Kaikenlaista harmia

Jussi Mäkelä

International Association of the Universities tukee tutkimusnäyttöä siitä, että yliopistorankingit ovat painottuneet vinouttavalla tavalla. Ne suosivat englanninkielistä STEM-tieteisiin keskittyneiden tutkimusten julkaisutoimintaa. Toisin sanoen tutkimus muilla kielillä tai muilla tieteenaloilla — opetuksesta nyt puhumattakaan — on yliopistorankingeissa menestymisen näkökulmasta vähintäänkin hyödytöntä, jollei jopa haitallista.

Yllättyneet jonoon.

Rankingit ovat vain yksi ilmiö yliopistoa instituutiona sisältä päin syövästä tuotantokoneen roolista. Sen sijaan, että yliopisto ikiaikaisten ihanteidensa — joita monet meistä akateemisista työmuurahaisista edelleen vaalivat — mukaisesti pyrkisi instituutiona vaalimaan sivistystä ja tuottamaan merkityksellisyyttä, se on organisaationa alentanut itsensä psykokapitalistiseksi masiinaksi, joka syytää ilmoille tutkimusta kuin ratakiskoa konsanaan.

Anekdootti kertoo, että muinoin Neuvostoliitossa tehtaiden tuotantoa mitattiin punnitsemalla. Tämä koski mm. autoteollisuutta. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun neuvokas neuvostotyöläinen keksi lisätä luksusauto Volgaan mahdollisimman paljon rautaa. Tuotantokäyrät nousivat, vaikka autoja ei tullut hihnalta ulos yhtään enempää.

Nyky-yliopistot ovat virittäneet koneistonsa jokseenkin päinvastaisella tavalla. Nyt ei enää mitata asian painavuutta, vaan julkaisujen kappalemääriä. Tarkoituksella alimitoitettua perusrahoitusta paikataan syytämällä tiedetaivaalle mahdollisimman paljon julkaistavaksi kelpaavaa tekstiä. Hitaasti kypsyteltyjen painavien sanojen sijaan kilpailussa pärjäävät ne, jotka ovat oivaltaneet koneiston lait ja alistuneet niihin.

Vähättelemättä luonnontieteellisen tutkimuksen merkitystä laskentamalli väistämättä suosii useiden kirjoittajien yhteisjulkaisuja, jotka ratkovat tieteellisten pulmien detaljeja. Häviäjiksi jäävät humanistit ja ihmistieteilijät vailla kaupallista potentiaalia olevilla tutkimuksillaan, joita he usein vielä kirjoittavat yksin tai korkeintaan hyvin pienissä ryhmissä. Yrittäjämäinen ote oman tutkimuksen tuotteistamiseen ei ota tältä joukolta onnistuakseen.

Taustalla olevaa ilmiötä voi kutsua monella eri nimellä — rakkaalla lapsella jne. — kuten taloudellistuminen, markkinaistuminen tai yliopistokapitalismi (vrt. Akateeminen kapinakirja). Heidegger kutsuu sitä teknologiaksi.

Vaikka Heideggerin henkilöhistoriasta natsismisekoiluineen oltaisiin mitä mieltä, hänen myöhäistuotannossaan esittämät kysymykset tekniikasta tuntuvat kuvaavan nykyistä ajattelutapaamme (oikeastaan ajattelemattomuuden tapaamme) suorastaan piinallisen hyvin. Olemme alistaneet mittaavalle ja hyödyksi käyttävälle laskelmoinnille paitsi kaiken ympärillämme, myös itsemme.

Yliopistomuurahaisen näkökulmasta vikaa voi olla naamassa, mutta ei peilikään kunnossa ole. Organisaationa yliopisto riistää sielun, paloittelee ja jauhaa sen, ja ripottelee jauheen janaksi. Pidempi jana on pidempi, ja pidempi on parempi. Lisää pituutta saa, kun vaihtaa sielunsa paperikoneeseen. Sillä pärjää jo sitten maailmallakin.