Death Of The Public University

Tämä blogi käsittelee akateemisen maailman muutosta kirjan Death Of The Public University (2017) perusteella. Kirja oli moniulotteinen teos ja se käsittelee laaja-alaisesti akateemisen maailman reformaatiota.
Keskeisimmin kirja keskittyy koulutussosiologian ja koulutusjärjestelmän julkisesta yksityisemmäksi muuttumiseen. Vaikka näkemyksiä onkin puolesta ja vastaan, kirjassa ilmenee vahvasti närkästystä yksityistämisen suhteen, muun muassa opintojen omakustanteisuuden vahvistuminen herättää paljon vastustusta. Vaikuttaisikin siltä, että nykyajan akateeminen maailma alkaa eriytyä entistä enemmän ja se herättää entistä äärimmäisempiä reaktioita.

Reformaation syntyaika voidaan sijoittaa 1980-luvulle, jolloin opiskelun kilpailutus alkoi ottaa enemmän jalansijaa akateemisessa maailmassa. Ilmiölle on useampiakin syitä mutta kapitalismin voimistuminen on ollut yksi suurimmista tekijöistä. Kilpailun voimistuminen talouselämässä on vaikuttanut myös opiskeluelämään sillä ne ovat ensinnäkin yhteydessä toisiinsa ja toisekseen vapaassa markkinataloudessa on kyse kokonaisesta systeemistä, jossa koulutuselämä on osa sitä, kuten talouselämäkin. Vaikutuksia ovat omakustanteisuuden lisäksi myös osallistumisen heikentyminen, mikä oli aikaisemmin vielä yksi yliopistoinstituution keskeisistä arvoista. Kysymys ei siis ole vain rahoituksen suunnan muuttumisesta, vaan kyse on myös akateemisen maailman muutoksesta instituutiona.

Vastustus vaikutti olevan vahvinta opiskelijoitten parissa. Tämä on luonnollista varsinkin niille opiskelijoille, joille toimeentulo ja opetuksen kustantaminen ei ole itsestään selvyys. Tämä kertoo rikkaimpien perheitten suuremmista toimintamahdollisuuksista ja tuloeroista sekä ainakin jonkin asteisesta luokkayhteiskunnasta. Myös sosiaalinen liikkuvuus nähdään yhtenä huolenaiheena yliopistoinstituution reformaatiossa. Voidaan jopa sanoa, että valtiokäsitys on alkanut muuttua kansallisvaltioista kilpailuvaltioiksi. Tämä edelleen vahventaa kilpailuyhteiskunnan vaikutusvaltaa hyvinvointiyhteiskuntaa nähden. Vaikka yliopiston kaltaiset instituutiot tähtäävät aina yhteiskunnan rakentamiseen, on se selvästikin muuttanut suuntaansa radikaalisti osallistuvasta ja hyvinvointivaltiota tukevasta järjestelmästä koneelliseen ja taloudelliseen tuloshakuiseen toimintaan, käytännössä ”tarkoitus pyhittää keinot”-periaatteeseen. Rajanveto myös tapahtuu hyvin jyrkästi, sillä hyvän taloudellisen tilanteen omaavilla opiskelijoilla (kuten rikkaitten perheitten lapsilla) ei ole puutetta rahasta ja tätä kautta ei ole myöskään laajemmalti merkitystä sillä, onko yliopisto tuloshakuinen tai ei. Sen sijaan köyhempi opiskelija voi joutua jopa ottamaan työpaikan opiskelun rahoitusta varten. Näin ollen ei varmaan ole epäselvää ovatko kaikki opiskelijat samalla viivalla ja samassa luokassa.

