu kokemukselle?

Ajatellaan tutkijaa, jonka artikkeli hylätään. Hän voi lähettää käsikirjoituksen uudelleen, muuttaa tutkimuskysymystä, luopua koko aiheesta tai pitää tauon. Hän voi olla pettynyt, helpottunut, vihainen, kiinnostunut tai väsynyt. Hän voi jatkaa siksi, että pitää aihetta tärkeänä, siksi, että rahoituskausi on kesken, tai siksi, ettei juuri nyt näe muuta mahdollisuutta.

Ulkopuolelta katsottuna tilanteesta voidaan tehdä yksinkertainen päätelmä: hän jatkoi, joten hän on sinnikäs.

Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Jatkaminen ei ole irrallinen teko, jonka merkitys voidaan määrittää vasta jälkikäteen. Se tapahtuu aina jonkin vuoksi, jotakin kohti ja jossakin tilanteessa. Se voi olla toivon kantamaa tai pelon ohjaamaa. Se voi perustua kiinnostukseen, velvollisuuteen tai siihen, ettei ihminen vielä näe muuta mahdollista suuntaa.

Siksi sama ulospäin havaittava teko voi tuntua kokijasta aivan erilaiselta. Kaksi ihmistä voi päättää jatkaa, vaikka heidän suhteensa tulevaan olisi täysin erilainen. Toinen näkee edessään vielä mahdollisuuden, toinen yrittää vain selvitä seuraavaan päivään. Toinen kokee olevansa vapaa valitsemaan, toinen kokee, ettei hänellä oikeastaan ole vaihtoehtoa.

Kokemuksen kannalta ero on ratkaiseva.

Kun kokemuksesta tehdään ominaisuus, tämä ero helposti tasoittuu. Jäljelle jää havaittava piirre: hän jatkaa, siis hän on sinnikäs. Se, miten maailma hänelle siinä tilanteessa avautuu, mitä hän pitää mahdollisena, mitä hän pelkää, mitä hän toivoo ja mitä hän pitää tavoittelemisen arvoisena, jää ominaisuuden ulkopuolelle.

Juuri tässä sinnikkyyden käsite alkaa kiinnostaa. Se näyttää nimeävän jotakin ihmisessä, vaikka se kuvaa samalla tapahtumaa, joka syntyy ihmisen ja maailman suhteessa. Kun tämä unohtuu, ominaisuus alkaa näyttää siltä kuin se olisi ollut ihmisessä jo ennen kuin hän joutui tähän vaikeuteen.

Kokemus ei ole irrallinen ominaisuus, jonka voisimme erottaa muusta ja ottaa tarkasteltavaksi. Se on eletty kokonaisuus, jossa ihminen, maailma, mennyt ja tuleva liittyvät toisiinsa. Myös vaikeus koetaan aina jonakin. Hylkäys ei ole vain tapahtuma, jonka jälkeen joko jatketaan tai lopetetaan. Se voi muuttaa sitä, miltä tulevaisuus näyttää. Se voi tehdä aiemmin tärkeästä tavoitteesta vieraan tai tuoda näkyviin suunnan, jota ei vielä eilen ollut.

Ehkä siksi kysymys ei olekaan vain siitä, jatkaako ihminen, vaan siitä, millaisena jatkaminen hänelle näyttäytyy – ja millaisena me sen näemme.

Aika, joka ei ole vain jatkumista

Tässä on jotakin olennaista myös ajasta. Sinnikkyys näyttää helposti tapahtuvan yksinkertaisessa aikajärjestyksessä: ensin on vaikeus, sitten ihminen päättää jatkaa ja sen jälkeen hän jatkaa. Eletty aika ei kuitenkaan ole näin suoraviivaista.

Ihminen kantaa mukanaan sitä, mitä on tapahtunut, ja suuntautuu samalla kohti jotakin, joka ei vielä ole tapahtunut. Menneisyys ei jää taakse pelkkinä tapahtumina. Aiemmat kokemukset muuttavat sitä, miltä seuraava yritys tuntuu ja mitä siitä voidaan odottaa. Myös tulevaisuus vaikuttaa nykyhetkeen: mahdollisuus onnistua, epäonnistumisen pelko tai tieto siitä, ettei aikaa ole loputtomasti, muuttavat sitä, millaisena sama tehtävä näyttäytyy.

Siksi sinnikkyys voi ulkoapäin näyttää jatkuvuudelta, vaikka ihminen kokisi tilanteen elettynä aivan toisin. Hän ei välttämättä vain jatka samaa. Hän yrittää uudelleen suhteessa siihen, mitä edellinen yritys hänelle merkitsi. Hän kantaa mukanaan pettymystä, mutta ehkä myös muuttaa käsitystään siitä, mitä kohti on menossa.

Tällä on merkitystä myös silloin, kun sinnikkyyttä mitataan. Mittari voi kysyä, kuinka usein ihminen yrittää uudelleen tai kuinka pitkään hän jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta. Mutta se ei vielä tavoita sitä, millaisena tuo aika eletään. Se ei kerro, onko tulevaisuus avoin mahdollisuutena vai pelkkä vaatimus, jonka edessä on jatkettava.

