Hautausmaatutkija Reykjavikissa
Islannin yliopistolle johtava katu kulkee Hólavallagarðurin hautausmaan ohi, joten on ilmiselvää, että kuolematutkija suuntaa askeleensa ensin hautausmaalle ja vasta sitten kuulemaan pohjoismaisten historiantutkijoiden puheita. Suomalaisin silmin katsottuna hautausmaa on tutunoloinen, muurilla erotettu, hämyisä ja rauhallinen vihreä puinen saareke kasvavan kaupungin keskellä. Askel hidastuu vääjäämättä heti portista sisään asutuessa, kuten hiljentyy myös kulkija ja hämmentyy taas kerran: hautausmaalla on viileämpää. Videokameroiden kuvat portin pielessä kertovat, että hautausmaata valvotaan. Hautoja on vieri vieressä, sillä alue on kohtalaisen pieni, vain 3.5 hehtaaria, mutta sinne on parin sadan vuoden aikana haudattu noin 30 000 islantilaista. Muistomerkit ovat vanhoja harmaagraniittisia pystykiviä, katkenneita pylväitä, obeliskeja, kuten jokaisella suomalaisella vanhalla hautausmaalla. Basalttikivestä tehdyillä hautamuistomerkeillä on tavoiteltu islantilaiskansallista henkeä. Suomalasille tuttuja mustasta graniitista tehtyjä matkalaukkukiviä on vain muutama. Hautausmaan ensimmäinen vainaja Gudrun Oddsdottir sai haudalleen näyttävän rautaristin 1838. Se on edelleen pysytyssä hautausmaan keskiosan portilla. Reykjavikilaisia oli haudattu tätä ennen 25 sukupolven ajan Fógetagaðurin hautausmaalle, mutta kaupunki kasvaessa siellä ei ollut enää tilaa. Vanhasta Fógetagaðurin hautausmaasta muistuttaa kirkko ja siellä kasvaa kaupungin vanhin puu. Hautausmaaksi tuota paikkaa ei enää tunnista.
Hólavallagarðurissa on muutamia hautoja, joissa on jokin taideteos, selloa soittava nainen, vainajan sivureliefi, enkeli. Hautausmaan keskellä on puinen valkeaksi maalattu kelloteline, jonka huipulla on risti. Se kertoo luterilaisuudesta. Hautausmaalla on lukuisa joukko Islannin merkkihenkilöitä. Perhehautojen ja myös yksittäisten hautojen ympärillä on riimuja ja ”vesijohtoputkea” kuten on sukuhaudalla Kuusjärven hautausmaalla. Huomio kiinnittyy erikoisuuksien ja kuuluisuuksien sijaan hautojen kivi- ja betonireunuksiin ja ennen kaikkea haudoilla kasvaviin suuriin puihin ja pensaisiin. Omaisten aikoinaan haudoille istuttamat puuntaimet ja pensaat ovat kasvaneet valtaviksi. Koivut ja erisukuiset pihlajat ovat monihaaraisia. Tavallinen harmaaleppä on jatkanut varttaan lähes tuntemattomaksi. Hyvän kasvupaikan ovat saaneet myös lehtikuusi, vuorijalava, vuorivaahtera, sitkankuusi ja minulle oudot vanhat eurooppalaiset puistopuut kuten mesipaju ja kaljukultasade. Ruotsinpihlaja, hautausmaan suurin puu, on yli kymmenen metriä korkea jätti. Jotkut puut ovat vallanneet koko haudan, ja onpa yksi hautakivi jäänyt osin lehtikuusen sisään.
Suomessa tällaista puurunsautta ei haudoilla juuri näe. Syyllinen on suomalaisen hautausmaakulttuurin keskeinen vaikuttaja Ilmari Wirkkala, joka propagoi 1920-ja 1930-luvuilla tiukasti omaisten puuistutuksia vastaan. Wirkkala katsoi puiden rikkovan hautausmaan kokonaisuuden. Rapautuvaa betonia hän piti vastenmielisen halpana ratkaisuna korvata aito kivi.