Vaikka kirja keskittyikin akateemiseen maailmaan, kuvastaa se myös vapaan markkinatalouden vahvistumista maailmalla. Tuloerot eivät ilmene pelkästään oppilaitten taloudellisen taustan kautta vaan samanlaisia suhteita ilmenee myös yliopiston ulkopuolella. Siksi tuloeroja ja mahdollisuuksien tasa-arvoa ei pitäisikään ainoastaan jättää erillisten suhteitten sisään vaan niitä olisi hyvä yhdistää myös muihin suhteisiin, esimerkiksi sosioekonominen tausta on hyvin voimakas vaikutin monella eri sosiaalisella alustalla. Kirjasta käy myös vahvasti ilmi, että jopa stressin ilmeneminen on yhteydessä sosioekonomiseen asemaan, sillä ne, jotka joutuvat koulun lisäksi käymään myös töissä väsyvät muita helpommin. Hyvinvointiyhteiskunnan väistyminen kilpailuyhteiskunnan tieltä on siis voimakas reformaatio, jolta ei säästytä yliopistonkaan kaltaisissa instituutioissa, vaikka yliopistoon eivät pääsekään kaikki.

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista termeistä kirjassa oli ”elinikäinen oppiminen”, koska se selventi ja selvitti monta muuta eri ilmiötä ja käsitettä kirjassa. Keskeisintä oli opiskelijoitten reformaatio sosiaalisena ryhmänä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opiskelijoitten on oltava aina valmiina ja joustavia sopeutuakseen yliopiston asettamiin haasteisiin. Tämä myös kertoo akateemisen maailman laajasta reformaatiosta. Tässäkin yhteydessä sosioekonominen tausta vaikuttaa, sillä opiskelun rahoitus ei ole kaikille itsestään selvyys ja lisäksi kilpailupainotteisuus vie opiskelijoilta enemmän voimia. ”Elinikäinen oppiminen” voidaan kuitenkin tulkita toisinkin. Hyvinvointivaltion kontekstissa ”elinikäinen oppiminen” voi tarkoittaa rajattomia mahdollisuuksia opiskella, taustasta huolimatta.

Selvää on kuitenkin se, että akateemisesta maailmasta on tullut entistä riskialttiimpaa ja kontrolloidumpaa. Kilpailupainotteinen opiskelu on toki tehokasta mutta se kohtaa myös kovaa vastustusta, sillä kaikki oppilaat eivät kohtaa samoja riskejä eivätkä omaa samoja toimintamahdollisuuksia. Lisäksi, koska yliopisto järjestelmänä on instituutio, johon kaikki voivat hakea mutta kaikki eivät voi päästä, on hyvin vaikea realisoida demokratiaa tai ”reilua peliä” yliopistossa. Huomionarvoistahan on kuitenkin se, että yliopisto on satoja vuosia vanha instituutio, joka on muuttunut sisältäpäin sekä suhteissa muihin yhteiskunnallisen elämän osa-alueisiin ajan ja olojen muuttuessa. Näin ollen siis myös tasa-arvon vakiinnuttaminen yliopistojärjestelmään voi viedä aikaa tai kohdata jopa vastustusta, sillä emme voi mitenkään tietää mitkä ovat akateemisen maailman haasteet tulevaisuudessa. Saatamme palata hyvinvointiyhteiskunnan pariin tai jatkaa kilpailuyhteiskunnan voimistamista, mutta tätä emme vielä osaa sanoa, koska akateeminen maailma on vaikuttavassa suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

Kirjassa tulee useassa kohtaa esille, että yliopisto ei keskitettynä järjestelmänä ole kuitenkaan täysin kurinalainen instituutio, vaan niin opiskelijat kuin oppilaskunnatkin muodostavat omia sosiaalisia ryhmiään ja näin ollen myös polarisoituvat. Tämä on yksi keskeisistä syistä, miksi kilpailun vaikutus on nykypäivän yliopistomaailmassa tärkeää ja poikkeaa perusasteen opetuksesta, jossa kilpailu on huomattavasti pienemmässä osassa. Akateemisessa maailmassa tehokkuus ja kilpailu ovat merkittävämpiä elementtejä. Sosiaalinen elämä kuuluu toki peruskoulunkin elämään mutta yliopistossa se ainakin osittain muuttuu, sillä opiskelijoilla on itse valitut oppianeet, joiden pohjalta he muodostavat eriytyneempiä sosiaalisia verkostoja. Myös opettajat ovat luonnollisesti oma ryhmänsä, joka eriytyy opiskelijoista. Tässä ei ole kysymys vain siitä, että opettajien asema ja tehtävä on eri kuin oppilailla vaan myös siitä, että he muodostavat oman sosiaalisen ryhmänsä. Opettaja-oppilas-suhde on siis eri kuin oppilassuhde tai opettaja-opettaja-suhde. Kuitenkin kirjassa tulee myös keskeisesti esille, että toimiva vuorovaikutus oppilaan ja opettajan välillä on erityisen tärkeää opiskelun miellyttävänä ja tehokkaana pitämisenä. Tässä yhteydessä jopa kilpailun tuoma tehokkuus jäi varjoon. Vaikuttaisikin siis siltä, että osallistumiseen pohjautuva hyvinvointiyhteiskunta olisi jopa kilpailuyhteiskuntaa varmempi vaihtoehto.