Kun ominaisuudelle annetaan mittari, myös käsitys ominaisuudesta alkaa helposti muuttua. Mitattavaksi tulee se, minkä voimme erottaa, laskea ja vertailla.

Mutta tässä järjestyksessä on jotakin olennaista. Ensin täytyy olla jotakin, minkä voimme tunnistaa sinnikkyydeksi. Vasta sitten sen voi määritellä, erottaa, laskea ja mitata.

Mittari ei siis kohtaa ihmistä sellaisenaan. Se kohtaa jo jäsennetyn ilmiön.

Ja juuri siksi mittaamisen ongelma ei ala mittarista. Se alkaa paljon aikaisemmin: siitä, miten jokin tulee meille näkyväksi jonakin.

Mihin asti pitäisi jatkaa?

Sinnikkyydellä on vielä toinen ongelma. Se kertoo jotakin siitä, jatkaako ihminen vaikeuksista huolimatta. Se ei kerro, kannattaako juuri tätä jatkaa.

Tämä ero on pieni vain ensi silmäyksellä. Ihminen voi käyttää valtavasti voimiaan päämäärään, joka ei enää ole hänelle mielekäs. Hän voi sinnitellä ympäristössä, joka kuluttaa häntä. Hän voi jatkaa hanketta, jonka lähtökohdat ovat osoittautuneet vääriksi. Hän voi myös luopua jostakin tärkeästä ja tehdä juuri siten harkitun ja vastuullisen ratkaisun.

Siksi sinnikkyyden vastakohta ei välttämättä ole luovuttaminen. Se voi olla arvostelukyky: kyky pysähtyä ja kysyä, mitä tässä oikeastaan tavoitellaan, millä ehdoilla ja miksi.

Yliopistossa tämä kysymys on erityisen kiinnostava. Opiskelun, opettamisen, tutkimuksen ja johtamisen maailmassa on paljon asioita, joiden kanssa on opittava elämään: hylkäyksiä, määräaikaisuuksia, epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja kilpailua. Niihin tarvitaan varmasti myös sitkeyttä. Mutta jos kaikki vaikeudet käännetään yksilön sinnikkyyden kysymykseksi, itse olosuhteet voivat jäädä tarkastelematta.

Mitä olemme rakentaneet niin, että ihmisen täytyy olla näin sinnikäs?

Kysymys muuttaa näkökulmaa. Sen sijaan että kysyisimme ensimmäiseksi, kuinka hyvin ihminen kestää, voisimme kysyä, millaisessa maailmassa hänen pitäisi kestää. Sen sijaan että arvioisimme hänen kykyään jatkaa, voisimme tarkastella myös sitä, mitä jatkaminen häneltä vaatii ja millaiseksi tulevaisuus hänen edessään tällöin avautuu.

Sinnikkyys on arvokasta silloin, kun se auttaa ihmistä tavoittelemaan jotakin hänelle tärkeää. Mutta siitä tulee ongelmallinen ihanne, jos jatkaminen muuttuu itsessään hyveeksi. Ehkä tarvitsemme siksi hieman vähemmän kiinnostusta siihen, kuinka sinnikäs ihminen on, ja hieman enemmän kiinnostusta siihen, minkä äärellä hänen pitäisi sinnitellä.

Yliopisto tarvitsee ihmisiä, jotka jaksavat tehdä vaikeaa ja keskeneräistä työtä. Mutta se tarvitsee myös ihmisiä, jotka osaavat pysähtyä, vaihtaa suuntaa, luopua ja kysyä uudelleen, mitä ollaan tekemässä ja miksi. Pysähtyminen, suunnan vaihtaminen ja luopuminen eivät ole sinnikkyyden vastakohtia. Ne voivat olla harkintaa. Ne voivat olla myös sitä, että ihminen ottaa vakavasti oman kokemuksensa eikä sivuuta sitä vain siksi, että jatkamista pidetään hyveenä.

Siten sinnikkyydessä kiinnostavinta ei lopulta ole se, kuinka pitkään ihminen jatkaa. Kiinnostavampaa on se, mitä kohti hän jatkaa, mitä hän pitää mahdollisena ja millaisena tuo suunta hänelle avautuu. Silloin sinnikkyys ei näyttäydy vain ominaisuutena, jota ihmisellä on tai ei ole. Se näyttäytyy suhteena: ihmisenä jonkin äärellä, jonkin vaikean, tärkeän tai vielä avoimen edessä.

Ja juuri siinä kohtaa myös mittarin on pysähdyttävä. Se ei mittaa sinnikkyyttä sellaisenaan, vaan sitä, minkä olemme määritelleet ja rakentaneet tunnistettavaksi sinnikkyytenä.

Viittausohje

Sivenius, A. (2026, 1. lokakuuta). Sinnikkyydestä. Määrä korvaa määrän. https://blogs.uef.fi/maara-korvaa-maaran/2026/10/01/sinnikkyydesta/