Siilainen, pimeää matkailua ja Joensuun sumeaa historiaa

Kaikkien matkailukohteiden tarina ei ole kaunis, eikä maisema silmiä hivele. Sellainen kohde on Siilainen, inhimillisen murheen, surun ja kuoleman kohde Joensuussa.  Siilaisten metsässä yhtenä keväisenä aamuyönä 1918, juuri ennen huhtikuun 14. päivän auringonnousua teloitettiin 99 aseetonta nuorta miestä.
Miehet oli kuljetettu läpi nukkuvan kaupungin Joensuun työväentalolta Siilaisten metsään ja siellä ammuttu ryhmä kerrallaan. Ruumiit heitettiin Pietarin puolustukseksi kaivettuihin taisteluhautoihin. Teloituspaikka on helppo saavuttaa ja sen muistokivi on hyvin näkyvissä vilkasliikenteisen Kuopioon johtavan valtatien varrella, kahden pyörätien välissä. Ympäristö on tyypillistä suomalaista hiekkakankaan tasakasvuista mäntyvaltaista talousmetsää. Itse muistomerkki on kaupungin sorakuopalta paikalle 1974 tuotu luonnonkivi, johon on upotettu metallilaatta

Mitään varsinaista katsottavaa koko paikassa ei ole, mutta sen tarina on synkkyydessään ja kauheudessaan kiehtova, se tulvii historiallista kauhua. Kaikki tapahtui pimeässä, ja nimenomaan tässä paikassa, niin ampumiset, ruumiiden heittäminen juoksuhautoihin kuin ihmisjäänteiden yllättävä löytyminen Kuopion tietä rakennettaessa 1967, ja  siitä seurasi vaikeneminen. Paikka on pimeä ja ilmiselvä pimeän matkailun kohde.

Pimeä matkailu eli dark touris

Käsitteen pimeä matkailu (dark tourism) lanseerasivat John Lennon ja Malcom Foley1996. Käsite suomennettiin alkujaan mustaksi matkailuksi, mutta osuvampi ilmaisu on pimeä matkailu. Sanalla musta on kuoleman ja fasismin värin, toivottomuuden ja huonon ohella myös ihonväriltään mustia kuvaava merkitys.  Pimeä viittaa tummaan ja synkkään, epäilyttävään ja arveluttavaan. Pimeästä matkailusta tai pimeästä matkailukohteesta puhuttaessa pimeä kertoo paikan olevan outo, jopa sairaalloinen, kuten sanonnassa ”on se vähän pimeä.”

Pimeän matkailun kohteena Joensuun Siilaisten teloituspaikka on värisyttävä kohde. Paikan kiehtovuus piilee myös sen tavanomaisuudessa, mitään sanomattomuudessa ja arkisuudessa, luonnon kivi talousmetsän keskellä valtatien varrella.

Paikka on leimautunut poliittiseksi, eikä sitä liene koskaan esitetty ulkomaalaisille matkailijaryhmille. Paikkaa eivät tiedä monet paikallisetkaan, vaikka se on erinomainen lähimatkailun kohde.  Vilnalaisia ystävyyskaupunkivieraitakaan ei ole muistomerkille viety, vaikka paikalla ammuttiin ainakin neljä entistä vilnalaista. Poliittisuuden ohella muistopaikkaan liittyy häveliäisyyttä ja peittelyä.  Tämä paikka, jos mikä on joensuulaista sumeaa historiaa, jotain, joka tiedetään, mutta josta ei haluta tietää. Siilaisten metsässä suomalaiset olivat keväällä 1918 teloittajia, eivät uhreja. Teloitettuja olivat silloisen monikansallisen Venäjän armeijan joukoissa palvelleet virolaiset, latvialaiset, liettualaiset, puolalaiset, valkovenäläiset, ukrainalaiset, saksalaiset, venäläiset ja muut, jotka kaikki ”venäläisinä” ammuttiin. Ampujat olivat tavallisia pohjoiskarjalaisia nuorukaisia, jotka täyttivät käskyn – ja pakon edessä. Muutamaa viikkoa aiemmin neljä heistä oli ammuttu varoitukseksi ja pelotteeksi muille. Saksassa oppinsa saaneiden suomalaisjääkäreiden kuri oli kova.

Siilaisten teloitukset on ymmärrettävä sidoksissa omaan aikaansa, mutta on muistettava, että ne väistämättä nähdään nykyajassa ja tämän päivän tilanteesta käsin. Kysymyksiin siitä, kuka on uhri ja kuka syyllinen, löytyy monia vastauksia, eikä yhtä totuutta ole. Tapahtuma jätti jälkensä myös ampujiin, eivätkä kaikki elämässään siitä toipuneet. Mitä teloittajien ja teloitettujen katsotaan edustaneen, ja keitä he tänään edustavat? Voiko omiksi katsottuja rikkomuksia peittää osoittamalla toisen vielä suurempia rikoksia toisaalla? Voisiko paha toistua, kysyy moni, ja yhtä moni uskoo ja tietää, että ihminen ei muutu, eikä opi.

