Määrämitta

Ari Sivenius

Suomi on jälleen valittu maailman onnellisimmaksi maaksi.

Näin uutisoidaan. Tuttuun tapaan. Vuosi toisensa jälkeen.

Uutinen on selkeä. Sen viesti on yksiselitteinen. Luku puhuu puolestaan. Juuri siksi siihen kannattaa pysähtyä.

Mitä oikeastaan tapahtuu, kun kokonainen maa julistetaan onnelliseksi?

Kokemus – ajallinen, kerroksinen, tilanteessa elävä – pakotetaan vastaamaan kysymykseen. Vastaus muotoillaan numeroksi. Numero irrotetaan tilanteesta, ihmisestä ja merkityksestä. Numerot yhdistetään keskiarvoksi. Keskiarvo julistetaan voittajaksi.

Tätä kutsutaan onnellisuudeksi.

Kyse ei ole pelkästä yksinkertaistamisesta. Kyse on muodonmuutoksesta. Ja muodonmuutos on aina myös menetys.

Onnellisuus ei ole suure. Sillä ei ole mittayksikköä, joka säilyisi samana tilanteesta toiseen, ihmiseltä toiselle, hetkestä toiseen saman ihmisen elämässä. Kokemusta ei voi siirtää eikä jakaa menettämättä juuri sitä, mikä tekee siitä kokemuksen. Silti sitä käsitellään kuin voisi.

Tämä ei ole viaton oletus. Se on ontologinen ratkaisu.

Kun kokemus asetetaan mitattavaksi, se ei ainoastaan tule näkyväksi. Se alkaa olla olemassa tietyssä muodossa. Tutkimuskehys ei kuvaa todellisuutta, vaan rajaa sitä: se määrittää, missä muodossa jokin voi ylipäätään esiintyä todellisena – tunnustettuna, laskettavana, vertailtavana. Kehystetty kokemus on jo eri kokemus kuin ennen kehystä.

Onnellisuuden kohdalla tämä tarkoittaa seuraavaa: todelliseksi tunnustetaan se, mikä voidaan ilmaista vastauksena kysymykseen ja edelleen lukuna. Kaikki muu jää ilman yhteisesti tunnustettua asemaa. Se ei kumoa mittausta. Se ei rekisteröidy poikkeamana. Se yksinkertaisesti jää.

Näin ei tapahdu siksi, että kokemus olisi mitattavissa, vaan siksi, että mittaaminen edellyttää sen olevan.

Tässä mielessä mittaaminen ei paljasta onnellisuutta. Se korvaa sen.

Jäljelle jää rakenne, joka muistuttaa kokemusta mutta toimii toisin: se on vertailtava, laskettava, hallinnoitava ja raportoitava. Juuri siksi se on käyttökelpoinen. Juuri siksi se leviää. Juuri siksi sitä kutsutaan tiedoksi.

Kun mitta onnistuu, epäily lakkaa. Luku rauhoittaa. Se antaa vaikutelman, että jotain on tavoitettu täsmällisesti. Mutta täsmällisyys koskee muotoa – ei sitä, mitä muodon väitetään esittävän.

Ero ei ole pieni. Se on ratkaiseva.

Suomi on onnellisin maa. Samanaikaisesti yksinäisyys koskettaa yhä useampia, ja nuorten mielenterveyteen liittyvät haasteet ovat lisääntyneet. Nämä kokemukset eivät asetu ongelmitta onnellisuusindeksin mittaamaan kehykseen – ja keskiarvo voi peittää alleen sen, miten eri tavoin elämä todellisuudessa jakautuu.

Tämä ei ole ristiriita mittauksen näkökulmasta. Se on sen ehto.

Onnellisuusindeksi ei mittaa kokemusta sellaisenaan, vaan itsearvioitua elämäntyytyväisyyttä tietyllä asteikolla ja tietyssä tilanteessa. Tämän ympärille rakennetaan tekijöitä, jotka tekevät tuloksista vertailtavia.

Kaikki ei kuitenkaan taivu tähän muotoon. Osa jää väistämättä kehyksen ulkopuolelle – ei siksi, että olisi epätodellista, vaan siksi, ettei sitä voi ilmaista kysymyksen ehdoilla. Ja se, mikä ei taivu muotoon, jää tässä järjestelmässä helposti näkymättömäksi.

Ehkä siksi olisi joskus syytä poistua taulukoiden ääreltä ja mennä kentälle. Kohdata nuori, joka ei tiedä, missä nukkuu huomenna. Istua tilanteissa, joissa mikään ei asetu asteikolle. Viipyä siinä.

Nimimerkki: kokemus on.

Silloin käy nopeasti ilmi, ettei kysymys ole siitä, kuinka onnellisia “olemme”, vaan siitä, miten monin tavoin elämä tulee koetuksi: ristiriitaisena, kerroksisena, usein nimeämistä pakenevana.

Kun kokemus muuttuu numeroksi, katoaa sen ajallinen syvyys, sisäinen ristiriitaisuus ja merkityksellinen epätarkkuus. Tilalle tulee arvo. Arvo voidaan sijoittaa taulukkoon. Taulukko voidaan julkaista. Julkaisu voidaan uutisoida.

Ja uutinen on yksiselitteinen.

Onnellisuuden keskiarvo ei ole pelkkä tieto. Se on raja. Sen sisällä jokin saa olla olemassa – tunnustettuna, laskettavana, vertailtavana. Sen ulkopuolella jokin jää näkymättömäksi – ei kielletyksi, ei torjutuksi, vaan asemattomaksi.

Se, mikä ei mahdu kehykseen, lakkaa olemasta yhteisesti totta.

Tämä ei ole mittaamisen sivuvaikutus. Se on sen ehto. Ilman rajausta mitta ei toimi. Ilman toimivaa mittaa ei ole tulosta. Ilman tulosta ei ole uutista.

Ja ilman uutista meillä ei olisi tietää, että olemme onnellisia.

Juuri tätä pidämme edistyksenä.

Kysymys ei silti ole siitä, että mittaamisesta tulisi luopua. Kysymys on siitä, ymmärretäänkö sen raja. Siitä, tunnistetaanko myös se, mikä ei asetu mittaan – ei vaihtoehtoisena “pehmeänä tietona”, vaan todellisuutena, joka ei taivu samaksi.

Vasta silloin mitta lakkaa peittämästä. Ja alkaa asettua omaan mittaansa.