Keskeisin ongelma yliopistomaailman yksityistämisessä näyttäisikin olevan eriytymisen kautta tapahtuva rajanveto, joka käytännössä hyödyttää taloudellisesti paremmin voivia ja vastavuoroisesti heikentää vähempiosaisten osallistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. ”Tarkoitus ei aina pyhitä keinoja” sillä tarkoituksesta saatetaan olla montaa eri mieltä. Lisäksi arvomaailmat ”törmäävät” toisiinsa sillä on hyvin yleistä, että sosioekonominen asema on yhteyksissä moneen muuhunkin profiiliin vaikuttavan tekijään, kuten esimerkiksi poliittinen vakaumus. Liika kilpailun korostaminen siis saattaa eriyttää ja polarisoida sosiaalisia ryhmiä niin voimakkaasti että jopa usko kilpailun tuomiin tuloksiin saattaa heiketä. Tätä rajankäyntiä ei käydä hyvinvointiyhteiskunnan kohdalla (ainakaan yhtä suuressa määrin). Lisäksi osallisuuden voimistaminen on vahvempi luomaan edellytyksiä ja lähtökohtia kuin kilpailuun panostaminen sillä kilpailuyhteiskunta ”karsii jyvät akanoista” kun taas osallisuus kuuluu kaikille ja tätä kautta myös valmistuneitten akateemisten potentiaali kasvaa. Mielenkiintoista onkin nähdä, jatketaanko valittua tietä vai palataanko ”vanhoihin hyviin aikoihin” kun kilpailuyhteiskunnan ongelmat ja puutteet ovat nähtävissä ja käsiteltävissä.

Lopuksi

”Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia” vai ”jokainen on oman onnensa seppä”? Kumman valitsisimme? Tai määrittääkö oma elämäntilanteemme, että toinen on pakko valita? Näihin kysymyksiin emme luultavasti täydellisesti voi vastata koskaan, mutta selvää on kuitenkin se, että valinta muokkautuu pitkälle sen mukaan ”mistä päin lasia” maailmaa katsomme. Tämä määrittää myös sitä, että valinta voi olla etuoikeus, joka eriyttää sosiaalisia ja taloudellisia luokkia toisistaan. Vapaus siis voi olla sana, termi ja ilmaisu joka eri aikojen mukaan tulkitaan eri tavalla ja sitä käytetään eri tavoin ja eri merkityksessä. Tämä pätee myös koulutusjärjestelmään ja muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, joiden sisällä vapauden käsitys vaihtelee eri yhteyksissä. Se näemmekö vapauden osallistumisen kautta tärkeämmäksi kuin vapauden kilpailuun on kysymys, johon on varmasti vastauksia niin monta kuin on ihmisiäkin. Siksi siis kysymys ”Mitä vapaus on?” on aseteltava niin että itse kysymys ymmärretään ja nähdään tarkoitetulla tavalla. Näemme siis aina vain yhden ajan ja yhdet olot, joissa kyllä opimme virheistä mutta emme välttämättä näe virheitä tulevaisuudessa.

LÄHDE: Susan Wright and Cris Shore (eds.) (2017). Death of the Public University? Uncertain futures for higher education in the knowledge economy. Berghahn, New York & Oxford.