Hólavallagarðurin hautausmaalla istutukset ja betonireunukset ovat kääntyneet luonnon voitoksi. Hautausmaan luontoarvot havaittiin 1950-luvulla, kun siellä bongattiin amerikkalainen isohaukkakehrääjä. Moinen harvinaisuus ei silmiini satu, mutta musta- ja punakylkirastaita pomppii siellä täällä, ja olenpa erottavani hippiäisen. Erityisesti iloitsen lukuisista kottaraisista, noista lapsuuden kotipihan linnuista, joita Suomessa enää harvoin näkee. Hautausmaalta ovat myös erilaiset jäkälät, sammalet ja hyönteiset löytäneet paikkansa. Erilaiset kivilajit tarjoavat kukin oman kasvupaikkansa. Vanha hautausmaa on jäkälätutkijan aarreaitta myös Islannissa.
Hólavallagarðurin hautausmaa on yksi Reykjavikin tärkeimpiä lähisuojelukohteita. Hautausmaa toimii myös lepo- ja virkistyspaikkana. Äiti nukuttaa vaunuissa lastaan, ja islantilaiseen tapaan kirja kädessä. Hautojen välejä kulkee pari kaltaistani turistia ja muutama läpikulkija, jotka oikaisevat hautausmaan poikki. Kaikki nyökkäävät – hautausmaa yhdistää ihmiset. Hautausmaa niin Islannissa kuin Suomessa myös sulkee sisäänsä kaikki. Hólavallagarðurinon muistomerkeistä päätellen haudattu luterilaisten rinnalle juutalaisia ja katolilaisia.
Haudoille on tuotu kukkia ja pieniä koriste-esineitä. Suomessa haudoilla ei näe lippuja, mutta täällä monella haudalla on pieniä Islannin lippuja. Uteliaana kysyn niistä ohikulkijalta, joka kertoo niitä aseteltavan haudoille kansallisten juhlien aikaan. Hautausmaa on siis myös täällä kansallinen näyttämö. Suomalaiseen hautausmaahan eron tekee sukunimien puuttuminen. Haudoissa on ensin vainajan etunimi ja sitten isännimi, eli kenen poika tai tyttö on kyseessä. Sukunimen puutteesta huolimatta useat haudat ovat suku- ja perhekeskeisiä, sillä niihin on haudattu kaksi tai kolme sukupolvea samaan hautaan.
Hautausmaata on laajennettu useaan otteeseen, mutta lopulta ovat rajat tulleet vastaan. Kaupunki on kasvanut ympärille. Hautausmaa täyttyi 1920-luvulla, joten oli perustettava uusi. Vanhalle hautausmaalle on tämän jälkeen haudattu enää poikkeustapauksissa, ja vain tuhkattuna.
Reykjavikin suurin hautausmaa, 1980 perustettu Gufuneskirkjugarðuron hämmentävä kokemus. Hautausmaa on ensinnäkin valtava, noin 30 hehtaaria, ja toiseksi se on parin kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Hautausmaalla käydäkseen ja hautausmaalla liikkuakseen tarvitsee auton. Reykjavikista pääsee puoli tuntia bussissa istuttuaan noin kilometrin päähän hautausmaan pääportista. Hautausmaa ei ole arkista omaisten muistamista, ei puisto, ei pistäytymispaikka, ei luontokohde, vaan arvokkaaksi tehty, mutta tehokas, rationaalinen ja koneellistettu ruumiiden hävittämispaikka. Traktorikaivuri kaivaa hautaa. Vieressä on toinen traktori ison peräkärryn kanssa. Vastaan tulee kolmas traktori, jonka naiskuljettaja tervehtii hymyllä ja kättään heilauttamalla. Yllätän kuulokkeet korvilla hautojen vierellä lojuvan nuoren miehen, joka välittömästi laittaa ruohonleikkurinsa käyntiin. Huoltorakennukselta tulee vastaan golfkärry. Nuori nainen ja tytär ovat matkalla vierailemaan haudalle, vai kenties sittenkin töissä. Hekin tervehtivät.