Hyvän ja pahan oppi

Mikä on Siilaisten muistokiven opetus? Mitä tällä yksittäisellä kivellä on kerrottavana vuonna 2023, aikana, jolloin Ukrainassa kaivetaan esille joukkohautoja ja Suomessa muistellaan Venäjällä 1930-luvulla teloitettuja suomalaisia. Joensuun synkkä menneisyys on ollut näkymättömissä, mutta se on väistämättä jättänyt jäljet Joensuuhun. Lennonin ja Foleyn antaman ohjeen mukaan kaupungissa on käsiteltävä myös omaa pimeää menneisyyttä.

Joensuulaisena ja Suomen kansalaisena on iloittava oikeuksista ja mahdollisuuksista, jopa velvollisuudesta, että voi kertoa myös tällaisesta epämiellyttävästä sumeasta historiasta, omassa kaupungissa olevasta joukkohaudasta. Autoritäärisissä maissa julkinen valta pyrkii painottamaan yhtä virallista historiaa, ja äärimmäisissä tapauksissa rankaisemaan vääränlaisen historian esille ottamisesta. Osa menneisyydestä kielletään lain uhalla. Näin tapahtuu tämän päivän Venäjällä, mutta myös muualla, esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa. Historia on vaarallinen tiede, joten valtaapitävät haluavat historiaa esiteltävän kohteet tarkasti valiten ja ylhäältä määrättyä totuutta julistaen.

Suomessa epämieluisasta historiasta saa puhua ja kirjoittaa rauhassa ilman pelkoa siitä, että viranomaiset vievät vankilaan tai joku katsoo velvollisuudekseen loukkaantua muiden puolesta suomalaiseksi tai joensuulaiseksi itsensä määritellessään.  Toki myös Suomessa julkisessa keskustelussa esiintyy aika ajoin kannanottoja, joissa haluttaisiin ns. yhteisen edun nimissä pitää yllä vain yhtä kansallista totuutta. Syyllisyyttä ja häpeää aiheuttavat kohdat käsketään unohtaa, sillä sellaisten uskotaan syövän keskinäistä luottamusta.

Historiatutkimuksen eettinen perusta lepää sen varassa, että se kertoo myös asioista, joista ei edes haluta tietää. Kansalliseen itseruoskintaan ei kuitenkaan ole tarve mennä, ja on tiedostettava, että ”pahan” kertomuksen jakaminen voi johtaa sen tietoiseen väärinkäyttöön ja hyväksikäyttöön lyömäaseena jonkun toisen ”oman” kansallisen kertomuksen puolesta. Yleisinhimillinen tragedia kääntyy helposti yhden totuuden historian tulkinnassa kansalliseksi murhenäytelmäksi, jossa kohteena ei olekaan ihmisyys ja ihmiset, vaan tietyn kansan jäsenet, ja kansanmurha ”omaa kansaa” kohtaan.

Siilainen on erinomainen paikka pohtia suuren kansallisen historiakertomuksen sisältöä. Kuvaaja: Ismo Björn

Sandarmoh

Pimeän matkailun kohteesta voi tulla pyhiinvaelluspaikka, jossa esille on nostettu kansallinen surumuisto. Sellainen on Venäjän Karjalassa oleva Sandarmoh. Siellä eri kansallisuudet muistelevat kukin oman kansansa teloitettuja: suomalaiset suomalaisia, virolaiset virolaisia ja ukrainalaiset ukrainalasia jne.  Monelle vierailijalle kohde on omakohtainen perhe- ja sukutragedian paikka, jossa ihminen ei ainoastaan kärsi, vaan kärsii tietyllä kansalliseksi määritetyllä tavalla. Yleinen käsitys on, että oma kansallinen kärsimys poikkeaa toisista kärsimyksistä.  Se, että omaa kärsimystä pidetään ainutlaatuisena, on kansoja yhdistävä tekijä, sillä samoin kokevat kaikki kansat.

Sandarmohin, Siilaisten ja muiden joukkohautojen reunalla on hyvä pysähtyä pohtimaan moniperspektiivistä näkökulmaa. Voiko kyseinen kohde kasvattaa ymmärrystä? Kouluopetuksessa Siilainen on erinomainen paikka pohtia suuren kansallisen historiakertomuksen sisältöä. Tässä voi nostaa esille kysymykset saman tapahtuman erilaisista tulkinnoista, joista jotkut korostavat kansallisuutta etsien uhreja ja teloittajia, jotkut politiikkaa, jotkut sotatapahtumia ja jotkut historiankirjoituksen valintoja, oikeaa, väärää ja sumeaa historiaa. Tässä on paikka tuoda esille myös inhimillinen tragedia ja kärsimys, muisto ja muistamattomuus. Sodassa ja väkivallassa ei ole koskaan yksiselitteisesti voittajia tai häviäjiä. Väkivalta jättää jälkensä myös heihin, joiden katsotaan olleen voittajien puolella.

Lue myös: haastattelu Ismo Björnin kanssa