Gufuneskirkjugarður on sekoitus luterilaista Jumalan peltoa ja Jumalan puistoa, avara niittymäinen hautausmaa vaihtuu hautausmaan takaosassa pensasaitojen ja puiden hautarivistöiksi. Suomessa vastaavat tunnistaa hyvinvointivaltiokauden hautariveiksi, jossa yksikään hauta ei erotu toisesta, vaan haudat ja koko hautausmaa julistavat demokratiaa ja tasa-arvoa vainajien kesken. Tiet ovat suoria ja hautalohkot selkeitä. Täällä haudoilla ei ole reunuksia, vaan kaikki ovat samassa tasossa nurmikentässä. Ruohonleikkaaminen ja muu hoito ovat helppoja ja nopeita. Hautamuistomerkit ovat enimmäkseen yksinkertaisia harmaagraniittisia pystykiviä tai puisia valkoisia puuristejä. Theodoran yksittäinen punainen risti erottuu kaukaa, ja sen vierestä löytyy lasinen risti. Seuraavassa lohkossa on kaksi ortodoksiristiä. Niiden kyrilliset kirjaimet kertovat Jurin syntyneen Venäjällä ja Evgenian olleen syntyjään ukrainalainen. Jurin haudalla käydään useasti. Koko hauta on hyvin hoidettu rikkaruohoton kukkapenkki. Reunoilla on hopeavillakkoa, keskellä ketoneilikkaa, ruusuja, samettiruusuja, päivänkakkaroita… Evgenian haudalla on ainoastaan keltaisia samettiruusuja, minkä voi katsoa olevan suora viittaus kansallisuuteen. Tänne heidät on haudattu islantilaisten joukkoon. Hautausmaalta löytyy myös muualla Euroopassa ja Amerikassa syntyneitä vainajia. Kaikki ovat yhteisellä hautausmaalla.
Suomalaisiin silmiin oudompia hautamuistomerkkejä ovat noin metrin korkuiset metallilieriöt. Lasten haudat ovat yhtä surullisia kaikkialla. Viikon elänyt Gabriel on saanut hautakivekseen puolikkaaseen kuuhun nojaavan iloisen, hauistaan näyttävän nallen. Hauta on koristeltu valkeilla kivillä. Haudalla on kukkia, lyhtyjä ja sininen pieni tonttu. Kivisiä kirjoja, joiden avatuilla sivulla ovat vainajan kuvat, löytyy myös Suomen hautausmailta. Yksilöityminen näkyy vainajien valokuvien ohella titteleissä. On insinööriä, haitarinsoittajaa, leipurimestaria, opettajaa. Monissa hautakivissä on jokin muistolause ja joissain syntymäpaikka.
Hautausmaalla käynnin jälkeen olen ihmeissäni. Kovin on tuttua, mutta jotain puuttuu. Kummallakaan käymistäni hautausmaista ei ole merkkiäkään sodista tai sotilaista. Hautausmailta puuttuvat erilliset sankarihautarivistöt ja muistomerkit. Sota ei tullut vastaan myöskään Reykjavikin kirkoissa. Ymmärrettävää sinällään, mutta suomalaisilla hautausmailla sotamuistoihin törmää vääjäämättä vaikkapa hautakivien koristeluissa. Niihin on kiinnitetty jälkeenpäin rintamamies- ja lottatunnuksia. Entä missä ovat Gufuneskirkjugarðurin hautausmaan ihmiset? Koko parituntisen kiertelyni aikana olen nähnyt hautausmaan työntekijöiden lisäksi kaksi pariskuntaa, ja molemmilla on hihnan päässä koira. Suomessa koiria ei hautausmaalle perinteisesti viedä. Hautausmaalta lähtiessäni sinne ajaa kaksi autoa. Olisiko suomalainen hautausmaa tätä, jos hautaoikeutta ei rajoitettaisi, ja hautoihin haudattaisi määräajan jälkeen uusia vainajia. Entä jos tuhkausta ei suosittaisi? Olisivatko haudat kymmenien kilometrien päässä, ja olisivatko ne saavutettavissa vain autolla? Kun autoja tarvittaisiin myös hautausmaan sisällä liikuttaessa, niin mitä se tarkoittaisikaan suurina hautausmaapäivinä, jolloin suomalaiset tapaavat omaistensa haudalla käydä. Puhuttaisiinko hautausmaan jouluruuhkista ja äitienpäivän pakokaasuista? Häivytettäisiinkö kuolleiden omaisten muisto ja kuolema pois arjesta?
Lue myös Ismon Wienin hautausmaalla käynnistä.
